On olemassa kaksi asiaa, jotka minun mielestä kertoo ihmisen olevan yksinkertaisesti vähän tyhmä. Ei välttämättä pahalla tavalla, mutta tyhmä kuitenkin. Ensimmäistä en kerro. Toinen on se, että ihmisen elämänfilosofia on "kerrasta poikki". Tämän asian jos teet, niin en anna ikinä anteeksi. Yksiki virhe, niin se on siinä sitten, pois mun elämästäni ja äkkiä. Armoa ei tipu eikä lirise.
Mustavalkosuutta harrastin ite suurella sydämellä aivan viime aikoihin asti. Oli kaikenlaisia tekoja, joita pidin anteeksiantamattomina, mikä sikäli on aivan perusteltua, mutta lisäksi mie olin sitä mieltä, että sellaset asiat määrittää ihmistä. Jos valehtelet, olet mulkku. Jos kohtelet mua huonosti, et ansaitse hyvää kohtelua keltään.
Nyt kun mietin, niin tuollaiset johtopäätelmät on aika pirun naiiveja ja uppiniskaisen lapsellisia. Mutta ne on hirveän yleisiä. Omalle kohalle sattuessa voidaan näistä periaatteista hieman tinkiä (hyvä esimerkki syyttää sitä narttua oman ihanan rakkaan uskottomuuesta), mutta mitä kauemmas oma napa jää, sitä kovempaan ääneen huuellaan paskaa jätkää ja omatunnotonta ihmistä. Ommaa moraalista selkärankaa tuetaan muilta revityillä kylkiluilla: Sinä olet huono ihminen, minä en suvaitse sitä joten olen parempi.
Jokainen tietää että ihmiset tekkee virheitä. Se on helppo allekirjottaa ja uhota iskulausein, oletsä vittu ite sit täydellinen. Virheet on jees, virheet on vääriä valintoja ja rajan ylittämisiä. Mutta kun ruvetaan puhumaan vääryyksistä, ei nousekkaan ennää niin hanakasti käsiä osottamaan, että niitä mieki teen, ihminen kun olen. Mutta te teette. Jokanen ihminen satuttaa toista joskus, täyvessä ymmärryksessä kohtelee kaltoin. Sanoo tai tekee asioita, jotka sattuu niin paljon, että se horjuttaa koko minäkuvaa, ehkä pistää koko elämän kappaleiksi hetkeksi, ja ajan jälkeenki tuntuu haamukipu. Mikä karmeinta, rikkuri ei välttämättä edes ymmärrä, millaiset mittasuhteet teolla on, ei arvaa että juuri se asia oli toiselle pahin loukkaus. Mutta se ei ole pahuutta eikä piittaamattomuutta, se on tasan sitä mitä se on, tietämättömyyttä. Ihminen on sen verran monisyinen kokonaisuus, että on mahdotonta piettää tarkkaa kirjaa, miten on kenenki elämään vaikuttanu.
Sen sijaan on surullista, miten monta kirjanpitäjää löytyy henkilökohtasesti koetuille vääryyksille. Totta kai on luonnollista muistaa tilanteet, joissa on mielestään tullut kohdelluksi epäoikeudenmukasesti, mutta jos niitä ei unoha eikä myöskään anna anteeksi, mennään katkeruuen puolelle. Katkeruus on sellanen taakka, että siitä saapi kukin valita minkä verran vie mukanaan etteenpäin. Mutta se ei ole helppo valinta. Katkeruutta ja vihaa on petollisen helppo elättää ja ruokkia itessään jos niin haluaa tehä, ja ällistyttävän moni haluaa. Siinä ei ole kyse mistään muusta ko oman kunnian varjelemisesta, mikä tuntuu käytännössä ehkä hienolta ja arvokkaalta mutta narreja siinä todellisuuessa tehhään. Katu se paskiainen tai ei, pyysikö anteeksi tai muuttuko siitä miksikään että yritti sinun elämän pilata, sie et tule siitä hullua hurskaammaksi kuitenkaan, sie olet kokenu sen mitä koettava on ollu ja se on ohi. Täytyy oppia luopumaan luovuttamisen sijaan. Sinun ei tarvi hyväksyä sitä mitä sulle on tehty, mutta jos sie et hyväksy sitä että se on tapahtunu, se ei tee sinusta piirunkaan vertaa vahvempaa. Kannattaako siihen sitten heittää likoon sellasia asioita kuin perhe, ystävyys tai vaikka vähän pienempiki rakkaus, vessasta alas vain kaikki mutta tätä sie et jumaliste niele.
