It's a day that I'm glad I survived .

Minun merkinnät on olleet tähän asti petollisen hyväntuulisia. Loppuu se kulissibloggaaminen! Nyt teen tiivistetyn selonteon siitä, millasta kakkaa ja pissaa minun elämä on viime aikoina ollu. On nimittäin muutaman päivän ollu sellaset maailmanlopun tunnelmat, etten käsitä mikä universumin vahinko piettää minun psyykettä ennää jotenkaankuten kasassa.

Oliver on ollu satunnaisia mainion tuulen puuskia lukuunottamatta ko kirkon seinästä revitty perkeles. Kiukkunen ko ampiainen, murisee ja kiroaa pienimmästäki vastoinkäymisestä. Ja kaikki se itsenäistyminen, mistä mie olin muutaman kuukauven niin mielissäni, on kaonnu jäljettömiin. Ei riitä että raivari tullee välittömästi jos katoan näkyvistä, vessaan vaikkapa. Hermo mennee myös jos harjotan jotain Oliverin mielestä sen luvan varasta toimintaa. Näihin lukeutuu syöminen, ruuan laittaminen ja pukeutuminen muutamia mainitakseni. Eli me ollaan oikiastaan taas palattu kolomen kuukauven koliikkiin. Myös sikäli, että Oliver saa jälleen tuntikausien itkukohtauksia, joihin ei auta edes parasetamoli eikä sylittely. Yöt on niin levottomia, että se herrää joka kerta kun mie liikahankaan, aamuyöt mennee tuntikausia tissitellessä. Jos se päivällä jotaki touhuaaki, se on lähes poikkeuksetta pirruutta. Joka jumalan vaipanvaihosta ja pukemisesta paini ja huuto, eikä ruoka meinaa upota sitte millään. Lähinnä se on syöny paahtoleipää ja pieniä kiviä. Ehkä olenki erehtyny, ja se on ankanpoika eikä lapsi ensinkään.
        Ja kaikesta tästä huolimatta minkäänlaisia tuloksia ei näy, ei vieläkään hampaita. Ei niillä muuten mikkään hoppu oliskaan, mutta jos tämä villin lännen meininki johtuu niistä, niin kuin on lupa olettaa, niin kyllä alakaa minusta olla korkia aika ilmaantua.

Mitä tullee minnuun henkilökohtasesti, niin asiat on yhtä huonolla tolalla. Olen korviani myöten kyllästyny itteeni. Mie olen aivan raivoissani siitä että minun annetaan ylipäätään olla olemassa, kun se näin kehnosti käyttää. Pakokauhu iskee joka ainoasta pikkiriikkisestä asiasta, joka täytyy hoitaa tai käsitellä tai ajatella edes. Loistava ajotus menettää viimesetki rippeet sosiaalisista kyvyistään, kun on tuhannen asiaa järkkäiltävänä.

Itteni lisäksi minua kyllästyttää mm. koko ihmiskunta. Jostain unettomien öitten ja panikoimisen ja vesisatteen keskeltä minnuun on livahtanu maailmantuska kyynisintä laatua tähän asti. Paskamainen juttu loppujen lopuksi koko elämä. Ja mie olen nakittanu vielä syyttömän lapsenki siihen hommaan. Vaikka kuin on olemassa ihania ja hyviä asioita, kaikki on hetkessä turmeltavissa sillä inhottavalla korkkiruuvimaisen kierolla pahhuuella, jota on ihan joka puolella ja kaikissa. Tullee hätä kun kuulee ja lukkee ja kokkee jatkuvasti sellasia asioita, joita ei pitäis saaha tapahtua ikinä kellekkään. Sikaepistä.

Pienemmälläki kaavalla mitotettu karma tuntuu olevan minua vastaan. Vastustaa, yksinkertasesti. Ja tällanen tappiomielialahan tuppaa ruokkimaan itteään, niin että tässä alakaa vituttaa nyt kaikki ja kaikkien kaverit. Turhauttaa kaikki sellanenki, mille normaalisti nauraisin.

Niin että ajatella. Minunhan täytyy olla eri tärkeä henkilö, kun koko maailma pyörii sen mukkaan miten minulle olis mahollisimman kenkku. Näine hyvineni painun parantelemaan asennettani ja muistelemaan, miten onnellinen mulla on aihetta olla kaiken tämän väsyn ja kiukun ja turhautumisen alla. Toivotaan ettei tämä angsti ole kovin tiukassa.

