No longer in a relationship.

Joillekin asioille suomen kielellä on valitettavasti tarjottavana ainostaan joukko toinen toistaan epämiellyttävämpiä ja kehnosti kuvaavia nomineja. Ensimmäisenä tulee mieleen sukupuolielimet. Vaikka joka värkille on olemassa sen sata synonyymiä, mitään niistä ei oikeastaan tee mieli sen laajemmalti viljellä. Kauheen rajottavaa! Takuulla osasyy siihen, miksei esimerkiksi anukset noin vain marssi kahvipöytäkeskusteluihin. Valittavana on joko kliiniset peräaukot, kainostelevat pyllyreijät tai rienaavat pöllönsilmät; valikoima ei kata värikästä Sinkkuelämää -sukupolvelle ominaista diskurssia persoonallisella, mutta yhtä kaikki vilpittömällä ja ajankohtais-asiallisella otteella. Dumbledore tietää tän, nimen pelko kasvattaa asian pelkoa. Kun ryppyreikää ei voi punastelematta puhutella, se jää useimmissa salonkiseurueissa tyyten jakamatta. Mikä sääli.

Tällä ylenpalttisen jakamisen aikakaudella on röyhkeä rötös, etteivät kaikki rikottaviksi päätyvät tabut millään sovi suuhun. Genitaalit ovat vain yksi esimerkki tällaisista sopimattomuuksista. Sukupuolesta riippumaton seksuaalinen suuntautuminen on toinen oiva mokoma. Asiana se on noussut jopa jonkinasteiseksi ihanteeksi, mutta samalla siitä on tullut kirosana molemmin puolin vanhaa rauhatonta rajaa. Sekä umpimieliset heterot että homot ovat panneet bi-seksuaaleiksi ilmoittautuneita niin halvalla, että moni valitsee mieluummin minkä tahansa kiertoilmaisun, etenkin jos oma sukupuoli-identiteetti sattuu mätsäämään biologisiin määrittelyihin. Tarvittaisiin taikasana, joka tuuppaisi sivuun käsityksen huomionhakuisista hipstereistä, ja tarjoaisi jonkin muunkin kuin ahtaan keskipenkkipaikan.

Ei kahta ilman kolmatta, ja kolmannella koettamalla totuus sanotaan. Tässä ollaan vasta taluteltu aasia sillalle, mehevin mirri mäiskähtää tiskiin nytten sitten. Puhutaan voimasanasta nimeltä sinkku.

Synnyin kasarimaailman kiskoessa viimeisiä kiristäviä sukkahousuja jaloistaan, ja kasvoin Manhattanin mahtinelikon ja Bridget Jonesin marssittaessa siskoja rakkauden battlefieldeille ylpeästi yksittäisinä. Sinkkuelämästä tuli hitti, joka potki piikoja peräkammareistaan suuta suppuun puristavia poskilihaksia höllentämään. Se paisui brändiksi, elämäntavaksi ja filosofiaksi, vaikka on jo lähtökohtaisesti pakahtua omaan paradoksaalisuuteensa. Naimattomien nousu on toki tuonut muassaan riippumattomuutta ja vapautta, mutta toisaalta se on myös entisestään lujittanut niitä normien nyörejä, joita näennäisesti löysää. Mitä itsenäisyyttä se sellainen on, joka saa sisältönsä päättäväisestä pyrkimyksestä symbioosisuhteeseen, ja on alun pitäenkin vain nimi parisuhteen tilapäiselle puutostilalle? Sinkuksi ilmoittautuminen tapahtuu merkitsevästi hymyillen ja kulmakarvoja kohottaen, mikäli ylipäätään onnistuu kirvoittamaan kantajastaan muutakin kuin kiusaantunutta hymähtelyä asianlaidasta. Sinkku statuksena on vähintään implisiittinen deitti-ilmoitus ja hunaja-ansa, tietyissä tilanteissa suoranainen soidinriitti. 

Vielä raskaampaa stereotypiareppua kantaa sinkuksi uudelleen identifioituminen parisuhteen päätyttyä. Jos joku vetää rastin seinään, ettei ole enää parisuhteessa vaan vapaata riistaa, herättää se oitis julkista sääliä ja myötätuntoa. Kaiken maailman hyvänpäiväntutut hyökkäävät heti haaskalle: "Voi eiiiiii, mitä tapahtu!? :(" No me erottiin, sitähän mä sanoin. Potkaiskaa minua, jos olen täysin väärässä, mutta kollektiivinen sympatia perustunee vähintään osittain ajatukselle siitä, että raasun täytyy nyt alottaa sama savotta uusiksi. Jotain on heitetty auttamatta hukkaan ja menetetty, ei puhettakaan mistään "Don't cry because it's over, smile because it happened" -mentaliteetista, jollei sitä asianomainen nimenomaisesti huutele. Eikä sitä silloinkaan usko kukkaan. Lohtua läiskitään selkään lupaamalla, että kyllä sä jonkun toisen vielä löydät, ja hyvän vieläpä. Mutta mitä kutun tekemistä sillä itsestäänselvyydellä on puheena olevan suhteen päättymisen kanssa?

Sinkku on näin ollen mulle tätä nykyä ruma sana. Mitä vaihtoehtoja katalogista sitten löytyy?

[  ] Naimaton
[  ] Ei tapaile ketään juuri nyt
[  ] Yksin elävä
[  ] Ei halua puhua asiasta
[  ] Ei kehtaa puhua asiasta
[  ] Sitoutumiskammoinen
[  ] Seniili
[X] Vapaa

Se se on! Sana jota olen hakenu. Vapaa on törkeän hyvä ja kattava, miksei sitä ei enää käytetä? Vapaiden vallankumous sinkkujen syöksyjen sijaan maistuis mulle. Tokihan silläkin on omat heikot assosiaatiolenkkinsä: Ressu Redford, sekä sen käyttäminen kuvaamaan tietynlaisia ihmissuhteita, tietenkin < parisuhde - kukkua, puppua ja pötyä. Myönnettäköön sekin, että se on määreenä paitsi snadisti old school, myös hyppysellisen mahtipontinen, missä allekirjoittanut ei kuitenkaan kohtuuttomuuden ystävänä ole koskaan nähnyt mitään pahaa.

Sinkusta vapaaseen vaihtaminen tarjoaisi miellyttävästi mukautuvan ja liukuvan kategorian, joka ei puristaisi kiusallisista paikoista. Sen sijaan, että sillä todettaisiin pelkkä parisuhteen olevaisuus tai olemattomuus, se voisi kuvata asennoitumista ihmissuhteisiin ylipäätään. Siinä missä sinkku viittaa enemmän tai vähemmän palavaan haluun saada sitä sutinaa ja äkkiä, vapaalle ihmiselle romanssit ovat avoin, olemassaoleva mahdollisuus, jonka ei tarvitse olla kaiken käyttäytymisen perimmäinen motiivi. Vapaa voi olla parisuhteessakin, ilman että suhdetta itseään tarvitsisi leimata lisämääreellä. Itse asiassa, vapauden määritelmään voi ladata mieleisiä merkityksiä kuin puheaikaa ikään. Parisuhdetilanne, seksuaalinen suuntautuminen, uskonto & elämänkatsomus, poliittinen kanta... Valinta voi aina olla vapaa.

Nyt ei enää puutu siis muuta kuin alapääasioille sellaiset nimet, ettei niitä nolottaisi käyttää. Olen tiiättäkö kurkkuani myöten täynnä kikkeleitä yms. Aivoriihtä kehiin, mulle voi vapaasti esittää rensseleitä koskevia ehdotuksia!

I've got a brand new attitude and I'm gonna wear it tonight. Tällainen itsensä löytäminen lyhyenkin hämmennyksen jälkeen on suorastaan hurmoksellisen voimaannuttavaa. Koska kaavailemani yhteenveto näivettyi jonkin niljaisen aivopoimun syovereihin ja valuu paraikaa korvavaikkuna ulos, annan näin kirsikkana kakun päälle Marinan kertoa miltä se vapaus sitten tänään maittaa. Voin onnitella lämpimästi jos nautitte edes kolmanneksen siitä mitä minä.

Tunnustuksia.

