Vapaaehtoisesti pullaton.

Tulen tänne tunnustamaan. Olen häpeäksi sukupuolelleni, impotentiaalista vaimomatskua. Kelvoton ja kunniaton äiti, pettymys omalle emolleni. Tässä se tulee, pitäkää hatuistanne kiinni.

Minä en osaa leipoa pullaa.

Osaan kyllä tehdä pullia, kutensakin kelvollisia ja syötäviä. Mulla ei vain todellakaan ole hommaan sitä tarunhohtoista tatsia, kuin kansamme esiäideillä kalevalaisista ajoista asti. Jostain syystä tempaisen taikinasta joka kerta aivan liian jämäkän, minkä vuoksi minulla on vakavia vaikeuksia saada pulliin ja puusteihin minkäännäköistä esteettistä muotoa. Niin ikään joka kerta minä paistan pullista pohjat enemmän tai vähemmän poroksi.

Ja kyllä syö naista! Jokaisen epäonnistuneen yrityksen jälkeen tunnen itseni täydelliseksi surkimukseksi. Ei minua ota ollenkaan luonnon päälle se, että ylipäätään kaikkien leipomusten kanssa minulle tuppaa sattumaan jos jonkinmoisia kommelluksia - enimmäkseen lopputulos on kaikesta huolimatta hyvä, joten mitäpä moisista. Mutta että ei minun kätösistä sikiä priimapullat..! Ajatus on sietämätön. 

Jos luulette erottavanne kaikki minun ja kolmivuotiaan tekeleet, olette luultavasti väärässä.

Niin kuin hyvin tiedetään, tietyssä elämänvaiheessa yksi naisen strategisimmista mitoista otetaan pitkolla. Se, että osaako niitä halvatun nisuja tarvittaessa pyöräyttää, muodostuu identiteetin kynnyskysymykseksi. Nainen, joka ei osaa vehnäsiä vääntää, on väistämättä jollain tapaa vähäsen viallinen. Uusavuton citynainen, jolla ei ole elämän realiteeteista harmainta haisuakaan. Siinä missä muslimiperinteessä on tarkattu neitsytjälkiä hääyön lakanoista, olen takuuvarma, että meillä anopit on aina tilaisuuden tullen kurkistaneet minijäkokelaan pakastimeen, notta löytyykö sieltä sitä talon omaa pullavaa.

Ja entäs sitten, vaikka osaisikin loihtia sellaiset pullaset kahvin kylkeen, että kelpaisi keisarillekin tarjota. Ei ole puhettakaan mistään glooriasta, kansanperinne nyökkää keinutuolissaan hiljaa hyväksyvästi ja siinä se. Vaan autapa, jos mies maistattaa päiväkahviseurueelle itse leipomiaan! Aivan sama minkälaisia torttuja ne on, joka tapauksessa tyypin status nousee oitis - ai se osaa leipoakin, jopas jotakin. Se, mikä on naisessa vakio, on miehessä luksuslisäosa.

Kuka tällaista sitten väittää..? Ei kenenkään tarvitse. Tämä perimätieto siirtyy hiljaisena sukupolvelta toiselle, eikä sitä voi estää. Kirottua totisesti, minä itsekin olen sitä jo omalle pojalleni välittänyt - yrittämällä kerta toisensa jälkeen taikoa taikinasta ihmeitä, joihin en yksinkertaisesti pysty, ja motkottamalla jälkikäteen, miten mummun ja tätin pullat ovat sentään aivan toista maata. Miksi maailmassa! Mulle itselleni tulee pullasta vatta kippeeksi, ja Oliver syö aivan yhtä mielellään muffinsejakin.

Selvä siis. Minä en vain ole sellainen nainen, joka kaivaa pakkasesta yllätysvieraille tarjottavaksi omatekoiset, prikulleen sellaiset puustit kuin pitää ollakin. Mutta minä teen pahuksen hyvää tuorejuustotonta (ei kaikkea voi muistaa!) tuorejuustokakkua. Tästä päivästä lähtien olen avoimesti ja vapaaehtoisesti pullaton nainen.

Sitä paitsi, takaan että mulla on muutamia sellaisia ässiä hihassani, joita ei missään emäntäkouluissa kuunaan ole opetettu.

Minä sydän Tampere.

Manse on maailman paras mesta, niin kuin kaikki muutkin kotikaupungit. Erityisen kovasti se on paras kesäaikaan, niin kuin kaikki muutkin kaupungit.

Kaikkein eniten arvostan Tampereessa sitä, että se on lähes täysin ötökätön. Joinain kesinä täällä on ollu kaheleita kaupunkiampiaisia, mutta tänä vuonna ei niitäkään. Ei paarmoja, ei kärpäsiä, ennen kaikkea ei sääskiä! Olkoonkin hyönteiskato yleismaailmallisesti huolestuttavaa, minä en voisi olla tyytyväisempi siitä miten miellyttäväksi ötökättömyys minun olemiseni tekee.

Toiseksi paras juttu Tampereessa on se, miten paljon kivaa kesäpuuhaa täällä on, vieläpä aivan ilmaiseksi. Eikä uudet ja jännittävät paikat tunnu loppuvan täältä ikinä! Tänäkin kesänä ollaan löydetty monta uutta lempipaikkaa.

Niinkuin esimerkiksi Mustalahden satama.

Tällaisille maakravuilla on oikea elämys päästä kurkistelemaan ihka oikeita ja ihastuttavan vanhanaikaisia paatteja lähietäisyydeltä. Kaiken kukkuraksi satamassa tapaa olla parkissa Näsi-Maija, siis aimo autenttinen poliisivene! Saatan olla siitä vielä enempi kikseissä mitä Oliver. Satamasta saa myös huikean hyvää jätskiä, ja voi ällistellä Särkänniemen laitteissa riepoteltavia hurjapäitä.

Yksi Tampereen kauneimmista paikoista on Näsipuisto. Se on kuin satumetsä paksuine, kippuraisine puineen, mahdottoman tiheine lehvästöineen ja sammaleen seasta kurkistavine kallioineen. Näsipuiston korkeimmalta paikalta näkee pitkälle Näsijärvelle, ja sieltä löytyy myös vanha palatsi, Näsilinna. Mikä parasta, Näsipuistoon on luvattu rakennettavaksi vanhan leikkipaikan tilalle Tiitiäisen satupuisto! Puiston polkuja pitkin pääsee sitä paitsi pujahtamaan seuraavaan suosikkisijaintiimme, Tallipihalle.