Venus vs. Mars

Silläkin uhalla, että joku pääsisi soveltammaan minnuun vanhaa viisautta "siitä puhe mistä puute", aion jälleen kerran puhua teille miehistä. Miehethän on aika mielenkiintosia. Ei kuitenkaan niin mielenkiintosia kun ne luulee - kesän pahimpia vitsauksia sääskien ja suomireggaen jäläkeen on ehottomasti yläosattomat miehet. Miksi, oi miksi yläosattomasta miehestä käsitteenäki tullee heti mieleen vain palijas persvako..?

Takaisin alas asiaan. Miehissä on monen monta juttua, joita tytöt ei ymmärrä. Eikä se johu siitä, että tytöt on tyhymiä. Miehet vain on tietyissä määrin aika outoja.

Miehet kuulemma piettää AINA t-paitaa pitkähiasen alla. Eikö se tunnu aika hiton vastenmieliseltä? Vähän sama kun pukis aina pikkarit bokserien alle. Vähän sama kun laittas bikinit uikkarien alle. Käytännön merkitystäkään kun moisella kerrospukeutumisella ei juuri ole - jos kelit on kylymemmät, niin kyllä mulle ainaki riittää se pelekkä pitkähianen, ellen ole menossa kelekkailemaan tai muuta yhtä jäätävää. Ja sillon kyllä pistän usiamman pitkähiasen.

Miesten ripset on lähes poikkeuksetta lapsesta asti niin kolossaaliset lash billionairemaiset räpsyttimet, ettei minkään meikkifirman argumentit riitä moista luomikarvotusta ilimentämään. Se on silikkaa vääryyttä enemmän ko kummaa.

Miehet valittee keskuuestaan tyystin eri alfauroksen ko naiset. Mikä eriskummallisempaa, miehillä ilmenee tätä yksilöä kohtaan täysin rakastumiseen verrattavia tuntemuksia. Jokasessa jätkäporukassa on yksi ylitse muiden, se jota kaikki muut kattoo ylöspäin kuin supersankaria. Tämän kaverin lähellä joka jäbä haluaa olla, eikä tunne minkäänlaista katteutta huolimatta siitä, että se on ilmeisesti joka suhteessa parempi kuin kaikki muut kossit. Onhan se nyt aivan oikeutettua, koska Mies on Ihmeellinen. Tätä ei takuulla kukkaan mies hevillä myönnä, mutta naisten keskuuessa ko. ilmiöstä liikkuu paljon tarinoita. Jopa niinkin surullisella lopulla, että tyttöystävä on kieltäny tapaamasta tätä miesjumalaa, mustasukkaisuuttaan.

VIIKSET. Mikä saa miehet luulemaan, että viiksissä on yhtään mittään hienoa taikka kiehtovaa? Sellasta miestä ei ole, jota viikset pukis. Nainen saattaa sentään päässä kiertävään sirkukseen jos moiset kammotukset omaa.

Peeniskatteus. Tarkoittaen tässä yhteyvessä kaikkinaisiin välineisiin liittyvää vertailua. Oli se sitte auto, asunto, kotiteatteri tai puhelin. En ole koskaan törmänny naisiin, jotka hankkis epilaattorin viimesintä huutoa vain saahakseen kehuskella naapurin emännälle. Ylipäätään mikkään käyttöesine ei saa naisnäkökulumasta sellasta arvoa arvaamatonta ko miehillä. Sinänsä hauskaa, että termi peeniskatteus kattaa myös tämän ilmiön.
        Se, mistä mulla ei ole tietoa, on se, miten miehet suhtautuu kavereitten tyttöystäviin. Pätteekö siihen sama vertailu, ko ajettaviin ruohonleikkureihin? Onko rakkainki keijukainen miesten saunaillassa jumaliste sentään D-kupin akka joka ossaa leipoa rieskat ja muffinssit ulukomuistista? Äläkää käsittäkö väärin, mie en kritisoi tällastakaan esitystapaa. Joko mie olen feministin painajainen tai vain inhimillinen olento, kun minusta olis vain loistavaa, jos joku mies leuhkis minulla.
         Jälleen ajatus polveutuu: Naiset ei minun kokemuksen mukkaan kehuskele miehillään. Nyt kun mietin, niin se vasta outoa on. Itse asiassa, se on jopa tabu jos on sattunu löytämään pirun hyvän ukon. Ihan totta, on noloa ottaa puhheeksi miten ihana se Ville-Kalle sängyssä on tai miten suloseset aamutossut se osti naistenpäivänä. Aina voi todeta fb-statuksen verran, että kiva ilta kullan <3 kans on luvassa sisältäen sitä sun tätä, mutta suora ylistys tälle miehelle ei kerta kaikkiaaan ole sovinnaista diskurssia. Helvetti, tämähän on Oikiasti mielenkiintosta. Naiset, jotka tänä päivänä puhhuu sinnilläänki kaikesta mistä ei aiempien arvioitten mukkaan kannattais, vaikenee visusti siitä mikä niitten polvet saa lopulta notkahtamaan. Ehkä se ei ole tarpeeksi mediaseksikästä. Täydellisen miehen etsintä kyllä on, mutta menepä ja löyvä moinen, ja olet auttamattomasti out of season.