Jos minulta kysytään, minkälaista musiikkia kuuntelen, mainitsen esimerkkinä todennäköisemmin Janis Joplinin kuin Shakiran. Rinta rottingilla kehun kaikkiruokaisuuttani tilulilu-jazzista kukkahousufolkiin ja kikkelihevistä lannan- ja hiekkatientuoksuiseen kantriin. Harvemmin tullee myönnettyä, että kaiken omassa sarjassaan ylevän ohella kuuntelen ilolla ihan hirveätä paskaa.

Musiikkimaku on merkittävä osa minäkuvaa. Facebookin ja Spotifyn kautta jaetaan kaikille ja kaikkien kavereille ne sävelet, jotka ovat sulassa sovussa sen sosiaalisen median henkilökuvan kanssa, jota itsestä halutaan pitää yllä. Musiikki on osa sitä, millä mielellään erotetaan meitä ja heitä, ja katotaan ketkä on keitäki miehiään. Musiikkia arvotetaan, ja sen kuuntelijoita arvostellaan alinomaa. Hirveän helposti johtuu mukamas avarassakin mielessä se päätös, että ne jokka kuuntelee omituista tai typerää musiikkia, on omituisia ja typeriä itte. “Ai tuo kuuntelee Kaija Koota, no sen son näkönenki.”

Siispä minä haluan tunnustaa. Tarjoan top 9+1 (vallan täydellistä tautofoniaa välttääkseni en laskekaan tällä kertaa kymmeneen) listan noloimmista biiseistä, joita jorailen joko toisinaan tai toistuvasti. Näitä kuunnellessani napautan Spotifyn private session –kuvaketta, enkä kuunaan mainitse moisia mörköjä kertoessani itsestäni ja mieltymyksistäni. Rakkaat lukijat, tämä on mun Hävetyimmät –lista.

9. Backstreet Boys – Everybody (Backstreet’s back)

Mie en edes koskaan ollu mikään kova bäkkärifani, (nehän vähän niinku kilpaili spaissareiden kaa) joten tämä ei selity nostalgiannälällä. Minusta tämä vain on aika pirun hyvä biisi. “Whoah! Whoah! Whoah! A-uuuuh!”

8. Ricky Martin – Livin’ La Vida Loca

Totuushan, että Riku on karismaattisin elossa oleva homomies, ja varsin täpärästi häviää tämän sarjan kiistattomalle Kuningattarellekin. Lisäksi mullon aina ollu juttu spanglismeihin ja lattarirytmeihin, joten ei ole oikeastaan kummakaan, että mun oli aivan vaikea päättää, minkä tämän kollin suosikkibiiseistäni tässä tunnustan. Ja kyllä, mie kuuntelen niitä sekä englannin- että espanjankielisinä versioina. 

7. Wednesday 13 – Curse of me

Tätä mie en edes tajunnu hävetä, ennenko hehkutin ihastustani ja vastaanotto oli varsin murskaava. No joo, onhan tää koko lailla angst ja wannabe Marilyn Manson, mutta hei kamoon, mikä kitarakuvio! Ja jollain tapaa nää lyriikat kuitenkin kiehtoo minua paikka paikoittaisesta korniudesta viis. “Some things are worth dying for / and baby that ain’t me”

6. Tom Jones – Sexbomb

Kyllä, mä kuuntelen Tomppaa. Tälläkin tiikerillä on useampi biisi, jokka pyssyy minun lempparilistalla vuodesta toiseen. Limaisan lipevä Walesin herrasmies saattais hyvinki tenorillaan temmata pikkarit munkin jalasta lavan reunalle päätellen siitä, millasia vaikeuksia sen musiikki toisinaan tuottaa mulle pysyä housuissani. 

5. Simo Silmu – Kaikkea hyvää

En tiedä miksi, mutta mulla on erityisen vahva vastustus myöntää edes itselleni, että suomi-iskelmä toisinaan iskee minuun. Tästä biisistä tykkään erityisen paljon, ja Simon soololevyltä tykästyin taannoin myös raitaan “Rokotus”. Saman viheliään vitoskohdan alle pykättäköön se salaisuus, että olen joskus ihan oikeasti nauttinut Jannen Tulkinnasta Sinisen taivaan sateenkaarista. Shh.

4. Janne Hurme – Paholaisnainen

Tätä ei voi selitellä yhtään mitenkään, ei edes sillä nostalgialla että tätä on joskus yläasteen alussa Casessa huuatettu. Ruppee korvia jo punottamaan.

3. Cheek – Eksä tiedä kuka mä luulen olevani

Jos suomi-iskelmän ihkutus nolottaa mua, niin suomi-hip hop on jotain sellaista, että melekeen ennemmin kierisin tuhkassa ko sanoisin jollekulle kasvotusten, että tää Cheekin träkki on ihan jotain tosi doubbii shittii. Mut tää on. Myös se suuret setelit –sämpläys soi mun autossa joskus, mutta se nyt ei ole yhtään niin posketon kuin tämä nimenomainen yksilö. “Se on herrasmiesliiga vitun mulkut.”

2. PSY – Gangnam style

Perusluonteeltanihan olen vastarannan kiiski. Joka kerta kirvelee myöntää, että se mikä on kuuminta hittoa, on myös minun mieleen. Tässä tapauksessa puolustaudun sillä, että tuskin salatykkäisin tästä niin vimmatusti ilman musiikkivideota, joka kutittelee minun hyymörintajuani helkkarin kovaa. Olenkin vähän sitä mieltä, että jokka ei tämän hypetystä tajua, eivät ole kuulleet tätä kuvarainan kanssa.

1. Robin feat. Brädi – Puuttuva palanen

Miksi tämä nolottaa minua? Siksikö, että säkeistöt on vohkittu Katy Perryltä (vallankin kun Teenage Dream ei nyt varsinaisesti ole mikään jäljittelemisen arvoinen mestariteos), vai siksi että autotune ja “uu-uu”? Snadisti joo, mutta huomattavasti suurempi häpeä on se, että tästä tykkääminen on yhtä kuin myöntää olevansa jo vähän vanha, ainaskin vanhempi kuin nuori. Tää saa mut tuntemaan itteni juurikin sellaiseksi tätiksi, joka päivittelee miten taitavasti söötti pieni poika laulaa kun son ihastunu. Mikä kaikkein karmeinta, minusta parasta koko biisissä on Brädin räppiosuus (kts. kohta 3). Toisaalta, se saattaa olla ainut pätevä puolustus sille tunnelataukselle, jonka tämä viisu minuun virittää. “Mä tiedän edelleenkin tänään mistä Robbari laulaa.” Mie saatan olla vanha ko taivas, mutta ainaki mie osaan vielä tuntea nuoresti, niin kuin en olis koskaan saanu turpiini. Ja siitä tämä laulu minun tulkinnan mukaan kertoo.

+1. Anssi Kela – Kaveria ei jätetä

Bonusraidaksi Anssi sopii siksikin, ettei minua niinkään nolota se, että tykkään tästä biisistä. Mua nolottaa se, miten helvetin tärkeä tämä on mulle ollu silloin, kun ei ole paljoa laulattanu. Paha periköön! Tällainen kieli keskellä suuta räätälöity täsmäkappale, joka ei juuri omaperäisyydellä tai musiikillisilla ansioilla koreile. Niin se vain tullee bumerangina takaisin korvamatoilemaan aina kun meinaan antaa periksi. “Tiedäthän, että tämä ei kaada maailmaa vaikka se tuntuu siltä.” Se on niin totta.

Tämän syntisäkin auki leväytettyäni ymmärrän hyvin, mikäli teidän kuvanne minusta muuttuu ratkaisevasti. Huomaatte todennäköisesti älynlahjani luultua vaatimattomimmiksi. Kenties teille valkenee, ettei meillä ole mitään yhteistä. Tai ettei teillä ainakaan ole mitään tekemistä minun kanssani, tällaisen saastapommin jälkeen.

Hassua, että minä itse en huomaa mittään eroa.

Päiväni kosmetiikkabloggaajana.

