Eilen äänestin elämäni ensimmäistä kertaa, ensimmäinen kerta kun mulla on lupa. Löysin jopa mieleisen ehokkaan ja pikku vaivalla, en aio edes väittää perehtyneeni sen kummemmin. Lapin Kansassa vain sattu olemaan juttu, jossa mun ehokas vastasi Lapin suurpetokysymykseen: "Lapissa on liikaa suurpetoja vain, jos ihminen lasketaan mukaan." Pedoista en piitttaa vähhääkään, mutta se oli vain niin pirun hyvin sanottu että minun valinta oli tehty. Googletin mie sentään sen tyypin ja kävin kurkkaamassa, että puolue on oikia eli vasen, ja varmistin että issoimmissa minua kiinnostavissa asioissa se on samalla puolella ko mie. Tärkeintä siinä nyt kuitenki on, ettei se ole täysi mäntti. Sitä paitsi en ole nähny ainuttakaan sen vaalimainosta mikä on pelekkää plussaa, hyvätki tyypit mennee tyrkyttämällä pilalle.
En ole varmasti ainoa suomalainen, joka oli kahen vaiheilla, äänestääkö vai ei. Mulla ei kuitenkaan ollu kyse siitä, ettenkö uskois demokratiaan vaikken uskokkaan, tai että pitäisin kaikkia poliittikkoja tyhyjänpantteina vaikka vähän piänki. Mie olin vähällä jättää äänestämättä yksinkertasesti siksi, etten meinannu uskaltaa. Äänestäminen tilanteena oli mulle sen luokan painajainen, että mie murehin jo kuukautta etukätteen, pystynkö siihen vai en.
Koska mie pelekään ihmisten kanssa asioimista aivan kuollakseni. On aikoja, jolloin mie en pysty hakemaan postia laatikosta, koska saattaisin törmätä naapuriin, tai olen ennemmin nälissäni ko lähen kauppaan, koska siellä ei tietystikkään voi ihmiskontakteilta välttyä. Ja vaikka olisin rohkeimmillani, kierrän silti nuoret ja hyvännäköset ihmiset kaukaa, ja saatan jopa palauttaa ostokseni ja lähteä livohkaan, jos tarjolla ei ole sopivaa kassaa. Kerran näin kaupassa törkeän komian ilmeisesti sinkkuiskän, ja mulla jäi mehutki ostamatta ko painelin niin vinhaa vauhtia karkuun. Samalla reissulla näin myös vähän vanhemman, ei niinkään vetävän isän lastensa kanssa, ja sille mie hymmyilin. Kuin typerää se nyt on!
Kun muutin Tampereelle, mie poljin ennemmin n. 6 kilometrin matkan yliopistolle (se ei ole aivan totta, jätin pyöräni parkkiin parin kilometrin päähän koska jostain syystä pelekäsin pyörän jättämistä yliopiston pihalle) kuin käytin bussia, koska mie en uskaltanu. Enkä mie todellakaan ole mikkään sporttinen tyyppi. Kun sitten kavereitten helmoissa tuli kulettua sen verran että uskalsin jo yksinki, maksoin mieluummin kalliimman kertalipun ko hommasin bussikortin, koska mie en rohjennu käyttää sitä. Lopulta uskalsin kokkeilla, onnistuin sössimään tilanteen (ihan totta, bussikortin piippaamisen) ja sain kuskilta niin ruman katseen, että itkin kokonaisen päivän enkä aikonu ennää käyttää koko korttia. Apinan raivolla vaikka perse eellä puuhun, loppujen lopuksi bussilla kulukeminen alko minultaki sujua. Tosin mie pelekäsin joka kerta, että kuukausikortti olis ehtiny mennä umpeen ja mie joutuisin noloon tilanteeseen (kerran kävi niin), ja istuin aina mummojen suosimilla paikoilla koska kauniit ihmiset ylleensä välttelee niitä. Ja jos satuin istumaan ikkunapaikalla ja minun viereen tuli joku, mie ajoin monesti oman pysäkkini ohi kun en saanu sanotuksi, että mie jäisin tässä seuraavalla, pääsenkö ohi.
Puhelimitse asioiminen on mulle pääasiassa sula mahottomuus, mulla on rokotuksetki hoitamatta koska en ole uskaltanu soittaa terveyskeskukseen. Oliverin asiat mie saan hoijettua koska ne nyt vain täytyy, mutta omani mie annan hyvin pitkälti mennä retuperälle mieluummin kuin kohtaan pelkoni.
Oliver on muutenki vähän helpottanu asioita, se on minun pikku kätyri ja huijaus. Sen kans minusta ei tunnu että olisin ypökaksin paniikkini kanssa. Mie voin myös puhua ihmisille tavallaan sen kautta, puhua oikeastaan Oliverille vaikka asia on suunnattu sille kurjalle yksilölle, joka on aavistamattaan ajanu minut henkiseen satimeen. Minusta onki tullu mestari puhumaan ihmisille niin, etten ota niihin juuri mittään todellista kontaktia. En palijoa silimiin kattele, enkä jäläkeen päin muista mitä sanoja on vaihettu.