Tosiasia on, että vaikka sie et antais anteeksi etkä sois ko. ihmiselle ennää mittään hyvvää elämässä, hyviä asioita sille tullee tapahtumaan. Se tullee olemaan onnellinen, saavuttamaan haluamiaan asioita, olemaan oma itsensä sellaisena kun sinäkin sitä arvostit ennen vääryyttä. Koska se on sama ihminen. Pistää aivan vihaksi, kun joku Cheek laulaa telkkarissa, että mikä siinä on kun menit muuttumaan toisenlaiseks. Ihmiset ei muutu. Se näkökulma, mistä ne nähään, muuttuu. Olosuhteet joissa ne toimii, muuttuu. Et välttämättä tykkää siitä, millasia asioita toisesta nousee esiin, mutta ne on osa sitä sammaa ihmistä, josta joskus tykkäsit, hyväksy se äläkä yritä vain pestä käsiäsi siitä mulkerosta. Se on yksinkertaistettuna sitä, että meissä jokasessa on hyviä ja huonoja puolia. Kaikki me halutaan ensin esitellä hyvät puolemme, ja luurangot kalistellaan näyttämölle mielellään esiripun takana, se on inhimillistä eikä sitä että oltaisiin paskamaisia petkuttajia.
Viimesten parin vuojen aikana mua on kohdeltu niin huonosti, että mie kyllä tiedän mistä puhun. Mun on ollu äärettömän vaikea hyväksyä, että sellasia asioita tekkee kukkaan kelleen, saati että mulle ja niissä tilanteissa. Olen ollu katkera ja verisesti, niin katkera etten uskonu ikinä pääseväni siitä. Mutta mie taidan sittenkin. Kuinka ollakkaan, myös minusta nousi siinä tuoksinassa esiin sellasia piirteitä, etten olis aiemmin antanu niitä anteeksi kenessäkään toisessa. Eikä oikiastaan edes kaduta pätkääkään. En voi sulkea niitä asioita itestäni pois, siellä ne on visusti tallessa, muttei ne tee minusta yhtään mittään sellasta, mitä en halua olla.
Yksi asia mitä haluan erityisen vähän, on olla niin typerä, että yrittäisin laatia etukätteen säännöt miten minun elämässä toimitaan, tai puh pah pelistä pois ja ikuset vihat niskaan. Siinä pelissä se, joka jää viimeisenä yksin jäljelle, ei todellakaan ole voittaja.
maanantai 29. elokuuta 2011
sunnuntai 14. elokuuta 2011
Zig-a-zig-ah!
Tämä viikko oli täynnänsä todellista tyttöenergiaa.
Alkuviikko tosin ei ollu mikkään varsinainen naiseuven ylistys, kuljin pari päivää tuskissani pikkuhousut lönkkähousujen päällä ja vibraattori siellä välissä volat kaakossa. Tällä ei välttämättä nasahtais pääpottia Niksi-Pirkasta, mutta se toimii, siskot, turruttaa pahimman tuskan. Ja päässä soi Shania Twainin "Man! I feel like a woman!", luulisin että vähempäänki ironiaan on mahollista kuolla.
(Too much information, huh..? Miettikääs miltä niistä epäonnisista koiranulkoiluttajista tuntu, kun näkivät minut ripustamassa kiroten, uikuttaen ja suristen pyykkiä. SE oli kiusaannuttavaa se. Tai olis ollu jos niin olis oikiasti tapahtunu. Mutta läheltä piti!)
Loppuviikon sen sijaan olen ollu aivan tyytyväinen osaani heikompana astiana. Tyttöyteni nimissä olen...
...Uusinu alusvaatekavalkadini, sillä maailmassa ei ole montaakaan niin epämiellyttävää asiaa kuin liian isot pikkuhousut. (Joskin niitäkin on näköjään hyvä omistaa.) Valitsin vain kauneimpia ja seksikkäimpiä, ihan vain koska itseluottamusta on taas tarpeeksi. Hei hei valtavat puuvillapöksyt pyllynkokosella "Being cute is not a crime" -printillä.
...Piipahtanu mitä miellyttävimmässä seksikaupassa heräteostoksilla. Hassu paikka saada "Tätä ilman en voi elää!" -oivalluksia.