Sur-rur-rur. Sannoo minun pää.

Ilman suuria suruja.

Ollaan oltu taas mierolaisina niin pitkään, että minun ihmissuhdevalaistumiset tuli, meni ja näivetty jo. Pähkinänkuoressa, purtavana minulla on se perustavanlaatuinen pulma, etten mie rakastu ite, omin nokkineni. Minut talutetaan rakkauteen ko pässiriepu narussa kenen tahansa typeryksen toimesta. Mulle ja mun surkealle itsetunnolle riittää hämmennys siitä, että voi hyvä ihmetys kun joku minusta. Pistää vihaksi. Haluaisin nähä itteni huomattavasti pippurisempana, enkä aiokkaan ennää antaa moisen tapahtua. Täytyy vain karaistua sen verran, etten juokse kirkuen karkuun kaikkia, jotka oikiasti kiinnostais minua. Tai rakastua vastedes ainoastaan (rehellisesti) fiktiivisiin hahmoihin niinkuin prätkähiirien Turboon tai Serranojen Àfricaan. Voi África, minun Àfricani..!

Ennää kuukausi niin ollaan taas tamperelaisia. Ja Oliver täyttää vuojen, hullua! Odotan molempia asioita kasvavassa materiannälässä. Meijän uuteen kotikolloon haluaisin kaikkea värikästä ihanaa ja ainaki uuen tietokonepöyvän. Oliverille taas haluan tuhat lastenkirjaa, Dr. Seussia, Kirsi Kunnasta, Muumeja, Pikku Prinssin ja Jomppa Vompatteja. Ja ihania, puisia leluja, värikkäitä neki. Mullon papukaijakausi, suorastaan himoitsen kaikkea kirkkaanväristä.

Oliverilla on meneillään vinha kehitysvaihe. Se on oppinu kävelemään, näyttää vielä taskuravulta mutta lujaa menee. Eilen meinasin saaha paskahalvauksen kun se tokasi ensimmäisen (otaksun ettei namnamia ja eieieieieieiei:tä lasketa) sanansa. En osannu yhtään odottaa, kun raukalla ole vielä niitä hampaitakaan. Toisaalta on mainiompi juttu ettei niitä ole, haavereita kun on ruvennu tapahtumaan koko ajan enempi. Puhumattakaan pienistä melodramaattisista vinkeistä: Jos tyyppi ei saa tahtoaan läpitte, se heittäytyy mahalleen ja takkoo päätään lattiaan niin että minun on pakko ottaa se sylliin, ettei se loukkais itteänsä. Tätä emme kerro neuvolassa.

Olen enimmäkseen onnellinen, on tapahtunu palijon ihania juttuja. Silti minua kiusaa sellanen pieni määrittämätön surku. Haluaisin, että olis kylymä ja sattais vettä, eikä minun maailmassa olis hetkeen mittään muutako pörrösukat, kirja ja suklaakahavia. Tuntuu etten vielä edes jaksais auringon tuoksua tukassa ja naurua ja seikkailuja, haluaisin ensin olla oikein surullinen. Ei vain ole tarpeeksi hyvvää syytä.