Tallipihasta on tullu mulle jotenkin tosi rakas paikka täällä. Koko se miljöö on vain niin upea, romanttinen ja idyllinen vanhoine puurakennuksineen ja puoteineen, joissa on kaupan aivan käsittämättömän kaunista tavaraa. Kesäasukkeina siellä on hevosen ja ponin lisäksi kanoja, joten nähtävää riittää vaikkei olisikaan mitään tapahtumaa (sisältäen esimerkiksi syötävän komeiden palomiesten palokaluston esittelyä, sekä milloin minkäkinlaisia esityksiä). Siellä on sitä paitsi myös lystikkäin näkemäni leikkiteline, jossa tenavat putkahtavat liukumäkeen suoraan heposen arsesta.

Tampereella onkin myös ältsin siistejä leikkipuistoja. Pikku Kakkosen puisto on tämän kesän rempassa, mutta muitakin metkoja mestoja löytyy. Sorsapuistossa ison ja hyvin varustetun leikkipuiston lisäksi pääsee pällistelemään häkkikaupalla erilaisia kanalintuja. Riikinkukot siellä on aivan verratonta viihdykettä, niiden soidinsheikkaaminen on ratkihupaisaa. Lammessa polskuttelee puolestaan läjäpäin kesyjä pullasorsia. Viimeksi kun piipahdettiin, puistossa olivat Sairaalaklovnit vetämässä piknikiä. Niillä oli verraton idea saippuakuplien tekemiseen - mattopiiska. Tuli valtaisia pallosia!

Kaikkein paras leikkipuisto taitaa kuitenkin olla Tammelassa sijaitseva Emil Aaltosen leikkipuisto. Siellä on ehdottomasti vinkeimmät leikkiverneet, ja vastapäinen Tammelantori nostaa pisteet napakymppiin. Torilla on näppärä käydä joko pikkuisen herkuttelemassa taikka ihan syömässäkin. Viimeksi testasimme uuden Creppi-kojun, ja voi jestas se vei kielen ja sydämen mennessään. Vitosella irtosi ihanainen leipäannos kera kahvin, ja jälkkäriksi pisteltiin poskeen taivaallinen lakka-mascarpone -lätty.

Hyvvee ei pahhoo!

Aina ei kuitenkaan kannata lähteä merta edemmäs kalaan ja haalautua keskustaan, etenkään kun kotikulmiltakin löytyy potentiaalisia seikkailupaikkoja. 

Härmälänsaareen on meiltä niin lyhyt matka, että hyvillä keleillä käymme siellä päivittäin. Piskuinen saari on satumaisen kaunis, yksi kauneimpia paikkoja mitä olen koskaan nähnyt. Kinttupolkuja kulkee niin rannan viertä kuin korkealla kalliolla, josta avautuu näköala järvelle ja sen yli kaupunkiin. Pienessä poukamassa on täydellinen uimapaikka, jossa saa kauniinakin päivänä uiskennella suht rauhassa. Melkein aina siellä joku muukin on, mutta porukkaa ei pyöri kuin pipoa, koska lähellä on veneiden laskupaikka, jossa suurin osa itsensä grillaajista ja esittelijöistä viettää mieluummin rantaelämää. Eikä muuten ole ötököitä saaressakaan, vaikka se on melkein pelkkää pusikkoa.

                

Mie en vieläkään voi kattoa tätä kuvaa nauramatta. "'Oi tulleepa hyvä kuva kun Oliver kattoo noita kukkia', *ponteva pieru*, haltioitunut ilme, *klik*.

Läheltä kotoa löytyy myös uudenkarhea leikkipuisto. Ehdoton ykkönen sen valikoimista on tekonurminen jalkapallokenttä, mutta siellä on myös paras keinu mitä on kuunaan nähty. Ison, sellaisenaankin jo kahden istuttavan keinulaudan päissä on vauvakeinukaiteet molemmin puolin, ikään kuin 3in1 siis. Siinä pystyy keinumaan pienenkin muksun kanssa yhessä turvallisesti, ja toisaalta isommatki leikkijät näyttää repivän siitä riemua kun siinä voi olla vaikka miten päin.

Itsehän henkilökohtaisesti olen viihtynyt kotinurkilla erityisen hyvin viereiseen taloon muuttaneen kuuman (ja käsittämättömän hyväntuoksuisen!) sinkkuiskän vuoksi. Ollaan tässä nyt muutama viikko vähän silmäpelailtu, ja mä olen vakaasti päättänyt uskaltaa sanoa sille "moi" vielä joku kerta. Any day now! 

Vaikka ollaankin nautittu tästä kaupunkikesästä täysin siemauksin, meinaa silti olla jo ikävä myös kotikontuun. En pode niinkään kaipuuta pois kaupungin hälinästä, mä juuri pidän siitä, mulla on vain vähän koti-ikävä jos totta puhutaan. Puhumattakaan siitä, mitä kaikkea jännittävää syrjäkylien syövereissä voi kesällä tehdä! 

Sitä seikkailua mä en malttais taas millään odottaa.

Ei vituta.

Facebookissa on muutaman päivän ajan kiertänyt ahkerasti Veikko Sorvaniemien kirjoitus päiväkotilasten ankeasta arjesta. Teksti on mainio, ja kiinnittää huomioon tuikitärkeään asiaan: lapset pakotetaan jakamaan se paine ja stressi, joka kaataa vuosittain tuhatpäin raavaita aikuisia burn outin pimeyteen. Ei ole oikein eikä kohtuullista, ja nostan hattua sille että kissa on nostettu pöydälle.

Silti minua henkilökohtaisesti häiritsee suunnattomasti virnuileva piru tämänkin tekstin takana. Se, kun kuiskuttaa iskulauseita siitä, miten koko päivähoito ylipäätään on pahasta, ja vanhemmat syypäitä lastensa järjestelmälliseen henkiseen pahoinpitelyyn pakottamalla nämä ohjatun varhaiskasvatuksen piiriin. Kirkkaimman kruunun saavat vanhemmat, joiden lapset siirtyvät kodin helmoista suoraan kouluelämään. Jos tähän jumalaiseen kehityskaareen tulee päiväkotiin johtava sivupolku, ovat vanhemmat itsekkäitä ja ahneita paskapäitä joissa ei järki juuri pakota.