No, tällä kertaa mie rökitin itteni ja sain äänestettyä, niin hirveä kokemus kuin se oliki. Vaanin vaalipaikkaa ensin hyvän tovin korppikotkan lailla, varmistin ettei vaalivirkailijoitten joukossa ollu pelottavia tyyppejä. Monta kertaa kävelin jo pois, ajattelin että antaa nyt olla vain, en saata niin en saata. Ja kun sitten lopulta menin, tuntu kuin olisin teuraaksi kävelly. Tärisin ja niin äänikin, sanoin asiat hölömösti ja sähläsin kassieni kanssa. En ole varma, saako kukkaan minun piirtämistä numeroista edes selevää, ja nuolasin kuoren liimapintaa vaikka pöyvällä olis ollu liimapuikkoja, mutta muuten meni ihan hyvin. Silti mulle ei jääny minkäänlaista onnistumisen tunnetta, pelkästään ajatus, että ei ennää ikinä. Ehkä seuraavissa vaaleissa voi jo äänestä netitse.
Semmarithan on tehny musta biisinkin:
http://open.spotify.com/track/0kt6BrA7FneTC7hAvkK3xz Seminaarinmäen Mieslaulajat – Kukkakauppias
keskiviikko 13. huhtikuuta 2011
sunnuntai 10. huhtikuuta 2011
Sunnuntain tuntu.
Mie toivon ja haluan aina aivan törppöjä asioita. Esimerkiksi viimeiset kuukauvet mie olen haaveillu siitä, että Oliver nukkuis kellon ympäri. Kuka ikinä maailmanmenosta onkaan vastuussa, sillä on erinomaisen kiero huumorintaju vastatessaan ihmisten rukouksiin. Miekin sain jälleen kerran mitä pyysin ja ylläri, se ei ollukkaan alkuunkaan niin hieno juttu. Oliverin 12 tuntia alakaa ennen ko lastenohjelmat loppuu illalla ja päättyy hyvän aikaa ennenko ne taas alakaa seuraavana aamuna. Miten väsyny tahansa aikunen ihminen on, niin ei se ossaa tuollasella aikataululla nukkua, minut nukkumatti viekotteli vasta yheksän jälkeen. Ja ossaattako edes kuvitella, kuinka monta kertaa 12 tunnin aikana ehtii herättää mutsin! Tällä unen määrällä mie en ossaa laskia niin pitkälle. Tällä unen määrällä mie en kykene laskemaan edes nelijään kahvisakkamitalliseen torkahtamatta välillä.
Ei Oliver minua tietysti pahhuuttaan valavota, vaikka minusta puoliunessa tuntuuki siltä. Tämän viikon aikana mulla on ruvennu eppäilyttämään, josko se oireilis maitoa. Google on pettäny minut jälleen kun sitä eniten tarvisin, haut "vauva maitoallergia", "vauva laktoosi-intorelanssi" ja lopulta turhautunu "vauva läpipasko" eivät ole antaneet kerrassaan mittään argumentteja puolesta eikä vastaan. Tarkottaa sitä, että huomenna joku viaton terveysalan ammattilainen saa jälleen yhden "kun musta tuntuu että..." -puhelun epätoivoselta äitiltä. Ja luultavasti vastaus kuuluu, että "sinusta nyt vain tuntuu että", eikä ammattilaisista ole sen enempää apua ko Googlestakaan. Maito-oireilu kuitenki selittäs hirmusen palijon ja melkein toivon, että olis kyse siitä. Olispahan ainaki jotaki mitä tehä.
Mutta menipähän aamupuuro laulamatta alas kun illalla jäi syönnit välistä. Jännä miten tiukkaan pieni hampaaton kita voi napsahtaa kiinni, jollei ruokailun yhteyvessä tarjota tarpeeksi viihdykettä. Onneksi hommaan on helppo konsti: Suu aukiaa välittömästi kun syöttäjä tekkee itestään täyven idiootin. Minun bravuurejani ovat erilaiset uudelleensanoitukset tutuista hiteistä, esim. Tuomari Nurmion sävelin "PUUUUUUUUUUUUROA minun Oliverille" (tää on aamuisin aika haastava kun henki ei vielä täysin kule) ja "Vielä on lihaa jäljellä" Mamban tahtiin. Toisaalta tyypilliset lastenlallatukset toimii myös, vaikka muistan korkeintaan 1/3 ja sepitän ite loput. Nyt on laulettu jo viikkotolokulla jäniksen töpöhännästä, sitä ennen oli Pate sekä kissa, ihan pistoksissa.
Päivään mahtuu myös muita kinkkisiä tilanteita, joista pääsee vain laulamalla. Päikkäreille mennessä laulan "Karhu nukkuu" käet kyynärpäitä myöten ristissä, ettei tarviis laulaa "eipäs nukukkaan". Pesullemeno taas onnistuu parhaiten kylpykärpäsenä: "Tahdon olla saunanraikas aina sekä lauantaina". Erinäiset oodit jouvun vetämään myös joka kerta, kun siirryn hetkeksi olkkarista keittiön puolelle, jotta Oliver tietäis etten häviä minnekkään. Vessassakäydessä en ennää huua jatkuvalla syötöllä "ÄITINONPAKKOPISSATAENJÄTÄSUATULENHETITAKASIN" vaan laulan menemään mitä nyt mieleen juolahtaa. Se ei itse asiassa kylläkään toimi, mutta ei toiminu huutelukaan, Oliver sai ja saa kohtauksen aina kun katoan näkökentästä.