Oletko sinäkin joskus selaillut puolihuolimattomasti kosmetiikkablogeja ja ihaillut niitä upeita luomuksia, joita KUKA TAHANSA voi HELPOSTI loihtia kasvoilleen ja vieläpä PIKKURAHALLA? Tuntenut itsesi harmaahiirulaiseksi ainaisine vaatimattomine ripsiväreinesi ja, jos oikein juhlan paikka sattuu, aivan ripsen tyveen ujutettuine pikku rajauksinesi? Oletko joskus ajatellut, että entäpä jos minäkin, muttet ole uskaltanut, koska sivellinkavalkadisi koostuu toisesta päästä käytetyistä topseista ja vuonna 2005 Yves Rocherin Juuri Sinulle lahjoittaman setin jäänteistä? Ollos huoleti, tämä ristiretki on nyt tehty puolestasi, ja koottuu näihin kymmeneen vaivattomaan askeleeseen megameikkiin syksyn väreissä.

1. Säntää lähimpään kauppakeskukseen poimimaan hyllystä jokin paletti, josta ihailemasi bloggaajat ovat vuoronperään olleet märkänä ja villeinä.

2. Pyyhkäise vanulappuun aamuisen meikin jämät luomilta. Jos haluat panostaa, voit kastaa vanun kasvoveteen tai meikinpoistoaineeseen, mutta vesikin käy vallan hyvin, jos vain hankaat riittävästi. Varo kuitenkin pyyhkimästä entisiä rajauksia ja ripsivärejä pois, niitä voi vielä aivan hyvin käyttää tässä lookissa.

3. Seuraa valitsemasi blogin ohjeita ällistyttävän silmämeikin sutimiseen.

4. Valitse peilikaapista kaivamastasi topsista se pää, jossa ei ole korvavaikkua. Hankaa sillä kohtia, jotka eivät vastaa blogin kuvaa.

5. Levitä uudelleen jo käyttämäsi sävyt. Koska topsi on nyt käyttökelvoton, tuputa sen sijaan ongelmakohtiin paletin häivytyssävyä (luulen, että se on se iholla täysin näkymätön, jolla ei voi olla muutakaan virkaa).

6. Tässä vaiheessa on tärkeää muistaa, ettei saavutettu tulos ole lopullinen. Meikin kuin meikin tekee vasta huolellinen viimeistely, sivele siis jo peittyneen rajauksen päälle uusi kerros eyelineriä.

7. Totea asiantuntevasti, että lopputulos on perin pigmenttinen ja näyttävä. Hyväksy, että meikki on täysin käyttökelvoton ja susiruma.

8. Vetäise pakasta vino pino vanulappuja ja kasta ne silmämeikinpoistoaineeseen mikäli tuhdimpaa liuotinta ei taloudestasi löydy, ja hankaa kunnes luomi on kulmaluuhun asti pirtsakan punainen.

9. Etsi kuningasfinneille varattu peitetahna. Lisää noin teelusikallinen luomivakoon ja levitä pyörivin liikkein, kunnes lopputulos on laikukkaan keltapunainen.

10. Silmämunaparkasi erittämä neste kuljettaa meikin jäänteet viher-ruskeaksi sotkuksi sisänurkkaan aivan itsestään, ja tadaa! Syys-look on täydellinen ja ehta-autenttinen.


Tykkäsin meikin luonnollisesta lopputuloksesta, ja oli kiva kerrankin panostaa oikein kunnolla. Käyttistä tästä tuskin kuitenkaan minulle tulee. Luotan edelleen vakaasti vanhaan meikkivoide-puuteri-ripsari -komboon, jota erikoistilaisuuksissa täydennän rajauksilla ja idioottivarmoilla luomiväreillä. Vallankin kun valitettava totuus on se, että vaikka itse näkisi kuinka paljon vaivaa ja valtaisan metamorfoosin leipälävessään, ani harvoin sitä kukaan muu juuri hoksaakaan.

Sen sijaan asian kääntöpuoli olkoon suuresti ylistetty tästä ikuisuuteen: Yhtä lailla harva on se kerta, kun kenenkään muun silmiin sattuu se pikkuisen liika iso nokka, tai mukamas ylen iljettävä visvainen vesuvius leuvassa juuri kun pitäisi olla edukseen. Ja niille, joille sinun kasvot on kaunis asia, ne ei siitä kauniimmaksi eikä rumemmaksi muutu vaikka yrittäisit kaikkesi kumpaan hyvänsä suuntaan.

Näine hyvineni painun ihmisten ilmoille piiruakaan piittaamatta mitä peili siitä sannoo. Because I'm worth it.

Kellä onni on, se onnen kätkeköön.

...Taikka, niin kuin nykyisen ajan tapa on, läväyttäköön jokaisen satunnaisenkin stalkkaajan silmille.

Vielä keväällä minua piteli pois bloggerin äärestä jokseenkin sysisynkkä mustuus, joka valtasi alaa kaikelta siltä, mitä olin pitänyt elämässäni kultaisena. Kaikki se aiempi vakuuttelu siitä, miten Oliverin myötä olin löytäny itteni ja jonkinmoisen riippumattoman zen-tilan, tuntu a) kyyniseltä b) hulvattoman naurettavalta. Oli luurankoja ja demoneita ja painajaisia kaapeistaan karanneina, ja uusi onnikin kahmaisi kipeästi juuri sieltä, minne oli eniten sattunu.

Nyt minun vaitonaisuuteen on ollu se yksi ja ainoa yksinkertainen syy, ettei mulla ole ollu tarvetta tuulentuville. Mulla on ollu onnet ja onnettomuuet sellasessa merkityksessä, ettei niihin kumpiinkaan ole löytäny sanoja. Mulla on ollu Todellisuus. Kauan, kauan sitten mie opin jo kohtaamaan kaiken negatiivisen sellaisena kuin se on, positiivisen kokemista opettelen edelleen. Vuosia mie kuvittelin, että kun hyvä tullee, se tullee kokonaan ja jäähäkseen. Uusi, parempi aika, jolloin, ennen kaikkea, Joku Pelastaa Minut. Sitä ei, yllärit pyllärit koskaan koittanu. Mutta tuli se aika, kun oli tasapaino, enkä mie tarvinnu kenenkään käsivarsia kuollakseni. Mie löysin jopa kaksi asiaa minun elämään, kaksi isompaa tai pienempää miestä, jokka on yhessä vimmalla vastanneet minun varjoihin. Se ei tarkota sitä, että ne mun omatekoset demonit olisivat menneet pois, se tarkottaa sitä ettei minun enää tarvi pelätä, ettei olis maata jota valo koskettaa. Tiiä kuinka pitkään kyttään sitä ketunhäntää taikka haudattua koiraa, skeptinen mie olen edelleen, mutta jotain luottoaki on alkanu löytyä. Toiseen ihmiseen ja mikä vielä uskomattomampaa, minuun itteeni.

Nyt mun aiempi motto, sitaatti Kerkko Koskisen Sateentekijä:stä tuntuu enemmän kuin vähän väärältä. "Aion olla onnellinen."  Ehei, mie aion olla surullinen, iloinen, tuskissani, riemuissani, peloissani, kaihoissani,  mielissäni, harmissani, kaikissa mahdollisissa possessiivisuffeksissani, ja mie aion olla kaikkein eniten

elossa.

Teenage dreams revisited

Näin minä kirjoitin 22.3.2008.

"Siivosin kaappeja lukioroinasta ja löysin vanhasta matikanvihosta kolomen sivun tilityksen Niistä Oikeista ja muusta seurusteluun liittyvästä propagandasta. En ole aikoihin jaksanu ajatella asiaa, osittain siksi etten ole tykänny kenestäkään (uuesta) monneen vuoteen, joten minulle on periaatteessa yksi lysti mitä seurustelusta ajatellaan ja olenko sammaa mieltä eli en. Nyt minua kuitenki alako kaivelemaan uuestaan.