...Lukenu synttärilahjaksi saatua hömppäpokkaria "211 asiaa jotka joka mimmin pitäisi tietää" ääneen räkättäen. Mun suosikkeja on osiot "Näin pieraiset sulokkaasti suurlähettilään juhlissa", "Näin kuristat miestä paljain reisin", "Näin pompit kengurupallolla minihame ylläsi" sekä "Näin valmistat kahvia rakennusmiehille".
...Ostanu kirpparilta kunnon Eva Longoria -korkkarit pikkurahalla.
...Lakannu kynteni punasiksi, sheivannu säännöllisesti ja hemmotellu itteäni kasvonaamiolla.
...Ja viettäny paljon aikaa kertakaikkisen vallottavien naisten seurassa yhessä Oliverin kans. Olen nauranu ja puhunu palijon, ja tuntenu olevani sama tyttö läpikotaisin, mulle ja muille. Ilman ristiriitaa siitä, mitä koen olevani, ja miltä pelkään vaikuttavani.
Synttäripäivän kunniaksi itkin pääni kippeeksi kuultuani omani. Älkää olko pahoillanne, mie totisesti ansaitsin sen. Olinki piessy itteäni kyseisestä asiasta jo pitemmän aikaa, on vain helpottunu olo kun se viimeinki selevitettiin juurta jaksain. Sitä paitsi seurasi jälleen antoisa oivallus. Tiesin tehneeni älyttömän väärin ja se tuntu pahalta, mutta mie en silti tuntenu itteäni tyyten arvottomaksi sen tähen. Tiedän, että se oli vain yksi esimerkki siitä heikkouvesta joka mulla edelleen on, ja jota minun pittää työstää, mutta mie en vihhaa itteäni vaan sitä itessäni. Eläköön se ero.
Tännään syötiin Pyynikillä maineensa veronen munkki ja kolisteltiin kammottavalla hissinrähjällä näkötorniin. Mulla ei tullu laseja mukkaan, erotin juuri ja juuri Pirkkalan Bauhausin massiivisen kyltin ja no, järvet :D Mutta se oli silti kivvaa. Ja osa järjestelmällistä kasvatustyötä, Oliverista tullee jämptisti niin Napapiirin sankari ko palijasjalakanen Manselainenki.
Oliver nukahti sovinnolla hyvissä ajoin, ja mie muistin omistavani itkuhälyttimet. Siispä lämmitin saunan ja löylysin itteni raukeaksi, voi veljet että tuntu hyvältä. Nyt tuntuu hyvältä kaikki, vaikka vaikeuksiaki on. Now my troubles are going to have troubles with me.
Alkuviikko tosin ei ollu mikkään varsinainen naiseuven ylistys, kuljin pari päivää tuskissani pikkuhousut lönkkähousujen päällä ja vibraattori siellä välissä volat kaakossa. Tällä ei välttämättä nasahtais pääpottia Niksi-Pirkasta, mutta se toimii, siskot, turruttaa pahimman tuskan. Ja päässä soi Shania Twainin "Man! I feel like a woman!", luulisin että vähempäänki ironiaan on mahollista kuolla.
(Too much information, huh..? Miettikääs miltä niistä epäonnisista koiranulkoiluttajista tuntu, kun näkivät minut ripustamassa kiroten, uikuttaen ja suristen pyykkiä. SE oli kiusaannuttavaa se. Tai olis ollu jos niin olis oikiasti tapahtunu. Mutta läheltä piti!)
Loppuviikon sen sijaan olen ollu aivan tyytyväinen osaani heikompana astiana. Tyttöyteni nimissä olen...
...Uusinu alusvaatekavalkadini, sillä maailmassa ei ole montaakaan niin epämiellyttävää asiaa kuin liian isot pikkuhousut. (Joskin niitäkin on näköjään hyvä omistaa.) Valitsin vain kauneimpia ja seksikkäimpiä, ihan vain koska itseluottamusta on taas tarpeeksi. Hei hei valtavat puuvillapöksyt pyllynkokosella "Being cute is not a crime" -printillä.
...Piipahtanu mitä miellyttävimmässä seksikaupassa heräteostoksilla. Hassu paikka saada "Tätä ilman en voi elää!" -oivalluksia.
...Lukenu synttärilahjaksi saatua hömppäpokkaria "211 asiaa jotka joka mimmin pitäisi tietää" ääneen räkättäen. Mun suosikkeja on osiot "Näin pieraiset sulokkaasti suurlähettilään juhlissa", "Näin kuristat miestä paljain reisin", "Näin pompit kengurupallolla minihame ylläsi" sekä "Näin valmistat kahvia rakennusmiehille".