Aina ei laulattais, mutta päivän läpi rallattelussa on eittämättä ollu oheisetuja. Ensinnäkin, itteänsä ei ennää ole ylipäätään mahollista ottaa turhan vakavasti. Toisakseen, kun ääntä on pakko käyttää koko ajan, on väistämätöntä että jonkinlaista kehitystä tapahtuu. Nykyään mie olen mielestäni jopa ihan hyvä laulaja, ja aivan tykkään kuunnella ommaa ääntäni. Saattaisin myös olla jo aika haka jossain improhommissa, kun lauluja tullee sovitettua uuelleen aivan lennosta. Englannin ääntäminenki on huomattavasti parantunu.
Nämä pari päivää on olleet hyviä vastustamisesta huolimatta. Vielä perjantaina mie vihasin itteäni ja lujjaa kuin angstinen teini ainaki ja olin tähän meijän tilanteeseen aika tavalla kyllästyny, mutta nyt minusta tuntuu ettei elämä vois tämän paremmalta maistua. Ollaan väsyksissä kyllä ja Oliver on nuhanen ja mahavaivanen, mutta sellasta se on. Ollaan sylikkäin kun itkettää ja jatketaan touhuja kun helpottaa. Mie kokoan palikoista torneja ympäri olkkaria ja Oliver kiertelee tuuppimassa niitä nurin, naamallaan jostain syystä. Ensiaskeleet on ihan hilikulla, paljon jo seistä tönöttää ilman tukia ja kattelee, josko uskaltais kokkeilla mutta vielä rohkeus pettää. Ulukona on kauniimpaa, mussiikki kuulostaa paremmalta, sanatki kuulostaa kauniimmilta, tuntuu kovemmin kuin pitkiin aikoihin. On sellanen määrittämätön tunne sisällä, niinkuin jotaki suurta olis alkamaisillaan, jotaki mielettömän ihanaa, eikä mulla ei ole aavistustakaan mitä se vois olla. Mutta voi kun se tapahtuis pian.
Psst. Mulla harmittaa kun en ehi juuri hiomaan näitä minun juttuja, kirjotan vähän mitä ja miten sattuu. Haluaisin niin tehä jokasesta merkinnästä aivan jymyjutun, mutta ehkä tätä hommaa ei kannata pilata hullulla itsekritiikillä. Tullee mitä on tullakseen.
Ei Oliver minua tietysti pahhuuttaan valavota, vaikka minusta puoliunessa tuntuuki siltä. Tämän viikon aikana mulla on ruvennu eppäilyttämään, josko se oireilis maitoa. Google on pettäny minut jälleen kun sitä eniten tarvisin, haut "vauva maitoallergia", "vauva laktoosi-intorelanssi" ja lopulta turhautunu "vauva läpipasko" eivät ole antaneet kerrassaan mittään argumentteja puolesta eikä vastaan. Tarkottaa sitä, että huomenna joku viaton terveysalan ammattilainen saa jälleen yhden "kun musta tuntuu että..." -puhelun epätoivoselta äitiltä. Ja luultavasti vastaus kuuluu, että "sinusta nyt vain tuntuu että", eikä ammattilaisista ole sen enempää apua ko Googlestakaan. Maito-oireilu kuitenki selittäs hirmusen palijon ja melkein toivon, että olis kyse siitä. Olispahan ainaki jotaki mitä tehä.
Mutta menipähän aamupuuro laulamatta alas kun illalla jäi syönnit välistä. Jännä miten tiukkaan pieni hampaaton kita voi napsahtaa kiinni, jollei ruokailun yhteyvessä tarjota tarpeeksi viihdykettä. Onneksi hommaan on helppo konsti: Suu aukiaa välittömästi kun syöttäjä tekkee itestään täyven idiootin. Minun bravuurejani ovat erilaiset uudelleensanoitukset tutuista hiteistä, esim. Tuomari Nurmion sävelin "PUUUUUUUUUUUUROA minun Oliverille" (tää on aamuisin aika haastava kun henki ei vielä täysin kule) ja "Vielä on lihaa jäljellä" Mamban tahtiin. Toisaalta tyypilliset lastenlallatukset toimii myös, vaikka muistan korkeintaan 1/3 ja sepitän ite loput. Nyt on laulettu jo viikkotolokulla jäniksen töpöhännästä, sitä ennen oli Pate sekä kissa, ihan pistoksissa.