- -


Entä miksi se sitten olis mulle mahottomuus ellää niinkuin muutki, rakastua, sittoutua ja perustaa perhe. No, ensinnäkään mie en yllättäen usko, että jossain ihimiselle tavottamattomassa tilanteessa olis määrätty Yksi tyyppi, jonka kanssa on mahollista löytää onni, piilotettu se n. kuuen milijardin muun joukkoon ja tokastu, että ettikää sieltä. Tehokasta etsintäaikaa hyvällä tuurilla about 60 vuotta. Jänskäksi jutun tekkee se, että seassa on lisäksi muutama kappale Niitä Ehdottomasti Vääriä, joihin suhteellisen väistämättä rakastuu ja tuhlaa aikaansa vuosikausia. Hassua kyllä, niistä ei ylleensä pääse erroon sen jäläkeenkään.- -




Vaikka nyt tuntuu meleko epätodennäköseltä, saatanpa joskus rakastuakki niin mahottomasti etten voi olla toista iliman. Mutta mie en myöskään ossaa olla iliman minua. Mulla niin vituttaa kuunnella niitä "olin vain puolikas kunnes löysin sut" -juttuja. Ihiminen pilikkoontuu tasan siinä vaiheessa, kun se sittoutuu toiseen ehdottomasti ja yksinomaan, JOS se niin haluaa. Ja ihmiset haluaa. Käsittämätöntä. Toiselle ojennetaan noin vain fileitä omasta itestä, ollaan valamiita luopumaan siitä mitä ite ollaan ja miten ite elämä ollaan ymmärretty ja kaikki ne toimintamallit, pois vain kaikki kunhan sinä olet minun ja minä sinun. Eikö tämän kysymyksen pitäny raueta jo sillon ko orjuus lakkautettiin: omistusoikeus ei ulotu ihimisiin. Eikö olis järkevämpää haluta toinen itsenäisenä kokonaisuutena, sellasena ko siihen on rakastunukki?


 Ja se, miten enimmäkseen ajatellaan vaan fyysistä koskemattomuutta. Pettäminen on tulukinnasta riippuen toisen kanssa suutelemista, vehtaamista tai naimista. Harvoin kuulee kenenkään kieriskelevän syyllisyyessä, koska on pitäny jotaki muuta ko ommaa hanitsubuväbäpuppeliaan (pahoittelen vittumaista sanavalintaa, olen vähän tuohduksissa) uskomattomana tyyppinä, jonka kanssa vois viettää enemmänki aikaa. Ei sillä, että minun mielestä muut ihmissuhteet olis pettämistä, mietin vain mikä ero periaatteessa on piettää yllä niitä tai muita seksisuhteita. Tai, kun se erottelu kerran ilimiselevästi tehhään, eikö henkisen ulottuvuuen petturimaisen toiminnan pitäis olla se vakavampi juttu? Jos nimenommaan fyysinen toiminta on se, mitä ei saa toisten kans tehä, eikö se kerro siitä, että oma suhe perustuu varjeltuun fyysisyyteen? Pyhhää on siis seksi. Tässä kohti tullee vastaan se, mikä minun näkökulumassa enemmistön silimissä mättää. Minun mielestä kun seksissä ei ole mittään pahhaa enkä piä sitä pelekästään parisuhteeseen kuuluvana muutenkaan, miksi sitten ajattelisin niin jos alakaisin seurustella? Sen sijjaan se, mitä kahen ihimisen välillä voi parhaimmillaan henkisesti olla, on erittäinki intiimiä. Jos saisin tietää, että toisella on samantyyppinen yhteys johonki muuhun, niin kyllä olis sepelvaltimot repeämispisteessä. Silloin mie tuntisin itteni petetyksi.


- - Ja jos määrittelenki itteni keskimäärästä vähän onnettomammaksi, niin pitäkääki mielessä, ettei se johu siitä, ettei Valittu ole suvainnut saapua elämääni. Ainut huoli on se, etten mie usko hirveän monen ajattelevan samoin ko mie. Pelekään, että päävyn loukkaamaan ja loukatuksi hamaan loppuun saakka vain siksi, etten ole valamis Tiettyihin kompromisseihin, ja menetän vielä mahollisuuen siihen elämään jonka kuitenki haluaisin (vauvoja!)."

Ja vuonna 2009 pienen väittelyn tuoksinassa:

"Normiparisuhde on määriteltävissä seurustelun muodoksi, jossa seurustelun mahdolliset tavoitteet (yhteinen koti, lapset, perunamaa tms.) ja yhteiselämän normit, tavat ja säännöt määriytyvät yhteisössä vallitsevien ihanteiden mukaan. Tällöin esimerkiksi toisiin yksilöihin kohdistuvaa seksuaalista vetoa voidaan pitää paheksuttavana.

Elämäntapasinkut, joihin edelleen itsekin koen lukeutuvani, eivät ole kyvyttömiä vaan haluttomia taipumaan vallitseviin, ulkopuolelta omaksuttaviin yhdessäolon normijärjestelmiin. Usein näin ajattelevat henkilöt joutuvat kuitenkin niin sanotusti myymään sielunsa ko. asiassa, koska lämpimien tunteiden kohde edustaa valtaväestön kantaa. Tämä ei kuitenkaan ole este onnelliselle yhteiselolle.


- - Yhteisön normeilla tarkotan niitä oletuksia, joita vallittee kulttuuurin sisällä, ei siis esim. appivanhempien lapsenlapsien kerjuuta. Kyllähän se on yksinkertaisesti totta, että sellasia oletuksia on: Jos mainitaan miehen ja naisen nimi samassa lauseessa, kysytään meleko ussein, onko kyse jonkilaisesta parista. Jos vastataan vaikkapa että kyllä, aviopari on, jatketaan kysymällä onko lapsia jne. Kihloihin liitetään yhessä asuminen, avioliittoon lapset, parisuhteeseen uskollisuus (Kyllä silimät suurenee ja suu aukiaa jos kuullaan että Maija onki viettäny yön Keijon kanssa vaikka on Karpin kans yksissä, riippumatta siitä tiietäänkö mittään Karpin ja Maijan välisistä sopimuksista) ja niin pois päin."




Nämä manifestit vähän naurattaa minua nyt, ja osittain hävettääki vielä tässäkin muodossaan, kaikkein karmeimmat aivopierut jouduin häveliäisyyssyistä editoimaan bittipiiloon. Mutta nämä luettuani on pakko myös vähän röyhistää rintaani. Ensinnä siksi, että minussa on kuin onkin tapahtunut jonkinlaista henkistä kasvua viime vuosina (puhumattakaan itseilmasusta, voi hyvä hirveys sentään :D). Toiseksi siksi, että mie olen hulivilihupakkonakin omannut ja esittänyt sellaisiakin näkemyksiä, joiden takana seison edelleen, ja taas, entistä vakaammin. Eikä mulla ole ennää tarvetta räiskähellä asiasta, vaan kuljen valitsemaani tietä ilman totista torvensoittoa kulkuni kunniaksi.


Minä en vieläkään usko, että parisuhde tyypillisimmässä määreessään on hyvä tai edes luonnollinen ajatus. On täyttä itsepetosta ja joukkoharhaa väittää kenenkään sydäntä niin ahtaaksi, että siihen mahtuisi yksi ainut ihminen kerrallaan. Parisuhde on sopimus, joka useimmiten allekirjoitetaan kun halutaan elää ja edetä toisen kanssa. Ja sehän on ihana asia se, so far so good. Problematiikka piilee siinä, millaiset perustavanlaatuiset artiklat sopimukseen useimmiten sisällytetään. Ongelmallisin niistä on nähdäkseni isolta Jayltä plagioitu älä pidä muita jumalia -pykälä. 


Biologisista syistä useimmilla ihmisillä on jonkintasoinen tarve yhdistellä vehkeitään. Näinkin yksinkertainen vietti on todellisuudessa helkkarin moninainen kokonaisuus, joka pitää sisällään mm. toisista ihmisistä viehättymisen  ja tietyistä asioista kiihottumisen. Niitä ei ole luontoäiti hoksinu laittaa vapaan tahdon sektorille, joten sille ei juuri maha minkään, millaset asiat ja ihmiset kutittaa navan takkaa. Rakastuminen supistaa sykkeet enimmäkseen tiettyyn toiseen suuntautuviksi, mutta kyllä niitä ihana kyllä pääsee sinkoilemaan muihinkin suuntiin. Se, kenen kanssa tahtoo elää ja olla, ei kenelläkään ikikokomaailmassa ole ainoa, joka enää milloinkaan saa väreet juoksemaan selkää pitkin. Tosiasia, joka tuskin loukkaa kettään objektiiviseen arviointiin kykenevää. Vapaa valinta tulee mukaan ennen toimintaa, eikä viettiensä viemäksi ole välttämätöntä heittäytyä. Monilta pieni pitäytyminen käyttää suuremmitta ponnistuksitta, mutta useille se tuottaa ylitsepääsemättömiä vaikeuksia.