...Ostanu kirpparilta kunnon Eva Longoria -korkkarit pikkurahalla.
...Lakannu kynteni punasiksi, sheivannu säännöllisesti ja hemmotellu itteäni kasvonaamiolla.
...Ja viettäny paljon aikaa kertakaikkisen vallottavien naisten seurassa yhessä Oliverin kans. Olen nauranu ja puhunu palijon, ja tuntenu olevani sama tyttö läpikotaisin, mulle ja muille. Ilman ristiriitaa siitä, mitä koen olevani, ja miltä pelkään vaikuttavani.
Synttäripäivän kunniaksi itkin pääni kippeeksi kuultuani omani. Älkää olko pahoillanne, mie totisesti ansaitsin sen. Olinki piessy itteäni kyseisestä asiasta jo pitemmän aikaa, on vain helpottunu olo kun se viimeinki selevitettiin juurta jaksain. Sitä paitsi seurasi jälleen antoisa oivallus. Tiesin tehneeni älyttömän väärin ja se tuntu pahalta, mutta mie en silti tuntenu itteäni tyyten arvottomaksi sen tähen. Tiedän, että se oli vain yksi esimerkki siitä heikkouvesta joka mulla edelleen on, ja jota minun pittää työstää, mutta mie en vihhaa itteäni vaan sitä itessäni. Eläköön se ero.
Tännään syötiin Pyynikillä maineensa veronen munkki ja kolisteltiin kammottavalla hissinrähjällä näkötorniin. Mulla ei tullu laseja mukkaan, erotin juuri ja juuri Pirkkalan Bauhausin massiivisen kyltin ja no, järvet :D Mutta se oli silti kivvaa. Ja osa järjestelmällistä kasvatustyötä, Oliverista tullee jämptisti niin Napapiirin sankari ko palijasjalakanen Manselainenki.
Oliver nukahti sovinnolla hyvissä ajoin, ja mie muistin omistavani itkuhälyttimet. Siispä lämmitin saunan ja löylysin itteni raukeaksi, voi veljet että tuntu hyvältä. Nyt tuntuu hyvältä kaikki, vaikka vaikeuksiaki on. Now my troubles are going to have troubles with me.
lauantai 6. elokuuta 2011
Tissibaari suljettu toistaiseksi.
Nyt se on sitte all over baby blue. Viikon jäläkeen voinen virallisesti todeta, etten imetä ennää. Samalla rytinällä siirrettiin Oliverin punkka kainalopaikalta pinna sänkyyn. ("pinna_sänkyyn", mä en usko tätä. Siinä näettä, mun aivoparat on siinä pisteessä että ne alakaa tuottaa alkeellisia yhdyssanavirheitä.)
Kaiken kaikkiaanhan homma on menny uskomattoman hienosti. Olin arvellu, että Oliver roikkuis päivää yötä kirkuen minun miehustassa ja taistelis kynsin hampain evväästään, mutta se ei mokoma ole oikein ollu edes vailla, ei ainakaan kerjänny. Parina ensimmäisenä yönä nukahtaminen oli tunnin huuon takana, mutta sekkään ei ollu mitenkään hysteeristä kamppailua, perusitkua vain. Nyt se nukahtaa jo melkein heti kun tehhään iltapuuhat ja ruppeen sylittelemään sitä. Olen yrittäny laittaa sen koko ajan nopeammin pettiin sitten, ehkä se joku päivä nukahtais jopa kokonaan omikseen ilman syliä. Itse asiassa se välillä jopa selvästi haluaa ite pinnikseen, kun on tarpeeksi uninen.Yöllä se herrää 2-12 kertaan, ylleensä enemmän aamua kohti.
Vaikka ollaanki onnistuttu missiossamme, onhan tämä selvästi hetkellisesti huonontanu meijän elämänlaatua. Oliver on kiukkusempi, ja päiväunirytmi on pilalla. Mie puolestani olen kuolemanväsyny ja enimmäkseen ihan kelevoton. Tiuskin, itken ja tuijottelen tyhjää. Se on mulle suoranaista kidutusta, kun täytyy nousta kantamaan toista juuri kun olen päässy makkeimpaan unneen. Vaikka siinä ei mene kun ehkä 5 minnuuttia, se on koko ajan vain kovemman henkisen taistelun takana. Jopa siinä määrin, että mie ennemmin nousen ommiin aamupuuhiini nelijältä ko yritänkään ennää nukkua. Puoliunessa kiukku vielä kolminkertastuu, mitä seuraa hillitön morkkis kun unihiekat on karisseet. Ei minun sais kärtytä, nyt tarvitaan muumimammamaisia elkeitä ja ymmärrystä. No multa ei heru kyllä, ja sätin itteäni siitä aina tilanteen lauettua.
