Eikä meitä köysillä köytetä / ne on raudat jotka helähtelöö

Useimmiten tietää tasan tarkkaan, mitä miehet haluavat. Sen sijaan jonkinlaista mystiikkaa liittyy siihen, mitä karjut kaihtavat.
        Tämä tiedettäneen ilman muuta: Navan alle ei sanansäilöin mennä. Se on kyllä varsin ymmärrettävää, en miekään halua kuulla arvosteluja genitaaleistani. Itse asiassa, mie en herra paratkoon halua kuulla niistä yhtään mittään, edes ylistäviä arvioita. Se olisi a) vastenmielistä b) puppua. Naisen alapää on todiste siitä, että Jumala on mies- ei minkäänlaista näkemystä. Mies sen sijaan ei varmasti pistä pahakseen, jos kulkiessasi vähän kehaiset. Se saa olla jopa a) vastenmielistä b) puppua.
        Kyseisen yleisesti tunnustetun totuuden lisäksi on kuitenkin joitain universaaleja kuohitsimia, joita ei ole alkuunkaan niin helppo järkisyin perustella. Olen siskoineni ruotinut empiiristä aineistoa ja päätynyt muutamiin hämmentäviin  säännönmukaisuuksiin.



Miestä ei saa neuvoa. Ei varsinkaan liittyen autoiluun tai elektroniikkaan. Jos joskus olet sen erheen tehnyt, tiedät, ettei se edes maksa vaivaa. Jantteri ei joko kuuntele ollenkaan, tai kuittaa ideasi ensin paitsi käyttökelvottomaksi myös naurettavaksi, ja päätyy kuitenkin samaan ratkaisuun kotvaa myöhemmin mukamas omasta toimestaan. Ja sehän nyt oli aivan eri juttu mitä sinä ehdotit aiemmin.

Voidaankin vetää johtopäätös, ettei mies halua tuntea olevansa väärässä. Samasta syystä keskivertoäijälle on liikaa, jos naisella on vahvat mielipiteet ja kyky niitä perustella. On plussaa, jos naisen kanssa pystyy keskustelemaan, mutta pitkä miinus, jos tämä pääsee eriävän mielipiteensä kanssa niskan päälle. Verbaalisesti taitava väittelijätär arjen taistoissa ei säväytä montaakaan jarmoa.
     
Kysyttäessä mies väittää taatusti kirkkain silmin, että itsevarmuus on seksikästä. Ei se vale ole, mutta itsevarmuutta kiehtovampana jätkä kuin jätkä pitää lopulta pientä naisellista avuttomuutta ja arkuutta. Tästä oli joku tutkimuskin taannoin: Koeryhmä piti viehättävimpinä ujosti alaviistoon hymyileviä naisia sähäkästi silmäilevien sijaan. Vanha Hercules-koodi NNP (Nuori Neito Pulassa) elää ja voi hyvin. Mies tarvitsee tarpeellisuuttaan. Jos miehelle ei anneta edes kurkkupurkkia aukaistavaksi silloin tällöin, tehdään suoraa väkivaltaa miehen itsetunnolle.      

On kuitenkin huomioitava, ettei vahvaluontoinen nainen sinänsä könsejä kauhistuta. Päin vastoin, akka saa olla tulta ja tappuraa ja hyvinkin sitä mieltä, että asiat on justihin niinkö se sannoo. Mutta kaiken on sovittava naisellisen tuittuilun kategoriaan. Vakaita näkemyksiä viehkeämpää on suloinen uppiniskaisuus, jota mies voi käsitellä pavlovilaisittain: Itkupotkuraivareista yllätysillallinen, erouhkauksista kaulaketju. Renttelisti helpompaa kuin verbaalinen valtataistelu.
       

Paljon on puhuttu myös siitä, ettei mies perustaisi itseään menestyneemmästä naisesta, ja se on ikävä kyllä pitkälti taivahan tosi. Ei se ole miesten vika, ne on vain opetettu pyrkimään laumanjohtajiksi. Aimosti ansioituneempi aisapari herättää väistämättä alemmuudentunteita, joita mies ei yksinkertaisesti kestä pitemmän päälle. Tai ainakin tarvitaan rutkasti kurkkupurkkeja kompensoimaan syntyvää epäsuhtaa.

Olenkin näillä huomioilla vahvistanut itseäni imartelevaa teoriaa. Suottapa sitä kiistämään, minä olen ihmeellinen. Siitä huolimatta minulla ei ole ollut ainuttakaan pitkää ja tervettä parisuhdetta, mutta sen sijaan pikku romansseja yltä kyllin. Miksi moinen toiste?
        Näin se toimii: Kun tapaan miehen ensimmäisiä kertoja, ujostelen aivan vietävästi, hymyilen juurikin sinne alaviistoon ja sotkeennun itseeni. Arkuudessani olen viehättävimmilläni. Mutta kun tulen tutummaksi, ja villikissa minussa paljastaa kyntensä, tulen huomaamattani hätistäneeksi poikaparan tiehensä. Olen yksinkertaisesti liian vahva nainen viehättääkseni useimpia pitemmän päälle.
        Ja meitä tämänmoisia on kuulkaas paljon. Upeita, älykkäitä, sitkeitä naisia, jotka käyvät seikkailusta, mutteivät vaimosta. Ei, vaikka niilläkin olisi heikot nilkat.

Kuitenkin liittojen satamissa näkee kehräävän myös tällaisia naarasleijonia. Kysymys kuuluukin, missä niitä kesyttäjiä oikein pidetään?



(Olisin niin kovasti halunnut rutistella tätä aihetta vähän tarmokkaammin, mutta tällä hetkellä on uupelo resursseista. Elämä pyörittää sellasta kissanpolkkaa, ettei ole aikaa ajatella yhtäkään asiaa loppuun asti, saatikka tehä. Nämä ajat eivät ole meitä varten.)