Päivään mahtuu myös muita kinkkisiä tilanteita, joista pääsee vain laulamalla. Päikkäreille mennessä laulan "Karhu nukkuu" käet kyynärpäitä myöten ristissä, ettei tarviis laulaa "eipäs nukukkaan". Pesullemeno taas onnistuu parhaiten kylpykärpäsenä: "Tahdon olla saunanraikas aina sekä lauantaina". Erinäiset oodit jouvun vetämään myös joka kerta, kun siirryn hetkeksi olkkarista keittiön puolelle, jotta Oliver tietäis etten häviä minnekkään. Vessassakäydessä en ennää huua jatkuvalla syötöllä "ÄITINONPAKKOPISSATAENJÄTÄSUATULENHETITAKASIN" vaan laulan menemään mitä nyt mieleen juolahtaa. Se ei itse asiassa kylläkään toimi, mutta ei toiminu huutelukaan, Oliver sai ja saa kohtauksen aina kun katoan näkökentästä.
Aina ei laulattais, mutta päivän läpi rallattelussa on eittämättä ollu oheisetuja. Ensinnäkin, itteänsä ei ennää ole ylipäätään mahollista ottaa turhan vakavasti. Toisakseen, kun ääntä on pakko käyttää koko ajan, on väistämätöntä että jonkinlaista kehitystä tapahtuu. Nykyään mie olen mielestäni jopa ihan hyvä laulaja, ja aivan tykkään kuunnella ommaa ääntäni. Saattaisin myös olla jo aika haka jossain improhommissa, kun lauluja tullee sovitettua uuelleen aivan lennosta. Englannin ääntäminenki on huomattavasti parantunu.
Nämä pari päivää on olleet hyviä vastustamisesta huolimatta. Vielä perjantaina mie vihasin itteäni ja lujjaa kuin angstinen teini ainaki ja olin tähän meijän tilanteeseen aika tavalla kyllästyny, mutta nyt minusta tuntuu ettei elämä vois tämän paremmalta maistua. Ollaan väsyksissä kyllä ja Oliver on nuhanen ja mahavaivanen, mutta sellasta se on. Ollaan sylikkäin kun itkettää ja jatketaan touhuja kun helpottaa. Mie kokoan palikoista torneja ympäri olkkaria ja Oliver kiertelee tuuppimassa niitä nurin, naamallaan jostain syystä. Ensiaskeleet on ihan hilikulla, paljon jo seistä tönöttää ilman tukia ja kattelee, josko uskaltais kokkeilla mutta vielä rohkeus pettää. Ulukona on kauniimpaa, mussiikki kuulostaa paremmalta, sanatki kuulostaa kauniimmilta, tuntuu kovemmin kuin pitkiin aikoihin. On sellanen määrittämätön tunne sisällä, niinkuin jotaki suurta olis alkamaisillaan, jotaki mielettömän ihanaa, eikä mulla ei ole aavistustakaan mitä se vois olla. Mutta voi kun se tapahtuis pian.
Psst. Mulla harmittaa kun en ehi juuri hiomaan näitä minun juttuja, kirjotan vähän mitä ja miten sattuu. Haluaisin niin tehä jokasesta merkinnästä aivan jymyjutun, mutta ehkä tätä hommaa ei kannata pilata hullulla itsekritiikillä. Tullee mitä on tullakseen.
perjantai 8. huhtikuuta 2011
Paluumuuttajat.
Heinäkuussa minusta ja Oliverista tullee taas tamperelaisia. Pitkän jahkailun jälkeen löin homman lukkoon silimät kiinni ja äkkiä -periaatteella. Koska minusta tuntu, että jouvuin päättämään tämän asian vähän turhan äkkiä, koko pähkäily on ollu lähinnä ahistavaa, ja on näyttäny siltä että lähetään tai jäähään niin kaltoin käy. Mie haluan lyyä sellaselle meiningille pisteen nytten ja ruveta elämään jollain muulla tavalla, ko kehitellen kaiken maailman kauhuskenaarioita siitä miten asiat ennemmin tai myöhemmin mennee plörinäksi ja vika on yksin minun. Mutta se on vaikiaa, kun elämä vettää kahtaalle.
Vaikka Tampere onkin mun kaupunki, kyllä se minua vähän hirvittää. Ensinnäki mulla jäi sinne kaapillinen luurankoja kolisemaan, enkä ole varma miten mulle käy kun ne ennemmin tai myöhemmin ruppee huutelemaan mulle hävyttömyyksiään. Paljon on vielä käymättä läpi niin kauniita ko kippeitäki muistoja, joita siellä tullee jokanen tuttu kadunpätkä, rakennus ja bussilinja räiskimään minun silimille. Sillä kaupungilla ja mulla on vielä paljon selvitettävää ennenko ollaan täysin sujut.
Siksi toisakseen Tamperehan on Kaupunki, ja mie vain pieni maalaistyttö lopulta perinpohojin. Kun meille tarjottiin asuntoa ensimmäisestä kerroksesta, vastasin välittömästi ettei tule kysymykseenkään. Ei ikkunasta sissään hyppiviä kaheleita meille! Toinen kerros olis vielä menetelly, mutta toisaalta siellä ei voi vielä piettää huoletta kotteroita auki. Kaupunkilaisampiaisethan on ihan hulluja, en missään nimessä halua ikkunaani niitten lentokorkeuvelle (ötökät on ainut asia, mikä pelottaa mua yhtä paljon ko ihmiset). Kolmas kerros, josta me onnekkaat asunto saatiinki, on paras vaihtoehto, koska sinne jaksaa vielä tilanteen vaatiessa kulukia käyttämättä hissiä - nehän on tunnetusti raiskaajien ja tappajien kehittelemiä ansoja.