Ottaa päähän.

Olen tutustunut päiväkotielämään sekä hoitajan että vanhemman näkökulmasta, ja lisäksi toki tarkannut tilannetta oman lapsen vinkkelistä. Minun lapselleni päiväkoti on paikka, jossa voi leikkiä parhaan kaverin kanssa, pelata pelejä ja harjoitella uusia asioita. Hoitajat puhuvat niin kuin täysijärkiselle kuuluukin, ruoka on hyvää ja monipuolista, ja keskusteluja kaikenlaisesta pieneen mieleen juolahtaneesta on käyty, ainakin sen perusteella miten paljon poika tietää sellaista mitä en ole itse huomannut tai osannut kertoa. Muutakin kuin miten hauska sana pierupylly on.

Tietysti päiväkotielämässä on omat lieveilmiönsä. Ryhmät ovat suuria, ja varsinkin hiljaisemmat lapset saattavat saada vähemmän huomiota. Mutta kuinka monessa perheessä sitten oikeasti pystytään vastaamaan lapsen jokaiseen tarpeeseen joka hetki? Kyllä taitaa kodissa kuin kodissa joskus kuulua ne kammottavat sanat: "äiti/isä ei ehdi nyt." Ei sellaista maailmaa olekaan, jossa ihminen, pieni tai suuri, voisi saada aina välittömästi sen mitä milloinkin kaipaa. Ei, vaikka vanhemmat kuinka sellaisen maailman haluaisivat lapselleen antaa.

Itseäni on kaikkein eniten kauhistuttanut joidenkin lasten hirvittävän pitkien hoitopäivien lisäksi se, miten lapset tuodaan hoitoon vaikka ne olis kipeitä. Mutta onko se sitten vanhempien syy ja synti? Kyllä se vain ikävä kyllä on niin, ettei varsinkaan isit eikä kyllä äiditkään noin vain voi jäädä töistä pois jokaisen nuhan ja vatsanpurun takia, ei ainakaan sillä oletuksella että sille työmaalle voisi pienen parannuttua ilman muuta palata. Se on raadollista ja järkyttävää, mutta se ei valitettavasti vain ole yksittäisten vanhempien käsissä.

Kaikissa perheissähän tilanne ei ole niin onnellinen, että jompikumpi vanhemmista voisi jäädä lasten kanssa kotiin toisen käydessä töissä. Aika mielenkiintoista, miten ydinperheihanne nousee päivähoitokeskustelussa edelleen perusolettamukseksi. Minusta on suorastaan alhaista syyllistää kollektiivisesti koko konkkaronkkaa huomioimatta sitä, miten erilaisia elämäntilanteita lapsiperheissä voi olla.

Meidän perheessä aamulla herätään rauhakseen omia aikojamme. Herättyä syödään aamupala yhdessä, ja sillä välin kun lastenohjelmat pyörivät, minä hoidan aamupuuhat loppuun. Jos hommat sujuu, ehditään vielä piipahtaa pelaamassa jalkapalloa tai puistoilemassa. Sen jälkeen seuraa Oliverin hoitopäivä, johon kuuluu parin tunnin päikkärit, ulkoilua ja joskus retkeilyä, satuhetkiä (Oliverin päiväkodissa on aivan upea kirjasto! Olin aivan haltioissani kun näin kaikki ne ihanat kirjat.) ja leikkiä jos jonkinmoisilla leluilla ja peleillä, joita ei kotoa löydy. Iltapäivästä haen kotiin hyväntuulisen pojan, joka kertoo innoissaan kaikesta siitä, mitä on päivän aikana tehnyt, ja lallattelee viikonpäivälorua ja laululeikkejä. Viemisiksi saadaan usein upeita taideteoksia ja askarteluja, jollaisiin ei äidin taidot ja resurssit riitä.

Minä puolestani olen viettänyt muutaman tunnin takoen päähäni tenttikirjojen sisältöä, mutta myös ehtinyt viettää hetken sitä omaa aikaa vaikkapa kirjoitellen blogeja tai ottaen pienet torkut. Ja kyllä, tästä minä poden huonoa omatuntoa, koska eihän sitä nyt sillä tavalla saisi, lapsiparan kituessa päivähoidossa! Kotona laitetaan yhdessä päivällinen, jonka jälkeen on vielä hyvää aikaa leikkiä ja touhuta ihan kahdestaan.

En tiedä miltä teistä kuulostaa, mutta minun nähdäkseni meidän pikku päivähoitolaisen elämä ei ole ollenkaan hassumpaa.

Biaaaaaatch..!

Jos usein tuleekin ällisteltyä miesten mielenmaisemien käymättömiä kolkkia, naisihmisten ajatusmaailma ja toiminta toisinaan vasta käsittämättömältä tutaakin. Siskot, kaikella rakkaudella, joskus te vain oletta aivan helvetinmoisia narttuja. Kohtuuttomia, kateellisia, mielivaltaisia matriarkkoja; nalkuttavia, lapsellisia ja vainoharhaisia itsevaltiattaria.

Kun miehet iskevät tarinaa muijiensa oikuista, soisi sen kollektiivisen omanarvontunnon nimissä olevan silkkaa puuta heinää ja pajunköyttä, mutta vielä mitä. Totta joka sana, tai ainakin joka kolmas. Akat on kerta kaikkiaan kaheleita. Luetaan toisen tekstiviestit, saadaan itkupotkuraivarit toisen naisen kanssa raataamisesta, vittuillaan viikkokausia yhdestä ryyppyreissusta ja tykkänään kielletään lähtemästä minnekään jos siltä sattuu tuntumaan. Mökötetään avoimesti, jos tuttavapariskunta viettää illan hienossa ravintolassa, vaahdotaan tuntitolkulla riemu rinnassa lapsuudenystävän raskauskiloista ja sätitään säännöllisesti puolison ystäväpiiri ja suku säälimättä suohon.