Eikä helepota yhtään, että Oliver on keksiny sata uutta viheliästä temppua. Yllättävää, miten paljon katastrofin aineksia yhteen tavalliseen asuntoon mahtuu. Liesi on jatkuvan tarkkailun alla, ja kaikki penkit kannetaan päivisin parvekkeelle. Tietokone ei luultavasti elä ennää kauaa, niin paljon tihutöitä se saa päivän aikana osakseen. Tuo tenava on kerta kaikkiaan joka paikassa, enkä mie kerkiä varjella sitä saati meijän irtaimistoa kaikilta vahingoilta vaikka kuin yritän. Elämme siis mitä tyypillisintä taaperoarkea. Se vain tuntuu nyt jatkuvalta hätätilalta, mie en nimittäin kestä painetta nimeksikään. Väsyneenä yksi ainut stressitekijä riittää lamauttamaan minut täysin, ja kun niitä alakaa olla ko tiussa munia, homma leviää totaalisesti kässiin.
Mutta jälleen on havaittavissa edes jonkinlaista kehitystäkin. Aiemmin mie pääsin pinteistä lähinnä panikoimalla aikani ja karsimalla kaikki toiminnot minimiin. Ylleensä siitä seurasi lissää pulmia, jotka mie lopulta pakotin jonku muun ratkomaan minun kaverina tai jopa minun puolesta vetoamalla ommaan hättääni. Nyt mie saatan säntäillä päivän miten sattuu, mutta usseimmiten jo illalla tai viimeistään seuraavana päivänä pystyn asettamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja laatimaan toimintasuunnitelman, jossa priorisointi ei tarkoita vain pakollisten asioitten hoitamista miten kuten. Nyt mie ossaan luovia niin, että myös vähemmän elintärkeät mutta kuitenki merkitykselliset asiat tullee hoijetuksi. Enkä ennää mene niin tolaltani, jos joku homma jääki seuraavaan päivään. Mulla on kuitenki tunne siitä, että kaikki on lopulta hallinnassa, poikkeamat aiotusta on varasuunnitelmia eikä täydellistä kaaosta.
Nyt tapitetaan vain silimä kovana siintävää palkintoa. Kun tämä kammottava siirtymävaihe on ohi, saatetaan viimeinki päästä nukkumaan kokonaisia öitä! Se olis todellaki sata jänistä se. Eikä meijän elo ja olo nyt silkkaa piinaa ole. Oliver on välillä oikein aurinkoinen ja touhukas, ja on oppinu sulosiaki temppuja. Ehdottomasti sulattavin taito on "ei", jonka merkiksi se pudistaa päätään kutakuinki jokaselle mun ehotukselle. Tanssiminen, taputtaminen ja tömistäminen on kivointa maailmassa. Meijän täytyyki ens viikolla metästää kirjastosta jotain laululeikkirensseleitä, jotka ei riipis hermoja kappaleiksi kovin pienellä toistomäärällä. Kevväällä mennään kyllä muskariin!
Ja kun tästä on selevitty, voijaanki siirtyä kuivaksiopetteluun.
(Luppaan muuten opetella tagittamaan mun merkinnät jahka kerkiän, mun merkinnät kun näyttää jakautuvan aika selkeisiin kategorioihin. Tarkotus olis myöskin laajentaa tätä repertuaaria, huomaan olleeni aika toisteinen :D )
Kaiken kaikkiaanhan homma on menny uskomattoman hienosti. Olin arvellu, että Oliver roikkuis päivää yötä kirkuen minun miehustassa ja taistelis kynsin hampain evväästään, mutta se ei mokoma ole oikein ollu edes vailla, ei ainakaan kerjänny. Parina ensimmäisenä yönä nukahtaminen oli tunnin huuon takana, mutta sekkään ei ollu mitenkään hysteeristä kamppailua, perusitkua vain. Nyt se nukahtaa jo melkein heti kun tehhään iltapuuhat ja ruppeen sylittelemään sitä. Olen yrittäny laittaa sen koko ajan nopeammin pettiin sitten, ehkä se joku päivä nukahtais jopa kokonaan omikseen ilman syliä. Itse asiassa se välillä jopa selvästi haluaa ite pinnikseen, kun on tarpeeksi uninen.Yöllä se herrää 2-12 kertaan, ylleensä enemmän aamua kohti.