Jo sillon ko ensimmäistä kertaa muutin Tampereelle, aion aluksi ihan vakavissani nukkua vessassa että olis edes yksi lukko enemmän minun ja psykopaattien välissä. Harmi ja onni, että minun ensimmäinen vessa oli niin pieni, ettei sinne sopinu patjaa. Ja sillon mulla oli kuitenki vain itteni suojeltavana, hypin seinille kun vain ajattelenki että nyt Oliverki joutuu sammaan jammaan. Yritän silti järkeillä itelleni, että kaupungeissa on niin lapsia ko aikusia vielä hengissä ja raiskaamattominaki. Eikä tämä joulumaakaan mikkään lintukoto ole.
Silti Rovaniemi on ollu meille hyvä ja turvallinen paikka olla, Koti hyvinki. Pelkään, että vien Oliverilta liian paljon kiikuttamalla sen satojen kilometrien päähän perheestä, jonka kans se on saanu tähän asti kasvaa. Minun tullee itelläki niin ikävä kaikkia ja kaikkea, mitä ollaan täällä porukassa voitu tehä. Mutta me ei olla lähössä pois ikiajoiksi. Ja minun täytyy myöntää, että olen vähän koukussa siihen palaamisentunteeseen, samoin ko alan aika ajoin kaivata lähtöä. Tove sannoo sen paremmin:
"On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi."
Mie olen niitä lähteviä - ja palaavia. Minusta elämä ei tunnu elämältä ilman ikävää jonnekkin ja sitä mieletöntä onnea, jota voi tuntea vain kun on menossa Takasin. Sitä tunnetta kun viimein pääsee kottiin, oli se siellä tai täällä. Hassumpaa ei ole myöskään se uuen elämän tuntu, se sulosen naiivi illuusio siitä, että nyt kaikki muuttuu.
Olen siis päättäny, että me lähetään, hirvittäköönkin. Olen sitoutunu allekirjottamaan vuokrasopimuksen heinäkuussa valmistuvasta kämpästä. Ja siitä kämpästä tullee upea! Kaiken mahollisen minun päähän sopivan huomioonottaen meille ei pitäis sen parempaa paikkaa ollakkaan, jos sen on Tampereella oltava. Nyt mie alan pikkuhilijaa uskaltaa olla jo innoissaniki.
Koska mehän kyllä selevitään. Ja mie pääsen taas kunnolla oman elämäni kimppuun, opiskelen jumalauta siksi piisamirotaksi niin kuin aioinki. Siinä sivussa höykkyytettään Tampereesta irti kaikki mitä se voi meille tarjota, eletään ja koetaan sillä mielin ettei pitäis jäläkikätteen harmittaa. Kun mie valmistun, Oliver on jo paljon isompi, (toivotaan nyt ettei Kovin paljon isompi kuitenkaan...) ja minun on helpompaa päättää taas seuraavasta suunnasta kun näen, miten se on soppeutunu. Tottuushan on, etten mie täältä niitä töitä saa joista haaveilen, mutta ei ole kyllä mittään takkeita että niitä löytyis etelästäkään. Silti, jossain se on työttömän humanistinki oltava, saa sitte nähä että missä.
Nyt täytyy vaan alakaa miettimään, miten meijän elämä käytännössä saahaan taas sinne kauaksi heilahtammaan. Vaikkei viime vuosien perusteella sitä uskoiskaan, niin mie vihaan muuttamista. Mulla ei edes ole mittään mahottomia määriä kampetta, mutta ihan tarpeeksi noin pitkää väliä raahattavaksi. Ruppeekohan mulle kukkaan ennää muuttokaveriksikkaan.
Jollain tavalla hurjan helepottunu olo, niin paljon ko mie tästä syyllisyyttä revinki.
Vaikka Tampere onkin mun kaupunki, kyllä se minua vähän hirvittää. Ensinnäki mulla jäi sinne kaapillinen luurankoja kolisemaan, enkä ole varma miten mulle käy kun ne ennemmin tai myöhemmin ruppee huutelemaan mulle hävyttömyyksiään. Paljon on vielä käymättä läpi niin kauniita ko kippeitäki muistoja, joita siellä tullee jokanen tuttu kadunpätkä, rakennus ja bussilinja räiskimään minun silimille. Sillä kaupungilla ja mulla on vielä paljon selvitettävää ennenko ollaan täysin sujut.
Siksi toisakseen Tamperehan on Kaupunki, ja mie vain pieni maalaistyttö lopulta perinpohojin. Kun meille tarjottiin asuntoa ensimmäisestä kerroksesta, vastasin välittömästi ettei tule kysymykseenkään. Ei ikkunasta sissään hyppiviä kaheleita meille! Toinen kerros olis vielä menetelly, mutta toisaalta siellä ei voi vielä piettää huoletta kotteroita auki. Kaupunkilaisampiaisethan on ihan hulluja, en missään nimessä halua ikkunaani niitten lentokorkeuvelle (ötökät on ainut asia, mikä pelottaa mua yhtä paljon ko ihmiset). Kolmas kerros, josta me onnekkaat asunto saatiinki, on paras vaihtoehto, koska sinne jaksaa vielä tilanteen vaatiessa kulukia käyttämättä hissiä - nehän on tunnetusti raiskaajien ja tappajien kehittelemiä ansoja.