Seuraavaksi juolahtaakin mieleen kysymys, notta  kuin ihmeessä sellaset sussut sitten ylipäätään menevät kaupaksi, kun meitä täyspäisiäkin on. Vai onko?

Myönnän, että toisinaan kimpaannun nähdessäni vetävän miehen (tämä kriteeri todellakin riittää, joskin vispilänkauppa kyseisen kollin kanssa tietysti paisuttaa pattitilanteen potenssiin paha) lisänneen facebookissa kaveriksi jonkun sievältä kuulostavan (kyllä, nimestä on usein pääteltävissä kilpasiskon uhkaavuusaste) naisihmisen. Jotta kiukku laantuisi, on joskus tarpeen käydä kurkistamassa naikkosen naama. Että eihän se vaan ole mokoma noita-akka nätti. Jos on, ovat aatoksein tulikivenkatkuiset. Jos neito on ruma kuin vasemman jalan kenkä, tulvahtaa minuun julma tyytyväisyyden tunne ja sydämeni puhuu hetken Simpsonien Nelsonin äänellä. Pirun pikkumaista ja perustelematonta, mutta tätä tapahtuu.

Mikään ei tee naista onnellisemmaksi kuin se, että kauniin kanssasisaren koreaa kuorta kohtaa jokin pieni onnettomuus. Niin kuin 15 lisäkiloa, tai ihottuma naamassa. Ei olekaan kumma, että naiset ovat ulkonäöstään niin neuroottisia. Ei suinkaan miesten mieliksi, niille hurtillehan kyllä kelpaa kohtuudella. Toisten tyttöjen tylyltä tuomiolta välttyäkseen on sen sijaan tosissaan tehtävä töitä, eikä siltä välty siltikään. On kuitenkin ensisijaisen tärkeää, ettei vain anna haaskalinnuille mitään todellista syytä hykerrellä tyytyväisyyttään.

Passeli ilon pilaantuminen on toinen syntinen nartun nautinto. Kun toivotan kaverilleni hyvää matkaa Pattayalle, toivon oikeasti salmonellaa, monsuunia ja taskuvarkaita.

Parisuhteessa en varsinaisesti ole ollut mustasukkainen, mutta "etkö sä välitä musta yhtään" -kohtauksen oireita olen saanut. Taisi olla kyse jostain niinkin dramaattisesta, kuin ettei jantteri suvainnut tulla luokseni siltä istumalta kuin minä ehdotin. Jotain töitä muka, va evö, kun minä olisin halunnut että se tulee. Sain täpärästi pidettyä sisälläni haista-nyt-jätkä-vitut, eikä tyyppi olisi koskaan saanut tietää reaktiostani, jollen olisi siitä toivuttuani tunnollisesti tehnyt tiliä makeasti omalle mielettömyydelleni nauraen. No hyvä on! Sanoin siitä tasan siksi, että mokoma mölli kuitenkin tietäisi saaneensa mentaalista huutia törkeästä töppäilystään. Se vain täytyi kierosti naamioida itseironiseen hörähtelyyn, jottei leimautuisi huonoksi naiseksi.

Parhaat tyttöystäväthän nimittäin pitävät mielenvikaiset mölyt mahassaan. Ollakseen hullun ämmän sijasta viehkeä leidi, kaikki tämä mielen mätä täytyy kätkeä ja visusti salata. Jollei siihen pysty, päätyy katkerien kaljatuopin äärellä käytyjen keskustelujen pilkan kohteeksi, muijaksi. Jos vaikeuksia tuottaa piilottaa paheensa myös muulta maailmalta kuin mieheltään, peli on menetetty. Nainen on narttu, ja se on luonnevika se.

Laiha lohtu on se, että syndrooman taudinkuva on sukupuolineutraali. Harvapa mies varsinaisesti tahtoo olla mulkku. Paskamaiset piirteensä on parempi piilottaa, jos mielii säilyttää minkäänlaisen kunniallisen ihmisen sosiaalisen statuksen. Voi miten verrattomasti helpompaa elämä olisi, jos saattaisi avoimesti olla juuri niin juntti kuin on! Kuinka monilta sydänsuruilta ja pettymyksiltä vältyttäisiinkään, kun kumppanista ei katinkulta ropisisi pikkuhiljaa pois, vaan tietäisi heti kättelyssä minkälaisen mäntin saa. Tuiki tavallisen pikkusyntisen, joka ei tarkoita kellekään mitään pahaa vittumaisuudellaan. Ihan ihmisen vain.

Kuulkaas nartut. Oodi teille! Naisille, jotka ovat ylpeitä itsestään silloinkin, kun aihetta ei missään nimessä olisi. Draamakuningattarille ja huomiohuorille, Martina Aitolehdille ja Anu Saagimeille. Jumalauta te ootte kovia mimmejä! Musta ei valitettavavasti taida ikipäivänä olla samaan, joten tyydyn jatkossakin paheksumaan avoimesti teidän kaltaistenne edesottamuksia ja halveksimaan teitä häpeämättömän nautinnollisesti.

 Ihan silkkaa narttumaisuuttani.

Poikani Leijonamieli

Tänä keväänä olemme saaneet uuden perheenjäsenen. Sen nimi on Uhma ja sillä on erittäin huono vaikutus sekä minuun että Oliveriin. Kovista ponnistuksista huolimatta itkupotkuraivarien tuoksinassa kasvatusoppaiden kultaiset säännöt pakenevat mielestäni ja ärräpäät kielenkärjeltäni, vaikka pyhä aikomus olisi vielä ensimmäiset varoitusmerkit huomatessa ollut pysyä rauhallisena ja jämeränä. Mennee hermo, ei maha minkään, kun saa pukea kirkuvan ja kamppailevan kakaran alusta loppuun väkipakolla ja raahata sen tiukassa kainalo-otteessa hikinorot naamalla ja selkää pitkin valuen niin kovin kaukaiselle autopaikalle asti. Ehkä vielä jonain päivänä äidinrakkaus on koulinut mielenmalttini niin rautaiseksi, että selviän näistä tilanteista verenpaineen ja äänenvoimakkuuden kohoamatta kovin kauas normaalista. Toivon hartaasti, että se tapahtuu ennen Oliverin murrosikää.