Petetyksi tulemisen tunne on seurausta toisen toiminnasta  tavalla, jonka on tiennyt satuttavan. Partnerin toiminta loukkaa, jos se rikkoo sitä vastaan, mitä on yhdessä sovittu ja katsottu oikeaksi.  Ihmisten, joilla on taipumus seurata impulssejaan, ei herrannimessä kannata mennä luppaamaan, että sellaista ei tapahtuisi. Tuosta poikki. Asia, joka ei millään tavalla itsessään ole paha, väärä tai luonnoton, on järjetöntä sellaiseksi sopia. Jos niin tehdään pelkistä konventiosyistä, niin se on suorastaan raukkamaista.


Se, mihin selkeät säännöt on vaikeampaa ulottaa, on henkinen viehtyminen muihin ihmisiin. Viehtyminen ja rakkaus, kaikissa mahdollisissa ilmenemismuodoissaan. Sen vuoksi kai pettäminen määritelläänkin useimmiten fyysiseksi toiminnaksi, henkisiä yhdyntöjä on paitsi vaikeampi yhyttää myös mahdotonta ehkäistä. Kurja kyllä, niistäkin voi saada itselleen mustat sukat taikka säkillisen syyllisyyttä. Ja se on aivan turhaa. Rakkaus on yksi niistä asioista, joita voi kauhakaupalla antaa vaikka olis lusikoittain saanu. Se ei ole mikään määrällinen luokka, jota tulisi jakaa harkiten ettei vain pääse hupenemaan. Millä tavalla ja kuinka paljon sitten ihmistä rakastaakaan, se ei ole rahtuakaan pois keneltäkään muulta. Se on totta, en edes anna teille varaa eriäviin mielipiteisiin. Miksi ihmiset sitten piettää sitä pahana, miksi miekin pienempänä tyttönä katsoin sen suureksi rikokseksi ja pyhäksi vääryydeksi, ettei joku olisikaan kiintynyt ainoastaan minuun? Kyse on ihan omasta henkilökohtaisesta epävarmuudesta, mahdollisesti yhdistettynä suhteen solmukohtiin. Kaikki pelko on menettämisen pelkoa. Mustasukkaisuus on juuri sitä. Pelkoa siitä, että toinen menee pois, jonkun toisen luo. Jos suhde on vakaalla pohjalla, tällainen pelko on  irrationaalinen. 


Mutta myös irrationaaliset pelot pelottavat. Kaikkia tunteita ei voi selittää ja selvittää pois. Jos tuntuu pahalta, niin se on paha asia, eikä sen pitäisi antaa jatkua vain siksi ettei sille ole riittäviä todellisia perusteita. Siksi minä ymmärrän sen, että niin monet haluavat piettää parisuhteensa suljettuna yksikkönä, enkä pidä sitä kenenkään tyhmyytenä tai heikkoutena enää.


Minä haluisin kuitenkin elää toisin. Minä kyllä haluan parisuhteen, nykyään jopa niin klassisen kliseisissä mittasuhteissa joille nuorempana yökkäilin. Sitoutumista mie en kylläkään katso enää ollenkaan valinnaksi enkä sopimukseksi, niin hyvässä kuin pahassakin ihmisiin voi jäähä kiinni ilman että keneltäkään kysytään luppaa. Mutta mie haluan olla tyttöystävä, haluan yhteisen elämän ja tulevaisuuen. Saatan joskus haluta vielä isomman perheenkin, vaikka olenki vähän huuellu yhen lapsen kiintiötä. Koiran mie ainakin haluan, ja luumupuun. Mie haluan yhden ison rakkauven, mutta en silti halua muista ihmissuhteista ja kontakteista luvanvaraista toimintaa. Mie haluan myös pienempiä rakkauksia ja seikkailuja, kaikkea mille mulla on lupa mun omalta sydämeltä.

Näin monen "mie haluan" jälkeen voisi luulla, että mie olen jotensakin tyytymätön. En ole. Kerranki elämässäni mie haluan asioita, joita mulla hyvin pitkälti jo on, ja toisaalta sellaisia, jotka ei ennää tunnu ollenkaan mahottomilta saavuttaa. Sen takia minusta varmaan tuntuu nyt siltä, että olen aika onnellinen.

Hänet minä vielä menetän.

Aamulla kun herään, hänen kenkänsä ovat eteisessä. Kahvinkeitin naksahtelee hiljaa, avaan lehden viimeiseltä sivulta, ja hänet minä vielä menetän.

Minä en pelkää mitään muuta kuin mehiläisiä, ja porraskäytäviä aamuseitsemältä. Minä en pelkää juuri mitään, mutta kun.

Hänen kenkänsä katoavat, tässä talossa naksahtelevat kymmenet kahvinkeittimet ja minä menetän järkeni jos en vieläkään häntä. Menen porraskäytävään paljain jaloin, enkä ole yhtään rohkeampi kuin ennenkään.

Painan oven kiinni ja lähden hänen peräänsä. Kirjoitan hänen nimensä  jokaiseen aamun huurtamaan ikkunaan, etsin hänen kenkiensä jälkiä asfaltista ja laulan niitä lauluja, joita hän aina kuuntelee.

Tuuli puhaltaa hiuksistani hänen tuoksuaan ja päätän,  etten tapaa häntä enää koskaan.



(Tällaista saa minut kirjoittelemaan muistikirjaani Itkevä Tyttö, joka alkoi taas tänään kiehtoa minua helvetisti.)

Joku raja.

Rajat on hauskalla tavalla ujuttautuneet mun elämään, alusta alkaen. Lapsuuteni vietin kahden kylän, kunnan ja läänin rajalla. Kahden kylän koulut yhdistettiin, lopulta koko paska lakkautettiin kovasta ja kunnioitettavasta taistelusta huolimatta. Nykyään asun niinikään kahden kunnan rajan tuntumassa. Todennäköisesti ne yhdistetään lähitulevaisuudessa soraäänet vaientaen. Kandissani pureudun lastenkirjallisuuden ja "tavallisen"  kirjallisuuden, aikuisen ja lapsen rajoihin, lopputulemanani se, ettei näitä rajoja kirjallisuudessa pelkästään ylitetä, vaan tyyten häivytetään. Yksityiselämässäni rajat ovat hiljattain häilyneet hyvällä tavalla, kun taas pari vuotta sitten niitä riuhdottiin väkivalloin. Seksielämässä puolestaan olen piipahtanu perifeerisimmilläkin susirajoilla, sikäli kun sellaisia olen koskaan kartaltani löytäny. Silti tuntuu, että kahdeksi viimeksimainitussa tapauksessa mie kuljen jatkuvasti vierailla mailla.

Rajat kiehtoo minua, mutta ne pelottaa myös. En tiedä, kumpi hirvittää minua enemmän, se missä en pysty ottamaan enää pienintäkään askelta kauemmas, vai se, missä voin mennä miten pitkälle tahansa. Toisten rajat on vielä kammottavampia, koska niihin mie voin vaikuttaa sitäkin vähemmän. Etenkin, kun monesti voin tietää niiden olemassaolosta vasta saadessani ryöpyn harppuunoita niskaani.

Ja näitä minä mietin, väsymyksen sallimissa rajoissa.

Rajaton rakkaus on epätosi väittämä. Siellä missä on rakkautta, on myös rajoja kuin tiussa munia. Ja niille rajoille jumalauta ammutaan ihmisiä.