Jo sillon ko ensimmäistä kertaa muutin Tampereelle, aion aluksi ihan vakavissani nukkua vessassa että olis edes yksi lukko enemmän minun ja psykopaattien välissä. Harmi ja onni, että minun ensimmäinen vessa oli niin pieni, ettei sinne sopinu patjaa. Ja sillon mulla oli kuitenki vain itteni suojeltavana, hypin seinille kun vain ajattelenki että nyt Oliverki joutuu sammaan jammaan. Yritän silti järkeillä itelleni, että kaupungeissa on niin lapsia ko aikusia vielä hengissä ja raiskaamattominaki. Eikä tämä joulumaakaan mikkään lintukoto ole.
Silti Rovaniemi on ollu meille hyvä ja turvallinen paikka olla, Koti hyvinki. Pelkään, että vien Oliverilta liian paljon kiikuttamalla sen satojen kilometrien päähän perheestä, jonka kans se on saanu tähän asti kasvaa. Minun tullee itelläki niin ikävä kaikkia ja kaikkea, mitä ollaan täällä porukassa voitu tehä. Mutta me ei olla lähössä pois ikiajoiksi. Ja minun täytyy myöntää, että olen vähän koukussa siihen palaamisentunteeseen, samoin ko alan aika ajoin kaivata lähtöä. Tove sannoo sen paremmin:
"On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi."
Mie olen niitä lähteviä - ja palaavia. Minusta elämä ei tunnu elämältä ilman ikävää jonnekkin ja sitä mieletöntä onnea, jota voi tuntea vain kun on menossa Takasin. Sitä tunnetta kun viimein pääsee kottiin, oli se siellä tai täällä. Hassumpaa ei ole myöskään se uuen elämän tuntu, se sulosen naiivi illuusio siitä, että nyt kaikki muuttuu.
Olen siis päättäny, että me lähetään, hirvittäköönkin. Olen sitoutunu allekirjottamaan vuokrasopimuksen heinäkuussa valmistuvasta kämpästä. Ja siitä kämpästä tullee upea! Kaiken mahollisen minun päähän sopivan huomioonottaen meille ei pitäis sen parempaa paikkaa ollakkaan, jos sen on Tampereella oltava. Nyt mie alan pikkuhilijaa uskaltaa olla jo innoissaniki.
Koska mehän kyllä selevitään. Ja mie pääsen taas kunnolla oman elämäni kimppuun, opiskelen jumalauta siksi piisamirotaksi niin kuin aioinki. Siinä sivussa höykkyytettään Tampereesta irti kaikki mitä se voi meille tarjota, eletään ja koetaan sillä mielin ettei pitäis jäläkikätteen harmittaa. Kun mie valmistun, Oliver on jo paljon isompi, (toivotaan nyt ettei Kovin paljon isompi kuitenkaan...) ja minun on helpompaa päättää taas seuraavasta suunnasta kun näen, miten se on soppeutunu. Tottuushan on, etten mie täältä niitä töitä saa joista haaveilen, mutta ei ole kyllä mittään takkeita että niitä löytyis etelästäkään. Silti, jossain se on työttömän humanistinki oltava, saa sitte nähä että missä.
Nyt täytyy vaan alakaa miettimään, miten meijän elämä käytännössä saahaan taas sinne kauaksi heilahtammaan. Vaikkei viime vuosien perusteella sitä uskoiskaan, niin mie vihaan muuttamista. Mulla ei edes ole mittään mahottomia määriä kampetta, mutta ihan tarpeeksi noin pitkää väliä raahattavaksi. Ruppeekohan mulle kukkaan ennää muuttokaveriksikkaan.
Jollain tavalla hurjan helepottunu olo, niin paljon ko mie tästä syyllisyyttä revinki.
lauantai 2. huhtikuuta 2011
Niinalle ja kaikille niille, joita ajoittain vituttaa.
Facebook on ärsyttävä paikka. Kun siellä piipahtaa muutaman minnuutin vällein koko päivän joka päivä, alakaa seikka jos toinenki vähän nyppimään. Minua pistää sylettämmään, kun törmään alla mainittuihin tapauksiin. Sävel soikoon ranskalaisten viivojen!
- "Jos sitä"-päivitykset. Tähän tapaan: "Tässä paskalla istun, jos sitä seuraavaksi pyyhkis." Rennon letkeä tyhjäntoimittaminen raivostuttaa.