Vaikka ollaanki onnistuttu missiossamme, onhan tämä selvästi hetkellisesti huonontanu meijän elämänlaatua. Oliver on kiukkusempi, ja päiväunirytmi on pilalla. Mie puolestani olen kuolemanväsyny ja enimmäkseen ihan kelevoton. Tiuskin, itken ja tuijottelen tyhjää. Se on mulle suoranaista kidutusta, kun täytyy nousta kantamaan toista juuri kun olen päässy makkeimpaan unneen. Vaikka siinä ei mene kun ehkä 5 minnuuttia, se on koko ajan vain kovemman henkisen taistelun takana. Jopa siinä määrin, että mie ennemmin nousen ommiin aamupuuhiini nelijältä ko yritänkään ennää nukkua. Puoliunessa kiukku vielä kolminkertastuu, mitä seuraa hillitön morkkis kun unihiekat on karisseet. Ei minun sais kärtytä, nyt tarvitaan muumimammamaisia elkeitä ja ymmärrystä. No multa ei heru kyllä, ja sätin itteäni siitä aina tilanteen lauettua.
Eikä helepota yhtään, että Oliver on keksiny sata uutta viheliästä temppua. Yllättävää, miten paljon katastrofin aineksia yhteen tavalliseen asuntoon mahtuu. Liesi on jatkuvan tarkkailun alla, ja kaikki penkit kannetaan päivisin parvekkeelle. Tietokone ei luultavasti elä ennää kauaa, niin paljon tihutöitä se saa päivän aikana osakseen. Tuo tenava on kerta kaikkiaan joka paikassa, enkä mie kerkiä varjella sitä saati meijän irtaimistoa kaikilta vahingoilta vaikka kuin yritän. Elämme siis mitä tyypillisintä taaperoarkea. Se vain tuntuu nyt jatkuvalta hätätilalta, mie en nimittäin kestä painetta nimeksikään. Väsyneenä yksi ainut stressitekijä riittää lamauttamaan minut täysin, ja kun niitä alakaa olla ko tiussa munia, homma leviää totaalisesti kässiin.
Mutta jälleen on havaittavissa edes jonkinlaista kehitystäkin. Aiemmin mie pääsin pinteistä lähinnä panikoimalla aikani ja karsimalla kaikki toiminnot minimiin. Ylleensä siitä seurasi lissää pulmia, jotka mie lopulta pakotin jonku muun ratkomaan minun kaverina tai jopa minun puolesta vetoamalla ommaan hättääni. Nyt mie saatan säntäillä päivän miten sattuu, mutta usseimmiten jo illalla tai viimeistään seuraavana päivänä pystyn asettamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja laatimaan toimintasuunnitelman, jossa priorisointi ei tarkoita vain pakollisten asioitten hoitamista miten kuten. Nyt mie ossaan luovia niin, että myös vähemmän elintärkeät mutta kuitenki merkitykselliset asiat tullee hoijetuksi. Enkä ennää mene niin tolaltani, jos joku homma jääki seuraavaan päivään. Mulla on kuitenki tunne siitä, että kaikki on lopulta hallinnassa, poikkeamat aiotusta on varasuunnitelmia eikä täydellistä kaaosta.
Nyt tapitetaan vain silimä kovana siintävää palkintoa. Kun tämä kammottava siirtymävaihe on ohi, saatetaan viimeinki päästä nukkumaan kokonaisia öitä! Se olis todellaki sata jänistä se. Eikä meijän elo ja olo nyt silkkaa piinaa ole. Oliver on välillä oikein aurinkoinen ja touhukas, ja on oppinu sulosiaki temppuja. Ehdottomasti sulattavin taito on "ei", jonka merkiksi se pudistaa päätään kutakuinki jokaselle mun ehotukselle. Tanssiminen, taputtaminen ja tömistäminen on kivointa maailmassa. Meijän täytyyki ens viikolla metästää kirjastosta jotain laululeikkirensseleitä, jotka ei riipis hermoja kappaleiksi kovin pienellä toistomäärällä. Kevväällä mennään kyllä muskariin!
Ja kun tästä on selevitty, voijaanki siirtyä kuivaksiopetteluun.
(Luppaan muuten opetella tagittamaan mun merkinnät jahka kerkiän, mun merkinnät kun näyttää jakautuvan aika selkeisiin kategorioihin. Tarkotus olis myöskin laajentaa tätä repertuaaria, huomaan olleeni aika toisteinen :D )
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)