Vaikka viime kuukaudet ovatkin kuluneet tätä pikku riivaajaa vastaan taistellessa, olen yhä tietoisempi siitä tosiasiasta, että minun poikani on maailman paras jätkä. Ei niin, ettenkö olisi jo vajaat kolme vuotta pullistellut  liitoksistani äidillisestä ylpeydestä, mutta mitä enemmän Oliver kasvaa omaksi itsekseen, sitä ällistyneempi minä sen ihmeellisyydestä olen.

Oliver on aina iloinen. Missä ikinä se viilettääkiin, sen silmät nauraa ja ihmiset ympärillä saavat hymytartunnan. Eikä sen hyväntuulisuutta helpolla lannisteta. Kun se lentää nurin, se nousee ylös ja toteaa, että minä kompastuin, sellaista sattuu. Kun Oliver innostuu, ja sitähän tapahtuu yhtenään, se tulee luo ja rutistaa lujasti koko onnellisuutensa voimalla. Ylipäätään tämä äijä ei hellyydenosoituksia säästele, vaan halailee ja suukottelee spontaanisti, ja iltaisin likistyy kainalopaikalle nukkumaan niin lähelle, että mä saan aina tukkaa nokkaani. Oliver on myös hyvin huolehtivainen ja ymmärtäväinen. Jos istun penkin reunalla, se tulee ja pitää minusta kiinni, "ettet vain äiti tipu", ja jos mulle sattuu joku töppäys, se lohduttaa: ei se haittaa mitään, vahinkoja sattuu aina. Silloin tällöin kuuluu myös se kaunein, "minä karastan sinua".

Ylitsevuotavasta lempeydestä huolimatta tyypillä on myös aimo annos kadehdittavaa luonteenlujuutta. Sisua ja temperamenttia tältä sinnikolta löytyy, eikä isommatkaan leikkikaverit varmasti pääse hyppimään nenille.

Mitä isompi Oliver on, sitä enemmän sen kanssa voi tehä siistejä juttuja. Me saahaan jo melko hyvät jalkapallohöntsyt pystyyn, ja nyt kun saatiin ihka eka isojen poikien pyörä, me voidaan käydä pikku lenkeilläkin yhdessä. Ruuan laittamista yhessä ollaan harjoteltu nakkeja paistamalla, ja  se sujuu jo niin hienosti, että ollaan Tassulan iloisen keittokirjan kannustamina valmiita siirtymään seuraavalle levelille. Oliverin kanssa voi tapittaa hyviä lastenohjelmia, kuten muumeja, (viimeinkin! Luulin ettei se koskaan syttyis niille.) prätkähiiriä ja disney-klassikoita.

En tiedä, onko rakkaus kirjoihin geneettistä perimää vai minun vimmaisan, vauva-ajasta alkaneen altistamiseni tulosta, mutta meillä luetaan jokailtaisen lukutuokion lisäksi päiväleikkien tuoksinassa, ja kirjastoissa vieraillaan säännöllisesti. Aivan mahtavaa on, että nyt voidaan lukea yhdessä niitä klassikoita, jotka mie muksuna missasin, niin kuin Peppi Pitkätossua ja Pekka Töpöhäntää, jotka on niin riemastuttavia että nauraa häkätetään yhtenään sylityksin.

Toinen yhteinen intohimo on musiikki. Tässä kodissa raikaa yhteislaulua ja jamittelua, vaikka toisinaan äitin revittelyt saa naperon vaikeroimaan: "älä enää laula korviin sattuu!"

Oliverin käytöstavat on satunnaista huolimattomuutta lukuunottamatta ensiluokkaiset. Kaveri taitaa sujuvasti ja kattavasti erilaisia kohteliaisuusfraaseja. Kiitos, ei kiitos, ole hyvä, eipä kestä, ja saisinko tulevat automaattisesti, ja lisäksi herra osaa mm. kehua ruokaa todella makoisaksi ja äitin silmiä hauskannäköisiksi. Tämän johdosta nykyisin mm. erilaisissa kahviloissa ja lounaspaikoissa piipahtaminen ei ole enää temppu eikä mikään. Tällä viikolla piipahdettiin La Fondassa, hurmaavassa lattaripaikassa, jossa minä nautin quesadilloja kera taivaallisimman kuunaan syömäni lisukesalaatin (oikeasti, en ymmärrä millä taikuudella perussalaatti saadaan maistumaan niin herkulliselta) ja Oliver palan käsittämättömän hyvää maapähkinä-suklaakakkua vaahtokarkeilla höystetty kermavaahtovuori kyljessään. Kehotan kaikkia kanssamanselaisia tsekkaamaan paikan, totally worth it.

Ehkä kaikista hienointa kuitenkin on, miten paljon Oliverin kanssa voi jo keskustella asioista. On ällistyttävää, miten älykäs lapsi voi jo noin olemattomalla iällä olla. Ei ole hirveästi sellaisia asioita, joista ei voisi yhdessä puhua, ja toisinaan pieni antaa aivan uutta perspektiiviä omiin, uomiinsa ruostuneisiin ajatusmalleihin.

Vanhemmuus tuo mukanaan paljon raskaita asioita. Asioita, jotka väsyttää ja kuluttaa, ja jotka saa tuntemaan ittensä jatkuvasti riittämättömäksi. Mutta en mie mistään muusta omastani ole milloinkaan ollu niin ylpeä ja onnellinen kuin tuosta lapsesta. Kaikkea kunniaa en toki voi itselleni ottaa, mutta on minun yksinkertasesti täytyny tehä jotaki oikeinki, ko se on noin ihana mitä on.

Sen kanssa mie olen mielettömän onnellinen.

Epätodellisen seksikkäät

Huomattuani tässä päivänä muutamana, että Prätkähiirien Turbo aiheuttaa minulle edelleen sydämentykytyksiä, intouduin muistelemaan kaikkia niitä fiktiivisiä hahmoja, jotka ovat aikojen saatossa vieneet sydämeni mennessään. Marsilaisen moottoripyöräjyrsijän lisäksi mieltä lämmitti muisto seuraavassa esittäytyvistä hahmoista. Pyrin pitämään kieleni kurissa ja säilyttämään edes rippeet siveydestäni, mutta myönnän, se voi olla haastavaa näillä korteilla pelatessa.