- Yliarvostelijat. Ne tyypit, jotka kiskoo huvinsa kommentoimalla linkkejä, julkasuja, sivustoja, mitä tahansa mistä joku toinen ihminen on innoissaan. "No ihan vitun yliarvostettu IMO koko homma." Kyssyykö kukkaan koskaan näitten paremmin tietävien mielipiettä niin ei. Jos oletta kerran niin paljon ylempänä kuin ko. asia niin jättäkää se ommaan arvoonsa ja antakaa muitten tykätä. Niin, ja IMEkää. Vaihtelua tohon latistamiseen kattokaas.
- Aggressiiviset päivitykset vailla sen kummempia selityksiä ja usseimpia vokaaleja. "Voi prkl että ottaa taas hermoon stn!!!" Kommentit: "Noo miten se sillain!?!!!" "No en kerro vttu niin sullaki alkaa stna niin vtuttaa että prkl!!!"
- Autoa ajaessa tehdyt mobiilipäivitykset. "Tässä ajelen Kärsämäelle päin rekan perässä. On muuten melko liukas keli ja näkyvyys nolla!" Laita hyvä ihminen se puhelin pois ja säästä jokunen henki.
- Täysin mittäänsanomattomat yhen sanan, ja kaikkien pilkun- ja pisteennussijoitten (that would be me) närkästykseksi kolmensadan pisteen päivitykset. "......Tjaah..........." "........Juuupastajuuuu......................"
- ERITTÄIN hämäristä sivustoista tykkääminen. "EI PERSEESEEN ÄÄLIÖ, SE ON VÄÄRÄ REIKÄ!" Ei liene tarvetta sanoa enempää.
- "Nyt on VIRALLINEN kalastajien/purkkiananasten/tekohampaiden päivä!" -päivitykset. Voi elämä.
- "Nyt on VIRALLINEN 'Nyt on virallinen...'-päivitysten parodiointipäivä ja se on siinä seinällä sitten!" -päivitykset. Nokkelimmatki lakkasi olemasta hauskoja noin 2436 versiota sitten.
- Pakkaspäivitykset. Ensimmäisenä ennätyspakkaspäivänä on oikiasti ihan mielenkiintosta lukia, mitä mittari jossain Utsjoella näyttää. Mutta sitten kun on nelijänä aamuna päivittäny, että "-47, tänään vetäsen kinttaat kätteen", niin kannattaa ehkä miettiä sitä uutisarvoa uuestaan.
- "Kalle-Ville 2kk <3 <3 <3 Vittuku sais lapsenlikan niin lähtis ryyppäämään!" -tyyppiset yhistelmät. Kyllä äititki saa vettää nakit silimille, ajoittain se on tietyissä tapauksissa ja rajoissa jopa suotavaa. Se se vasta ärsyttävää on, jos niitä ruvetaan siitä syyllistämmään. Mutta se on surullista, miten joillain nuorilla äideillä on tarve huuella miten kovia ryyppäämään ne jumalauta vieläki on, ja yksi tai usiampi mukulahan ei sitä muuta miksikään. Ylleensäkkään juopottelu ole mikkään syy paukutella henkseleitään, saati jos sattuu olemaan pieni vauva huolehittavana. Ei niin, ettäkö sinne baanalle pittäis sallaa lähteä, sen voi vain sanoa sillä tavalla ja asenteella ettei tule ensimmäisenä mieleen soittaa lastensuojeluviranomasille.
- "Kalle-Ville 1kk <3", "Kalle-Ville 2kk <3", "Kalle-Ville 3kk <3" jne. kuukausittain. Got it, sun lapses on siis syntyny tiettynä päivänä ja vanhenee tasasin väliajoin kuukauvella. On olemassa tietyt mainittemisen arvoset päivät, niinkuin puolivuotis- ja synttäripäivät, mutta että neljän viikon välein onnea Kalle-Villelle, rajansa liiallisuudellaki. Porsaanreikä: Jos päivittää kuukausimäärän lisäksi pittuuen, painon, hampaitten määrän ja taidot niin hommastahan tullee mielenkiintosta!
- Albumeittain lapsensa kuvia julkasevat mammat. Tässä Kalle-Ville edestä, takaa, sivulta, pimeässä, pytyllä, hassu hattu päässä... Eikun. Tää olenki mie ite.
Mutta viheliäisimpiä kaikista on ne tyypit, jotka solovaa päivityksissään kaikkien muitten fb-käyttäytymistä. Ihan totta, se on hirmu simppeliä torjua sellaset julukasut, jotka syystä tai toisesta itteä häirittee. Mie olen torjunu kaikki teijät ilikiät pikku dissaajat, joita häirittee millon mitkäki sosiaalisen median ilimiöt. Annetaan toistemme olla rauhassa ja julukisesti raivostuttavia urpoja, niin ennen pitkää Martinat ja kumppanit käy tarpeettomiksi, eikä meijän tarvii ennää lukea huonoa journalismia. Eiks ois kiva!
Jos jyrsin omani lisäksi juuri Sinun nilkkaasi, ärsyynny vapaasti huis helvettiin. Tulet huomaamaan, että se on aika pirun viihdyttävää.
- "Jos sitä"-päivitykset. Tähän tapaan: "Tässä paskalla istun, jos sitä seuraavaksi pyyhkis." Rennon letkeä tyhjäntoimittaminen raivostuttaa.