Jo ennen kuin on ketään tavattukaan, on ittensä ympärille piirretty jos minkälaista rengasta, katkoviivoin ja lihavoituna, likemmäs tai kaummas omasta navasta. Kun joku läpäisee ensimmäisen seulan, merkitäään tämän molemmin puolin vielä ellipsit - tätä sinä et TAI, tätä minä en. Lopulta päästään siihen ylen onnelliseen pisteeseen, jossa määritellään yhteiset vallihaudat ja muurit. Asiattomilta pääsy kielletty, luvatta sisään taikka ulos pyrkivät teloitetaan tahi kidutetaan hulluuteen asti.

Mutta kuten jokainen joskus rakastunut tietää, rakkaudessa rajat venyvät ja paukkuvat kuin purkka tukassa. Sinä voit noudattaa periaatteitasi ja lopettaa suhteen, jos rajoja vastaan on rikottu, mutta et sinä vielä sillä lakkaa rakastamasta. Useimmat ovat valmiita vähän tuuppaamaan aiempia paaluja loitommas, harvat ja joko todella vahvat tai äärimmäisen heikot pysyvät justihin niissä pittuuksissa ja levveyksissä, jotka on aiemmin sovittu, joko ittensä tai toisen kanssa. Kun rajoja rikotaan, voi joko rangaista rikkureita ja saada samasta ruoskasta takapotkun, tai antaa pyyhkiä rajan näkymättömiin, luopua siitä. Voi myös antaa tiettyyn pisteeseen asti periksi, mutta palata sitten vielä aiempaakin ahtaampaan kehään. Mahollisuuksissa löytyy, vapautta valita ei niinkään, ei ennää siinä vaiheessa kun vahinko on jo tapahtunu. Onneksi useimmille ihmisistä on suotu kaksikin kantapäätä, jotka kovettuvat mielihyvin seuraavaa rajakahakkaa silmällä pitäen.

Seksuaalisuudessa puolestaan rajoja huudellaan ikävimmissä tapauksissa jopa muille kuin asianomaisille ja lähimmille ihmisille. "Exit only" Halme-vainaan takapuolesssa jne. Minä ihan totta väitän, ettei ihmisen seksuaalisuus tunne niin suppeita rajoja kuin usein kuulee puhuttavan, mutta ettei terveen ihmisen vietti nyt kuitenkaan äärien yli vie. Se ainoa raja, jota ihmisen tulee välttämättä seksielämässään varjella, on toisen ihmisen, ei tämän itsensä vetämä. Niin kauan kuin lopputuloksena on mielihyvä eikä -paha, on minusta aivan älytöntä edes miettiä, mikä saaattaisi kenenkin mielestä olla sopivaa. Seksuaalivietti on kuitenkin nimenomaan vietti, luonnon sanelema houkutus jossa mielihyvä on varteenotettava varotoimi lajin säilyttämiseksi. Nyt populaa riittää yltä kyllin, mutta vaistot vievät edelleen, ja se on silkkaa kivaa se. Urpot urputtaa.

Rakkaus- & seksihommien jäläkeen minulla ei tunnukaan näin äkkiseltään olevan mittään lisättävää. Olen melko varma, ettei tämän blogin lukijoita hirveästi kiinnosta minun pohdinnat kaksoispuhuttelusta ja tiettyjen kirjojen universaaliudesta, ajattomuudesta ja implisiittisten lukijoiden äärettömän laveasta ikähaarukasta, puhumattakaan siintävistä kuntaliitoksista, joten mun tarjonta taitaa olla tältä erää tässä.

Sen minä vain vielä sanon, että älkää ihmeessä särkekö rajojanne. Varjelkaa joko huolella, tai syöskää ikuiseen kadotukseen jos voitte, niin kuin se sormus Tuomiorotkon syövereihin. En takaa voittoja, takaan ettettä Te häviä.

Riding in cars with boys

Olin kai noin seitsemän vanha, kun tein ensimmäistä kertaa aloitteen pojan kanssa. Piirsin lyijykynällä pienelle paperilappuselle rivin keskareita ja piilotin tämän taskuun. Vienoa vihjettäni ei ymmärretty, vaan päädyin opettajan puhutteluun, ja uskalsin lähestyä poikia seuraavan kerran vasta yläasteella. Väkevän mansikkaviinin voimin uskoin pari kertaa olevani koko lailla viehkeä, ja varmana voitostani suorastaan marssin haluamani sällin pakeille, mutta nolostihan siinä kävi. Vielä lukion jälkeen päätin kertaalleen kokeilla muhammedilaista vuoritaktiikkaa, ja lopputulos oli liian ruma enää muistella. Sen jälkeen olen luottanut nimenomaan vetovoimaani hevosvoimien sijaan, ja se onkin osoittautunut varsin toimivaksi strategiaksi. Ei määrällisesti vaan suhdanteiltaan. Rahtustakaan rehvastelematta en nyt heti muista montaakaan tapausta, jossa en olisi siirrellyt kohoumia milloin mieleni on tehnyt ("move mountains", jos Ette ymmärrä mitä tarkoitan).

Jos kaikki mun miehet arkistoitaisiin, korpuksesta noin 3% olisi täydellisessä X-filessä, jonne ei ole pääsyä edes järjestelmänvalvojan luvalla. 0,5% kattaisi Ö-mappia, jonka sisältö on täysin merkityksetöntä eikä ollenkaan kiinnostavaa. 0,45% sisältäisi joko toisteisuutensa tai tunnearvonsa vuoksi merkille pantavaa materiaalia, jota ei kuitenkaan tee koskaan mieli käydä läpi. 0,05% olisi se osuus, johon sisältyisi kokemukset joilla on merkitystä, ja joihin aikamatkailen mielelläni. 96% on virhemarginaali.

Siitä, kuinka useassa tapauksessa ajatus on vaikuttanut hyvältä (hetkenä minä  hyvänsä), ja monastiko puolestaan olen jo ennen lähtölaukauksia tiennyt pistäväni pienen usvaisen pääni vallan vääriin paikkoihin, olisi prosentuaalinen arvio niin nöyryyttävä etten sitä tässä esitä. Suenkuoppia ei onnenpolkujen päässä ole ollu montaakaan, mutta ketunhäntiä on löytynyt yhdestä jos toisestakin kainalosta. Myös porsaanreiät periaatteessa sopisivat tähän metaforiseen kuvastoon, mutta, eh, ei mennä nyt niihin.

Minne minä sitten olin menossa ja vinhaa vauhtia pääsemässä on ne seksuaalihistorian säännönmukaisuudet, joita mielellään analysoidaan kokonaisuutena silloin, kun yksityiskohdat eivät hivele silmää. Sitä, että mitä oikiastaan on tapahtunu kun mulle on tapahtunu, olen miettiny jo kyllästyttävyyteen asti. Ratkonu koodeja ja ja johtolankoja ja punaisia lankoja ja oppinu itestäni noin nolla käyttökelpoista asiaa. Rotta häkissä, sama miten hyvin tiedostaisin Freudilaisuuteni niin sammaa ratasta mie polkisin.

Ja nyt arvon herrasväki, olemme kaikki hukassa koska viimein pääsen päämäärääni. Väsyttyäni vatvomaan ihmissuhteiden jatkumoita olen viihdyttänyt itseäni miettimällä, mikä sitten yhdistää mun miehiä, niitä Tyyppejä joihin olen aikojen saatossa ihastunut.

Ei mikään.

On olemassa tissimiehiä ja pyllymiehiä. On naisia, jotka tykkää isoista miehistä, tai vaaleista tai tummista, äänekkään egokkaista tai hiljaisen charmikkaista, impulsiivisista tai analyyttisistä, jostain tai jostain. Enkä nyt puhu pelkistä turn on -eista, vaan siitä millasia ominaisuuksia omaaviin ihmisiin pääsääntösesti tykästyy. Mä tykkään... miehistä. Jos multa kysytään kumman kaa, lopullinen vastaus on todennäkösesti molempien. Toisinaan kun on sanottu, ettei se tai tämä ole ollenkaan minun tyylinen tyyppi, vastaus on ollu että ei niin, ennää uusiksi.