África Sanz (Los Serrano)

Ilmeisesti suurin osa Serrano-faneista on sillä kannalla, että África on rasittava narttu. Olen samaa mieltä. Siitä huolimatta ja osittain jopa sen takia se on mulle aivan unelmien nainen niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mun ihastus Áfriin oli taannoin niinkin voimallista, että pidän sitä yhtenä selityksenä mun selviytymiselle Oliverin vauva-ajasta. Niihin aikoihin mie kävelin kilometrikaupalla edestakaisin heijaten huutavaa lasta sylissä Serranoitten pyöriessä aamusta iltaan.


Luka Kovač (ER)

En ole koskaan seurannut Teho-osastoa, se on aivan liian raaka minun makuun. Sekään ei pelastanut minua lankeamasta Lukaan.


Shane McCutcheon (The L Word)

Voi sitä kohua ja kohahdusta, minkä L-Koodi sai aikaan pikkupitäjän tyttöjen keskuudessa! Koko siinä ilmiössä oli jotain mystistä. Miten sitä joka viikko odotti sydän pamppaillen, mitä tällä kertaa tapahtuu maailmassa, joka oli aivan uusi ja vieras, mutta niin sanomattoman kiehtova. Samalla pelkäsi koko ajan, että joku tulee ja näkee, minkälaista ohjelmaa se tyttö oikein vahtaa.

Vuodet on rikkoneet lumouksen, ja nyt kun tätä ohjelmaa on katsonut uudelleen, on miltei mahdotonta tavoittaa sitä tunnetta ja transsia, johon silloin vajosi. Mutta jotain on sentään jäänyt jäljelle: intohimo Shanea kohtaan. Shanessa oli jotain, joka mullisti koko minän ja maailman. Kaikkein kunnollisimmatkin tytöt uhmasivat sovinnaisuuden rajoja, ottivat naisen päiväunelmiinsa ja julistivat IRC-Galleriassa "I'd go gay for Shane"... Taisin juuri saada nostalgiamyrkytyksen. Oli silloin ennen vanhaan sentään tyttörakkauskin aivan toisenlaista!


Dr. Gregory House (House M.D.)

Niin uskomattoman hieno hahmo kuin House onkin, arvelen olevani vähemmistöä himoitessani sitä. Kärsiiköhän kukaan muu samasta vaivasta?



Thirteen (House M.D.)

<3



Captain Jack Sparrow (Pirates of the Caribbean)

Niin, minäkin olen vain nainen. Eikai tältä ihastukselta voi välttyä kuin kaikkein koleimmat jääkuningattaret.

En kyllä ihmettele yhtään, että useimpien miesten mielestä koko sälli on aivan sietämätön. Onhan se nyt vähän epistä: kaiken sen jälkeen, mitä ne on luulleet oppineensa naisten mieltymyksistä, maailmanlaajuisen polvet heikoiksi notkauttavan epidemian pistää liikkeelle rommiin menevä, harhainen ja haiseva juoppohullu merirosvo, joka kerjää jatkuvasti verta nenästään.


Aragorn (The Lord of the Rings)

Tolkien ei ole järin ansiokas Amorin apuri, eikä Aragorn aiheuttanut minulle lukukokemuksen perusteella minkäänlaisia väristyksiä. Elokuvatrilogian päätösosaan mennessä olinkin sitten jo mennyttä miestä.


Rhett Butler (Gone with the Wind)

En ole vieläkään nähnyt elokuvaa, joten mun ylistävä arvio Rhettin miehekkäistä avuista perustuu täysin mun mielen ja Mitchellin yhteistyöhön. Rhett on maailmankirjallisuuden ihanin mies, sillä sipuli.


Heathcliff (Wuthering Heights 1992)

'

Tämä ysärifilmatisointihan on aivan järkyttävän huono. Heathcliffin hahmossa ei kyseissä versiossa ole jäljellä juuri varjon vertaa Brontën sanoinkuvaamattoman kiehtovasta ihmishirviöstä. Alkuperäisteoksen julmurista ei hevin hekumikseen haaveilisikaan, mutta tämä tulkinta täytyy kyllä todeta erinomaiseksi matskuksi romanttisiin kuvitelmiin.

Katsottuani elokuvan pari kuukautta sitten, innostuin niin kovasti, että rupesin ettimään muita elokuvia, joita kyseinen komeuden kruunaamaton kuningas tähdittäisi. No, joille nimi Ralp Fiennes on tuttu, tietävät miten paskainen oli ahneen loppu tässä tapauksessa. Tunsin oloni todella töykeästi petetyksi, kun miehen roolisuorituksiin paljastui kuuluvan mm. Punaisen lohikäärmeen psykopaatti ja Lordi Voldemort. Mikä pahinta, se on Victorin ääninäyttelijä Kanin Kirouksessa! Mun  viehtymys lopahti hyväksi aikaa. Tiedän, että se on naurettavaa, koska kyse on Fiktiosta, mutta en vain voinu mitään sille kieroutuneelle tunteelle joka alko kylmäämään minun sisuskaluja. Miehän en ollu tunnistanu tyyppiä, vaikka kaikki nuo inhat roolit olivat minulle tuttuja. Tuntu siltä, ko mie olisin oikeasti saanu tietää rakastuneeni sarjamurhaajaan.


Eric (True Blood)

Jännä kyllä, tähän tappajaan ei tehnyt tippaakaan pahaa hurahtaa. Noin yleisesti ottaen en ole mikään kovinkaan fanaattinen fang-banger, vampyyrihypetys ei ole koskaan oikein purru muhun. Mutta varjele että tämä yksilö on kiihottava!

Jane (Breaking Bad)

Tämä tyttö onkin tuorein ihastukseni. Ok, onhan se narkkari ja moraalisesti melko kyseenalainen toimija, ja hukkuu kaiken kukkuraksi omaan oksennukseensa. Mutta hei, ei kukaan ole täydellinen! Pakkohan siinä nyt joku vika on ollakin, kun kerran on noin sanoinkuvaamattoman kaunis.