- Yliarvostelijat. Ne tyypit, jotka kiskoo huvinsa kommentoimalla linkkejä, julkasuja, sivustoja, mitä tahansa mistä joku toinen ihminen on innoissaan. "No ihan vitun yliarvostettu IMO koko homma." Kyssyykö kukkaan koskaan näitten paremmin tietävien mielipiettä niin ei. Jos oletta kerran niin paljon ylempänä kuin ko. asia niin jättäkää se ommaan arvoonsa ja antakaa muitten tykätä. Niin, ja IMEkää. Vaihtelua tohon latistamiseen kattokaas.
- Aggressiiviset päivitykset vailla sen kummempia selityksiä ja usseimpia vokaaleja. "Voi prkl että ottaa taas hermoon stn!!!" Kommentit: "Noo miten se sillain!?!!!" "No en kerro vttu niin sullaki alkaa stna niin vtuttaa että prkl!!!"
- Autoa ajaessa tehdyt mobiilipäivitykset. "Tässä ajelen Kärsämäelle päin rekan perässä. On muuten melko liukas keli ja näkyvyys nolla!" Laita hyvä ihminen se puhelin pois ja säästä jokunen henki.
- Täysin mittäänsanomattomat yhen sanan, ja kaikkien pilkun- ja pisteennussijoitten (that would be me) närkästykseksi kolmensadan pisteen päivitykset. "......Tjaah..........." "........Juuupastajuuuu......................"
- ERITTÄIN hämäristä sivustoista tykkääminen. "EI PERSEESEEN ÄÄLIÖ, SE ON VÄÄRÄ REIKÄ!" Ei liene tarvetta sanoa enempää.
- "Nyt on VIRALLINEN kalastajien/purkkiananasten/tekohampaiden päivä!" -päivitykset. Voi elämä.
- "Nyt on VIRALLINEN 'Nyt on virallinen...'-päivitysten parodiointipäivä ja se on siinä seinällä sitten!" -päivitykset. Nokkelimmatki lakkasi olemasta hauskoja noin 2436 versiota sitten.
- Pakkaspäivitykset. Ensimmäisenä ennätyspakkaspäivänä on oikiasti ihan mielenkiintosta lukia, mitä mittari jossain Utsjoella näyttää. Mutta sitten kun on nelijänä aamuna päivittäny, että "-47, tänään vetäsen kinttaat kätteen", niin kannattaa ehkä miettiä sitä uutisarvoa uuestaan.
- "Kalle-Ville 2kk <3 <3 <3 Vittuku sais lapsenlikan niin lähtis ryyppäämään!" -tyyppiset yhistelmät. Kyllä äititki saa vettää nakit silimille, ajoittain se on tietyissä tapauksissa ja rajoissa jopa suotavaa. Se se vasta ärsyttävää on, jos niitä ruvetaan siitä syyllistämmään. Mutta se on surullista, miten joillain nuorilla äideillä on tarve huuella miten kovia ryyppäämään ne jumalauta vieläki on, ja yksi tai usiampi mukulahan ei sitä muuta miksikään. Ylleensäkkään juopottelu ole mikkään syy paukutella henkseleitään, saati jos sattuu olemaan pieni vauva huolehittavana. Ei niin, ettäkö sinne baanalle pittäis sallaa lähteä, sen voi vain sanoa sillä tavalla ja asenteella ettei tule ensimmäisenä mieleen soittaa lastensuojeluviranomasille.
- "Kalle-Ville 1kk <3", "Kalle-Ville 2kk <3", "Kalle-Ville 3kk <3" jne. kuukausittain. Got it, sun lapses on siis syntyny tiettynä päivänä ja vanhenee tasasin väliajoin kuukauvella. On olemassa tietyt mainittemisen arvoset päivät, niinkuin puolivuotis- ja synttäripäivät, mutta että neljän viikon välein onnea Kalle-Villelle, rajansa liiallisuudellaki. Porsaanreikä: Jos päivittää kuukausimäärän lisäksi pittuuen, painon, hampaitten määrän ja taidot niin hommastahan tullee mielenkiintosta!
- Albumeittain lapsensa kuvia julkasevat mammat. Tässä Kalle-Ville edestä, takaa, sivulta, pimeässä, pytyllä, hassu hattu päässä... Eikun. Tää olenki mie ite.
Mutta viheliäisimpiä kaikista on ne tyypit, jotka solovaa päivityksissään kaikkien muitten fb-käyttäytymistä. Ihan totta, se on hirmu simppeliä torjua sellaset julukasut, jotka syystä tai toisesta itteä häirittee. Mie olen torjunu kaikki teijät ilikiät pikku dissaajat, joita häirittee millon mitkäki sosiaalisen median ilimiöt. Annetaan toistemme olla rauhassa ja julukisesti raivostuttavia urpoja, niin ennen pitkää Martinat ja kumppanit käy tarpeettomiksi, eikä meijän tarvii ennää lukea huonoa journalismia. Eiks ois kiva!
Jos jyrsin omani lisäksi juuri Sinun nilkkaasi, ärsyynny vapaasti huis helvettiin. Tulet huomaamaan, että se on aika pirun viihdyttävää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)