En mie mauton ole vaikka mulle todellakin käy periaatteessa kuka vaan, jos ihastun niin ihastun sitten. Jokasessa mun miehessä olen löytäny aina uusia juttuja, jotka kiehtoo ja viehättää mua yhtäkkiä valtavasti, piirteitä tai asioita jotka on aimmin olleet mulle täysin neutraaleja. Irrationaalista, kaoottista ja sattumanvarasta, that's the way a-ha a-ha I like it. Paitsi jännittävää, se on myös hauskaa, todella. Olen saanu monet makiat naurut kun olen tajunnu miten päin minun hölömö sydän milläki kertaa pomppii kuin munamies konsanaan. Mutta niin naiivi ja naurettava kuin se onkin, se on kanssa pirun luja ja päättäväinen, ja taistelee mun kanssa oikkujensa eteen aina särkymispisteeseen saakka.

Tämänkertainen istunto päättyköön aiemman habitukseni huomioon ottaen sangen poikkeukselliseen lopputulemaan:

Miehet on IHANIA.

Vaalikaapista ulos.

Minä tunnustan. Minä äänestin Haavistoa osittain siksi, että se on homo. Voitte alkaa kivityksen.

Tottuus on, ettei mulla ollu juurikaan aikaa perehtyä koko alkuperäiseen joukkioon. Sen tiesin, että Niinistöstä en tykkää pientä vähhää, Essayah edustaa minun näkökulmasta kyseenalaisia arvoja ja Arhinmäki on kerta kaikkiaan liian löysä jätkä kansan keulakuvaksi. Soinia ei varmaan tarvitse tässä yhteyvessä edes kommentoija. Lipponen nyt on Lipponen ja Väyrynen täysi sekopää, ja kukas se nyt olikaan se toinen nainen... Haavistosta en ollu kuullu mittään aiemmin, ja kun kuulin, kuulin heti myös seksuaalisen suuntautumisen ja vihreyden. Näistä ensin mainittu oli iso plussa, jälkimmäinen hienoinen miinus. Vihreissä on paljon hyvvää, mutta jotenki minua vähän nolottaa se ylitsepursuava ekoilu. Mutta että homo! Ensimmäinen ajatukseni taisi olla "Vittu miten siistiä", ja siinä pitäydyn edelleen. Minusta olis nimenommaan siistiä, jos Suomen keulakuvana koreilis ehta Simo Hovari.

Uurnalle en tämän vision voimalla vielä kuitenkaan sännännyt. Ja uskallan kyllä väittää, ettei kukkaan muukaan Pekan puolia piä pelkästään siksi, että se tykkää pojista. Minut sinne olis osoittanu myös suositut oraakkelit, vaalikonneet, niin suurilta osin Haavisto edustaa mulle tärkeitä arvoja ja ajatuksia. Tiiän sen nyt, kun niille on joka tuutissa naureskeltu hintin horinoina. Että kiitti, punaniskat, ootta tehny hemmetin tehokasta promoa Haaviston eduksi.

Faktahan on se, ettei äänioikeuteen sisälly velvoitetta perustella kantaansa riittävän vakuuttavasti. Jokainen saa valita ehdokkaansa millä perusteella hyvänsä. Jos jonkun ainoa peruste olla äänestämättä Haavistoa on sen latinorakas, niin se saa olla. Eikä se minua suututa. Mutta minua risoo se, miten monessa läskipäässä edelleen itää tuuma siitä, että rakkaus olis vehkeistä kiinni ja ällöttävää, mikäli ei toteudu enemmistön osoittamalla tavalla. Se on pänniny minua vuositolokulla, mutta tämä hässäkkähän sen, luojan kiitos, toi taas yleiseen keskusteluun. On nimittäin olemassa paljon ihmisiä, joille toisten suuntautuminen on suloisen yhdentekevää, mutta jotka samalla olettavat sen olevan yleinen asianlaita. Luulevat, ettei Suomessa ennää ole asian tiimoilta minkäännäköstä ongelmaa, ja että kaiken maailman Erilaiset pitävät vain tyhjää melua itestänsä huomionhakusuuttaan. Jos homoiltahomma ei vielä asiaa kirkastanu, niin nyt pitäis viimeistään olla tullu seleväksi, että meillä todellakin on ongelma. Keskustelupalstoille en herkkänä provosoitujana ole uskaltanu vilkastakkaan, mutta jopa minun omien facebook-kaverien sivujen kautta on pompannu silmille vaikka minkänäköstä tulikivenkatkusta aivopierua. "Vittuun tuo homopelle", "MITEN KÄY LINNANJUHLILLE!?!", "Muutan Ruotsiin homoja karkuun!". Trevlig resa.

Punaseksi rävähtää näkymä myös silloin, kun suvaitsevaisuudelle nauretaan muotioikkuna. Miten maailmassa voi olla muka paha asia ja iso vitsi, jos yhä useamman mielestä on väärin loukata toista ja polkea sen oikeuksia, perusteella millä hyvänsä..? Jos joku ossaa sen mulle selittää, niin kuuntelen enemmän ko mielelläni. Koska minä en käsitä.


Mun mielestä Haavisto olis kansan maskotiksi ja arvojohtajaksi paras ikinä. Se on ensimmäinen poliitikko, jonka olen kuullu puhuvan rauhasta taloudellisten voittojen sijaan, ja tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta keskeisenä sisäpoliittisena tavoitteena. Se saa mut muistamaan miten me yläasteella puhuttiin tunteja maailmaa paremmaksi, ja uskottiin vielä, että sen etteen kannattais tehä työtä. Että hipit oli rautaa jotka harmi kyllä happo taittoi, mutta rauha ja rakkaus ja kaipaus siihen utopiaan jäi. Minua harmittaa mahdottomasti, että Haaviston aikakin taitaa haaveeksi vielä jäähä, mutta olen myös järettömän onnellinen, että se pötki noinkin pitkälle.

Itseäni en voi väittää poliittisesti valveutuneeksi, enkä ylipäätään ole nykyisin juurikaan yleismaailmallisesti ajan tasalla. Moni paremmin perehtyny riistäis sen vuoksi varmasti mielellään minultakin äänen. Mutta niin vain sain miekin piirtää kakkosen huolella paperille, ja vieläpä kertoa vähäpätöiset ajatukseni aiheesta julkisesti. Lällällää.


//Edit. Otsikko asteen vähemmän provosoivaksi kuin alkuperäinen "Suoraan sun naamaan. Ja nenään!" :D

Mama knows best.

Oliverin syntymän jälkeen olen ollu huomattavasti enemmän muitten avun varassa, kuin perusluonteelleni olisi mieluisaa. En varsinaisesti ole ihmeittentekijä, joten en kerta kaikkiaan pysty enkä edes ossaa tehä kaikkea ite. Minua maanantaikappaletta on lisäksi meijän perheessä yksi ainokainen, joten toisinaan loppuu käet kesken yksinkertaistenki hommien hoijossa.

Mutta jos mie en muutoin olekkaan onnettaren lempilapsi, se on suonu mulle yhen valttikortin. Vaikka olen äärettömän huono luomaan ja ylläpitämään ihmissuhteita, mun puhelimessa on muutama sellanen numero, että sieltä tullaan takuuvarmasti auttamaan jos hätä tullee. Eikä aina tarvi olla edes paniikin aika kun tarvii jo apua, ja sitä mie toden totta olen saanu. Olen potenu jo huonoa omaatuntoaki siitä, miten paljon monet minun ystävistä on minun ja Oliverin etteen tehny. Minusta kun tuntuu, etten millään pysty korvaamaan tai antamaan mittään takasin päin vaikka kuin haluaisin.

Mutta tiiättäkö mitä. Mie olen teille hyödytön ehkä nyt, mutta mie olen satsaus tulevaisuuteen. Olen näet kerryttäny sellasta tietoa ja osaamista, jota monella minun ikäsellä kaverilla ei ole. Sanotaanko että kymmenen vuojen sissään te kaikki vielä lapsettomat rukoilette, että olisitta sulkeutuneet mun suosioon aiemmin.

Koska mie tiiän, millasta on olla äiti kaupunkiolosuhteissa. Ja voin kertoa, että näillä kentillä vallitsee yhtä aikaa sekä viidakon, villinlännen, että erämaan karut lainalaisuudet. Behold, luvassa on näyte verrattoman hiljaisen tiedon salaisen arkkuni aartehista.

Oppintunti numero 1, rattaat.