Näiden fiktiivisten salarakastettujeni lisäksi harrastan vaihtelevissa määrin irtiottosuhteita oman mieleni luomusten kanssa. Olen parantumaton päiväuneksija, ja minulla tuppaa olemaan kierroksessa aina joku täysin keksitty taikka mielikuvituksen voimin hiukka hiottu tyyppi. Vaikkei intohimoni kohde olisikaan täysin tästä maailmasta, poden ihastumisen oireita siinä missä todellistenkin tuttavuuksien kanssa. Toisaalta joskus puran paineita pistämällä pystyyn pieniä kuvitteellisia kahakoitakin, jotka tietysti aina voitan 6-0. En piittaa pientä vähää, onko moisessa käyttäytymisessä ja kokemisessa mitään normaaliuteen viittaavaakaan. Se pitää minut hyvällä tuulella ja järjissäni, niin järjettömältä kuin se kuulostaakin.

Pahoittelen merkinnän sekalaista asettelua. Nämä kuvat pistivät niin Bloggerin kuin bloggaajankin pikkuisen sekaisen.

Kuntosalin kiusankappaleet

Kuten edellisessä merkinnässä paljastin, olen alkanut vierailla kuntosalilla. Motivaatio tahtoo olla vähän satunnaista, ja mitä siihen kuntoiluun tulee, olen edelleen varsinainen keltanokka. Hallitsen idioottivarmojen crosstrainerin ja kuntopyörän lisäksi vain ne kaksi laitetta, joissa levitetään reisiä. Kaikeksi onneksi olen naiskauneuden ja siis omankin kroppani suhteen varsinainen sovinistinatsisika, enkä koe edes tarvetta muiden kuin ala- ja keskivartalon lihasten treenaamiselle. Esimerkiksi naisten kainalolihakset ovat mielestäni erittäin epäesteettiset, ja lihaksikas olemus ylipäätään on minulle kauhistus. Mä haluun olla pehmeä, mutta kiinteä - niin kuin mango! Ja jos se ei onnistu, olen ennemmin pelkästään pehmoinen.

Siinä siksakatessani neljän laitteen välillä ja yrittäessäni olla kuin en olisikaan, on usemmin kuin kerran pälkähtänyt päähän kysymys, mitä minä kyseisessä paikassa oikein teen. Sitäkin useammin minut valtaa ällistys siitä, mitä ihmettä ne muut siellä kuvittelevat tekevänsä, ja mitähän riivattua varten. Oletukseni salien urpoprosentista on pitänyt vähintäänkin kutinsa, enkä edes kaikessa ennakkoluuloisuudessani osannut kuvitellakaan, minkälainen kavalkadi erilaisia häiritseviä tyyppejä salilla asioi. En suinkaan väitä, että kaikki minulle eriskummalliset toimintamallit olisivat varsinaisesti pahoja tai muutoin kenellekään haitaksi, mutta pistää jumaliste jurppimaan.

Aivan ensimmäisenä kunniansa ansaitsevat kuulla likaiset äijät. Jättiluokan rautajuntit, joilla on tasan kaksi motivaattoria vaivautua omista kellareistaan julkisiin tiloihin pullistelemaan: tsiigatakseen tsubuja ja saadakseen tsubut tsiigaamaan niitä.
          Verkkokalvoilleni on piirtynyt ikuisiksi ajoiksi vastenmielinen näky, johon tahtomattani törmäsin muuan reggaeton-tunnin tuoksinassa. Avoimen oven suulle ehti kerääntyä puolisen tusinaa käveleviä visvapusseja suupielet kuolaa tirskuen, estottomasti ja kaikella pokalla tapittamaan epäilemättä jokin muukin kuin näköelin kovana pyllyään pyöritteleviä pimatsuja, ennen kuin joku närkästyi tarpeekseen, ja kävi pamauttamassa oven kiinni näiden nenän edestä.
          Näihin samaisiin rasvanahkoihin törmää kuntosalilla joka ainoa kerta. Joskin, luojan kiitos, kyseinen laji on kehittynyt turkkilaisissa treeniolosuhteissa enimmäkseen osoittamaan jonkinasteisia sivistyksen merkkejä, eduksi omille elossaselviytymismahdollisuuksilleen. Limanuljaskat livistävät tätä nykyä luontevasti riskialtteimpienkin rysien päältä, ja heitä harvemmin yhyttää harjoittamasta inhoittavaa harrastustaan. Kuitenkin heidän röntgenkatseensa on havaittavissa herkimpien uhrien toimesta, minkä lisäksi tämän heimon edustajilla on eräs erittäin tunnusomainen, pahimmatkin pakoilijat paljastava piirre: perin rajoittunut theory of mind. Simpanssitkin tietävät koskettaa omaa otsaansa nähdessään punaisen täplän kuvajaisensa ylänaamassa, mutta nämä peijjatkaatpa eivät peilin perusolemusta täysin käsitä. Heijastuvat hauikset he kyllä kursailematta tuntevat oitis omikseen, mutta sen sijaan heidän ymmärryksensä ulottumattomissa on, että toinen ihminen saattaa kyseisen värkin välityksellä nähdä jotain, mitä idiootti itse ei rekisteröi - nimittäin oman katseensa kiintopisteen kanssakuntoilijan kannalta kiusallisissa kohdissa.
          Keräämäni empiirisen aineiston perusteella pidän myös mahdollisena, etteivät imbesillit koe kiususaantumista ja häpeää omista edesottamuksistaan valtaväestöön verrannollisella tavalla. Tuijotettuani paria torveloa peilin kautta silmästä silmään suu paheksunnasta puoliavoimena useita minuutteja, olen vakuuttunut, että tarkoittamani merkityksen sijaan onnistuin vain näyttämään kohteeni silmissä entistä enemmän pumpattavalta barbaralta. Niin paljon kuin naiseudestani nautinkin, toisinaan objektin osa oikein etoo.

