Vapaaehtoisesti pullaton.

Tulen tänne tunnustamaan. Olen häpeäksi sukupuolelleni, impotentiaalista vaimomatskua. Kelvoton ja kunniaton äiti, pettymys omalle emolleni. Tässä se tulee, pitäkää hatuistanne kiinni.

Minä en osaa leipoa pullaa.

Osaan kyllä tehdä pullia, kutensakin kelvollisia ja syötäviä. Mulla ei vain todellakaan ole hommaan sitä tarunhohtoista tatsia, kuin kansamme esiäideillä kalevalaisista ajoista asti. Jostain syystä tempaisen taikinasta joka kerta aivan liian jämäkän, minkä vuoksi minulla on vakavia vaikeuksia saada pulliin ja puusteihin minkäännäköistä esteettistä muotoa. Niin ikään joka kerta minä paistan pullista pohjat enemmän tai vähemmän poroksi.

Ja kyllä syö naista! Jokaisen epäonnistuneen yrityksen jälkeen tunnen itseni täydelliseksi surkimukseksi. Ei minua ota ollenkaan luonnon päälle se, että ylipäätään kaikkien leipomusten kanssa minulle tuppaa sattumaan jos jonkinmoisia kommelluksia - enimmäkseen lopputulos on kaikesta huolimatta hyvä, joten mitäpä moisista. Mutta että ei minun kätösistä sikiä priimapullat..! Ajatus on sietämätön. 

Jos luulette erottavanne kaikki minun ja kolmivuotiaan tekeleet, olette luultavasti väärässä.

Niin kuin hyvin tiedetään, tietyssä elämänvaiheessa yksi naisen strategisimmista mitoista otetaan pitkolla. Se, että osaako niitä halvatun nisuja tarvittaessa pyöräyttää, muodostuu identiteetin kynnyskysymykseksi. Nainen, joka ei osaa vehnäsiä vääntää, on väistämättä jollain tapaa vähäsen viallinen. Uusavuton citynainen, jolla ei ole elämän realiteeteista harmainta haisuakaan. Siinä missä muslimiperinteessä on tarkattu neitsytjälkiä hääyön lakanoista, olen takuuvarma, että meillä anopit on aina tilaisuuden tullen kurkistaneet minijäkokelaan pakastimeen, notta löytyykö sieltä sitä talon omaa pullavaa.

Ja entäs sitten, vaikka osaisikin loihtia sellaiset pullaset kahvin kylkeen, että kelpaisi keisarillekin tarjota. Ei ole puhettakaan mistään glooriasta, kansanperinne nyökkää keinutuolissaan hiljaa hyväksyvästi ja siinä se. Vaan autapa, jos mies maistattaa päiväkahviseurueelle itse leipomiaan! Aivan sama minkälaisia torttuja ne on, joka tapauksessa tyypin status nousee oitis - ai se osaa leipoakin, jopas jotakin. Se, mikä on naisessa vakio, on miehessä luksuslisäosa.

Kuka tällaista sitten väittää..? Ei kenenkään tarvitse. Tämä perimätieto siirtyy hiljaisena sukupolvelta toiselle, eikä sitä voi estää. Kirottua totisesti, minä itsekin olen sitä jo omalle pojalleni välittänyt - yrittämällä kerta toisensa jälkeen taikoa taikinasta ihmeitä, joihin en yksinkertaisesti pysty, ja motkottamalla jälkikäteen, miten mummun ja tätin pullat ovat sentään aivan toista maata. Miksi maailmassa! Mulle itselleni tulee pullasta vatta kippeeksi, ja Oliver syö aivan yhtä mielellään muffinsejakin.

Selvä siis. Minä en vain ole sellainen nainen, joka kaivaa pakkasesta yllätysvieraille tarjottavaksi omatekoiset, prikulleen sellaiset puustit kuin pitää ollakin. Mutta minä teen pahuksen hyvää tuorejuustotonta (ei kaikkea voi muistaa!) tuorejuustokakkua. Tästä päivästä lähtien olen avoimesti ja vapaaehtoisesti pullaton nainen.

Sitä paitsi, takaan että mulla on muutamia sellaisia ässiä hihassani, joita ei missään emäntäkouluissa kuunaan ole opetettu.