Rattaat on kaupunkilaisäidin panssarivaunut. Kaduilla vallitsee kaikkien kylmä sota kaikkia vastaan, jossa jokaisen on samanaikaisesti kyettävä puolustamaan omaa fyysistä olemassaoloaan ja toisaalta hoitamaan homma vieden mahdollisimman vähän tilaa ja liikkuen niin vikkelästi kuin suinkin. Suopeasti äiteihin suhtaudutaan vielä silloin, kun vauva on somasti masussa eikä uhkaa astua kenenkään muun henkilökohtaiselle tilalle, mutta kun kumpu katoaa, puhkeaa myös myötämielisyyden kupla. Kun lapsi viekin yhtäkkiä rattaitten verran julkista tilaa, keräävät äidit yhä enemmän jäätäviä katseita puoleensa. Tämän huomaa etenkin kolmessa eri tilanteessa:

1. Hississä. Kerran päädyin monen onnettoman sattuman kautta Sokoksen hissiin jouluruuhkan aikaan. Se oli pojat elämää suurempaa hirveätä. Yrmeät ihmiset tekivät yhtä kaikki ystävällisesti joskin tyytymättömästi murahdellen sen verran tilaa, että mahduimme juuri ja juuri kyytiin. Tämän jälkeen hissiin tunkee vielä NELJÄN hengen seurue, laulavalla nuotilla ilmoittaen, että tilaa on tehtävä. Miksi tällainen tilanne vituttaa juuri minua massiivista yksikköä niin armottomasti? Koska kaikki muut henkilöt siinä hississä olisivat aivan hyvin voineet käyttää hissin sijaan rullaportaita, vieläpä huomattavasti sukkelammin ja mukavammin.Siitä huolimatta mie olen tietysti se, johon kaikkien turhautuminen suuntautuu. Jos mulla olis rullatuoli rattaitten sijaan, niin tuskinpa katottais yhtä rumasti. Hetkinen! Mitäpä jos sijoittaisinkin uusien rattaiden sijaan pyörätuoliin ja pukkelisin Oliveria sillä?

2. Surkean talvikunnosapidon myötä leveydeltään puolittuneilla jalkakäytävillä. Matkalla päiväkottiin meijän pittää joka päivä ylittää yksi silta (Miksi sanotaan sellaista alikulkusiltaa, jonka alla mennee autotie? Alikulkusillaksi..?), jonka yhtä puolta mennee kävelytie. En oikiasti pistä tuumaakaan Lapin lissää, kun sanon, ettei siitä ihan totta ennää ole enempää tillaa, ko meijän matkarattaijen levveyveltä. Niin paljolti sitä peittää suunnaton lumijätemuuri. Kävelytiet kun tuntuu olevan kaikelle autotieltä auratulle shaiballe varattu tila. Tämä johtaa siihen, että meijän astuessa sillalle, kaikki vastaantulijat joutuvat ohittamaan meijät autokaistaa pitkin. Arvaatta varmaan, ketä katotaan taas pahasti.

3. Bussit. Voi nenä, bussit. Ennen seuraavaa vuodatusta katson tarpeelliseksi korostaa, että olen hyvin kiitollinen siitä, että me todellakin saamme kulkea bussilla rattaiden kanssa ilmaiseksi. Se ei nimittäin ole mikkään itsestäänselvä etu, ja kyllähän bussilla pääsee parhaimmillaan älyttömän näppärästi paikasta toiseen. Ja Tampereellahan bussit kulkee mahottoman hyvin, ei voi Rovaniemen paikallisliikenteestä puhua edes samana päivänä. Siispä kiitos TKL, ilman teitä minun elämä olis huomattavasti vaikiampaa. Sen sijaan valtaosalle kanssamatkustajista toivoisin vilpittömästi kuukauven ripulia sen johdosta, miten vaikeaksi ne tekkee muitten olon omalla ajattelemattomuuellaan.
        Ensinnäkin meijän rattaat on kyllä siitä pienimmästä mahollisesta päästä, joten me ei niin paljoa sitä arvokasta tillaa loppujen lopuksi viiä. Niissä on kuitenki se harmi, ettei niitten työntöaisaa saa taitettua alas. Jos se onnistuisi, veisimme pituussuunnassa vielä kymmenisen senttiä vähemmän tillaa. Ja toisinaan oikiasti tuntuu, että mie saan joku päivä sen kymmenen sentin takia vielä puukosta. Sen verran äkäsesti minua mulkoillaan, kun kavutaan bussin takaossaan ja runtataan mennessä meijän menopeliä kyynärpäillä, urheilukasseilla, tai mitä nyt kelläkin sattuu olemaan mukana. Tämän voisi aivan pienellä lantion liikkeellä täysin välttää pystyen yhä kulkemaan menemättä liian lähelle toisia ihmisiä.
        Koska se tässä on villakoiran ydin. Kukkaan ei halua bussissakaan joutua liian liki toisia, saati koskemaan niitä mennessään. Ollenkaan tavatonta ei ole istua käytäväpaikalle tai varata viereinen penkki kassilla vain siksi, ettei kukkaan istuisi viereen. Ja toisaalta, bussin täyttyessä kuljetaan matka mieluummin seisten, kuin istutaan jonkun viereen. Minnekkä sitä sitten mennään seisomaan? Joko rattaitten/invapaikalle tai oven etteen. OVEN ETTEEN, mitä =(/"(=/¤"?& urpot!!! Jos nyt edes sitten tajuaisi väistyä, kun joku yrittää ulos, mutta tiiättäkö että harva sellanen tajuaa, joka tämän paikan ruhtinaalliselle paskamaisuuelleen valitsee. Siinä on yksittäisellä ihmiselläki tekemistä päästä ulos ennenko bussi jatkaa matkaansa, saati sitte rattailla. Samaten rattaitten paikalla seisominen on ihan ok vielä silloin, jos kyydissä ei rattaita taikka muita apuvälineitä ole, mutta ei ole yhen käen sormilla laskettavissa, miten monesti me ollaan oikiasti jääty bussin kyytistä sen takia, että siitä ei olla suostuttu siirtymään.
        Mainitsemisen arvoinen on myös eräs yksittäinen tapaus, koska se oli niin kerta kaikkisen kurja. Eräs äiti-ihminen oli nimittäin onnistunut valtaamaan yksiköllään koko sen tilan, johon normaalisti mahtuu kolmet, pientä mallia neljätki rattaat. Rouva itse istua tönötti yhdellä taitettavalla istuimella rattaat vieressään, ja oli istuttanu kolme muuta mukulaa juomaan jumalauta pillimehua viereisille taitettaville penkeille. Oli kovempi pakkanen, ja bussin ovien auettua mie kattoin sitä naista suoraan silmiin, ja kysyin kohteliaasti mahtuisiko vielä. Ovet pysyivät auki, akka ei ollu tietääkseenkään, mie kattoin sitä järkyttyneenä ja rukoilevasti ja hoin että eikö ihan totta pysty tekemään tillaa. Ovet meni kiinni ja bussi lähti, me jäätiin kyytistä ja mie purskahin itkuun.

Mitä tästä opimme? Hankkikaa mahdollisimman pienet, tarvittaessa vielä siitäkin kutistuvat rattaat. Joillain tuplarattailla mie en edes uskaltais kaupungille lähteä. Oppikaa kovaksi, koska kovasti teitä tullaan kohtelemaan. Tottukaa siihen, että rattaitten kanssa te oletta osa vihattua vähemmistöä.

Lisäksi annan pienen, mutta elintärkeän tärpin. KOVARENKAISET MATKARATTAAT EIVÄT SOVELLU YMPÄRIVUOTISEEN KAUPUNKIKÄYTTÖÖN. Ne on lumella suunnilleen yhtä hyvät pukata ko ostoskärryt. Me ollaan puolitoista vuotta köyhyyttämme sellasilla kittuuteltu, vieläpä päivittäin, ja aika monta päivää mie olen uhonnu vihoviimiseksi. Tännään on viimein oikiasti se päivä. Ystävieni avulla lähen ostamaan uuet, kunnolliset rattaat. Toivottavasti mie voin joskus auttaa niitä omien hommaamisessa.