Yhtä kaikki pidän paitsi kuntosalien, myös naiseuden suurimpana vitsauksena niitä viheliäisiä vosuja, jotka esiintyvät säännöllisesti jumppamatoillaan sattumoisin aivan nyrkkeilysäkin ja painonnostopaikan kupeessa. Pikkiriikkisissä verneissä ja täydessä tällingissä reittään selkä kutsuvasti notkolla kohti kattoa kurkottelevat kissat ovat kenties kuvottavinta ja kiusaannuttavinta, mihin olen kuunaan katseeni luonut. Itsehän olen suuri kurvien ja keimailun kaveri, enkä pistä pientä paljastelua ollenkaan pahakseni, mutta rajansa ja ennen kaikkea paikkansa kaikella. Onko se nyt liikaa pyydetty, että suvaittaisiin tyrkyttää itseään heivaamatta hyvää makua tyyten heitteille? Merkillinen mysteeri kyllä sekin, mikseivät aiemmin mainitut mäntit voisi vain linnoittautua kyyläämään ja sulkemaan muiden näkyvistä näitä neitokaisia. Lakoaisi kaksi kiusaa kertakaadolla.

Ylipäätään minua häveliäänä kaappikuntoilijana häiritsee suunnattomasti, kun ihmiset haalautuvat tieten tahtoen toisten silmäin alle tekemään suorituksia, jotka onnistuisivat aivan hyvin kotona tai muuaalla omassa rauhassa. Kaikki omalla painolla tehtävät lihaskuntoliikkeet lukeutuvat tähän sarjaan, ja henkilökohtaisesti teen venyttelytkin mieluummin pukuhuoneen puolella. Mutta kaikkein pahimpia ovat kellarilenkkeilijät. Säännöllisesti salille ilmaantuu kaksikoita, jotka asiasta selkeästi etukäteen sopineena asettuvat vierekkeisille juoksumatoille ja lähtevät yhdessä lenkille. Äly hoi älä jätä - painukaa kartanolle siitä! Eikö leijonanosa lenkkeilyn tenhosta olekaan raitis ulkoilma, luonnonvalo ja vaihtuvat maisemat? Että jotkut tulevat mieluummin tamppaamaan mekaanista mattoa keltaiseen keinovalaistukseen ja kollektiiviseen hienhajuun on minusta aivan älytöntä kerta kaikkiaan.

Toinenkin kinkkinen kuntoilijakööri esiintyy aina pareittain. Veljekset kuin kivekset asemoituvat repimään rautaa kilvan ja korrektisti vuorotellen. Sillä välin kun toinen nostaa, toimeton seuraa vierestä nojaten rennosti jalallaan reisienlevityslaitteeseen, niin että allekirjoittaneen mieli kovasti pahoittuu kun ei siihen esteettä pääse. Kummankin rutistus tapahtuu mitä tarkkaavaisimmassa seurannassa parin taholta, kamppailijoiden ylläpitäessä kevyttä keskustelua keskenään, mutta kadottaen kokonaan kaiken kontaktin muihiin olevaisiin samassa tilassa. Todennäköisesti tällainen toiminta ei näyttäytyisi minulle laisinkaan niin absurdina, jos minulle olisi käynyt kromosomeja jaettaessa toisin. En ole koskaan nähnyt minkään naisparivaljakon mittelevän voimiaan näin merkillisellä tavalla.

Sen sijaan tietynlainen sisaruus vetää mielen väkisinkin matalaksi, kun juoksumatolle astuu anorektikko. Siinä on jotain aivan saatanan karmivaa ja samalla surullista, kun ihmisluuranko läpikuultavassa ihopuvussaan tekee toistoja toisensa jälkeen, kirjaten joka ainoan pieneen muistikirjaan ja vilkuillen vertaillen toisten vartaloita omaansa. Tuntee väkisinkin refleksinomaista tarvetta syöksyä tuuppaamaan tyttö alas matolta kuin vääjäämättä lähestyvän junan edestä. Kukaan ei kuitenkaan tottele tätä impulssia, ja sehän se tietysti varsinaisen syömishäiriökäyttäytymisen sijaan suututtaa. Kaikki läsnäolijat näkevät heti, mistä on kysymys, mutta kukaan ei voi itse auttaa eikä edes mielenrauhakseen tietää, onko tilanne millään tavalla tiedostettu ja hallussa. "Terve, ihan vaan tarkistaisin, että olethan tietoinen tästä sun taudista, että oothan lääkäriä jututtanu ja näin?" Mmm, ei. Ei auta kuin seurata sivusta ja toivoa, että kaikki on vielä jonain päivänä ok.

Viimeisimpänä ja vähäisimpänä kerrottakoon lehtilukupiiriläisistä. Kuntolehtien lukeminen on ymmärrettävää vastaanottohuoneissa, vessassa, ja aamukahvilla motivaatiota nostattaessa, mutta niiden virittäminen mitä mielenkiintoisin systeemein kuntolaitteisiin luettavaksi suorituksen aikana on yksinkertaisesti turhaa ja pirun typerän näköstä. Jos se treenaaminen on niin pitkäveteistä että täytyy tappaa aikaa samalla, kannattais varmaan kokeilla nostaa vastusta tai hankkia jokin mielekkäämpi harrastus.


Kaikeksi onneksi salilla huhkiminen on siivouksen ohella siitä harvinainen tilanne, että pienet ylimääräiset adrenaliiniryöpyt ja jopa viattomat pikku aggressiot ovat suorastaan eduksi. Paitsi, että suorituksiin tulee aivan uutta boostia, tekee stressaantuneelle mielelle suorastaan ihmeitä suivaantua pikkuasioista ja oikein rypeä risomisessaan hammasta purren ja fyysisesti pahaa tuultaan purkaen.

Olenkin vilpittömästi otettu, mikäli pystyn antamaan jotain takaisin näille sietämättömille salityypeille. Toivottavasti edes joku polkee joskus kilometrin pitempään pelkästään siksi, että pistää niin vihaksi kattoa sitä raukkaa, joka luikkii paikalle kyräillen kuin kapinen piski, käyttää vain kourallista laitteista ja nulistaa nöyristelevän näköisenä piiloon pyyhkimään hikeään. Pokkaa ei riitä sen vertaa, että pysähtyisi tutkimaan laitteiden oheen laitettuja, hyvin selkeitä käyttöohjeita, että saisi sentään vähän vaihtelua treeniinsä, mutta yhtään ei hävetä mulkoilla äkäsenä joka suuntaan siitä iänikusesta crosstraineristaan.

Mikä mäntti!