Pääaineena yleinen kirjallisuustiede.

Mulla on pääaineeseeni roihuava viha-rakkaus -suhde. Mie rakastan kirjallisuustiedettä sikäli, kun se rakastaa kirjallisuutta. Minun on vaikea pysyä nahoissani, kun törmään johonki mielenkiintoseen näkökulmaan, tai johonkuhun todella asiantuntevaan ja innostavaan tutkijaan. Mutta sitten. Kirjallisuustieteen kentällä on yksinkertasesti olemassa harmillisen monipäinen joukko akateemisia mulkkuja. Aivan perkeleen ärsyttäviä snobeja, jotka on asenteiltaan ja olemuksiltaan niin identtisiä, ettei maksa vaivaa opetella niitten nimiä erikseen. Lasken säälimättä tämän ihmistyypin edustajat kaikkein pohjimmaiseksi sakaksi auringon alla, yhdessä kaikkien muitten Parempien Ihmisten kanssa.

Tässä päivänä muutamana kirjoitin eräällä harjoituskurssilla seuraavanlaiset muistiinpanot, punaisella kynällä raivokkaasti painaen niin että sama teksti näkyy haamuna puolessa konseptipinon papereissa:

"Alalala, alalala tsup. VOI ELÄMÄN KEVÄT."

Mie aivan hikosin kun yritin niin kovasti olla muljauttelematta silmiäni ja tuhahtelematta ääneeni. Minua ottaa jonkun verran päähän muutenkin, mutta kanssaopiskelijani, te ajatte minut hulluuen partaalle. Pahinta on, ettei näitä ihmisiä voi edes rauhassa nälviä, vaikuttamatta itse vain happamalta, toistaitoiselta ketturepostelijalta. Tässä tapauksessa pätee vanha tuttu lainalaisuus: "If you can't beat them, join them." Jotta voisi kritisoida ko. kieroutunutta tapaa hahmottaa oma norsunluinen soppensa (yliopisto)maailmassa, täytyy itse tuntea ne samat, älyttömät termit ja teoriat sovelluksineen, oppi-isineen. Ansaitakseen oikeuden tuomita turha turhaksi, täytyy sukeltaa siihen tekotieteelliseen tunkioon, jonne ei maalaisjärki paista. Vastenmielistä.

Ollakseni reilu, siloittelen kulmia vähän: Tietenkin on olemassa rutkasti mielenkiintoisia teorioita ja käsitteitä, joiden pohtiminen on jopa jossain määrin hedelmällistä. Eikä mulla niitä rikkiviisaita ihmisipolojakaan vastaan sinänsä mittään ole, enkä varsinkaan koe olevani niitä kummoisempi elämänmuoto. Koen vain olevani hyvin selkeästi erillinen. Mie en voi sietää silmissäni ja korvissani niitten käsittämättömän itseriittoista ulosantia, enkä ymmärrä, miksi kukkaan haluaa esittää itsensä sillä tavalla. Koska eihän ne nyt oikiasti voi olla sellasia pohjimmiltaan, eihän.

Niitä varten, jotka eivät tiedä, miten käyttäydytään paskamaisesti tavalla, jolla vain ehta kirjallisuustieteilijä osaa, annan näppärän kymmenen kohdan tärppilistan.

1. Älä missään olosuhteissa ikinä anna minkäänlaisia merkkejä siitä, että sinua oikeastaan kiinnostaisi paskaakaan se, mitä olet juuri sanomassa. Nyhjötä hassun hattusi alla epäryhdikkäästi, puhu narisevalla äänellä, äläkä päästä kasvoillesi ilmeen häivääkään. Osallistu yhtä kaikki uutterasti keskusteluun.

2.  Ainut hyvä syy aukaista suusi, on osoittaa kuinka älykäs olet. Sanotun on aivan hyväksyttävää olla kaikille kuulijoille joko itsestäänselvää tai toisaalta keskiverto ihmisymmärryksen ylittävää, eikä sinun tarvitse tuntea minkäänlaista aitoa innostusta aiheeseen. Sano vain, koska sinä olet siihen riittävän kyvykäs, ja kaikkien läsnäolijoiden tulisi se tiedostaa.

3. Käytä sekä suullisessa että kirjallisessa esityksessä mahdollisimman pitkiä, vaikeasti lausuttavia termejä, joita ei edes niiden keksijä ole tyydyttävästi kyennyt määrittelemään. Jokaiselle yksinkertaiselle asialle ja ilmiölle on olemassa käsittämätön käsite, jota kannattaa suosia tilanteessa kuin tilanteessa. Esimerkki: Älä puhu rinnastuksesta tai vertauksesta, vaan juxtapositionista.

4. Jokin teos tai kirjailija on kaikesta huolimatta syytä esityksessä mainita. Pidä vain huoli, että vähintään 2/3 sanomastasi on silkkaa monimutkaisuuksien vatvomista, ja loppukin niiden valossa esitettyä.

5. Selitä käyttämäsi vaikeat ilmaisut ohimennen pitkin hampain. Esitä olettavasi kaikkien läsnäolijoiden jo ymmärtävän mistä on kyse, kun tosiasiassa hykertelet mielessäsi siitä tiedosta, ettei kenelläkään ole harmainta aavistustakaan mistä sinä puhut. TODELLA tehokas keino saada yleisö tuntemaan itsensä saamarin tyhmäksi.

6. Jokainen tyhjän tynnyrin kolistelija tuntee muutaman gurun tuotannon tarkoin. Eri kätevää, koska tällöin ei tarvitse vaivautua itse asian ytimeen. Riittää, että tietää, mitä muutamat arvostetut tutkijat ovat mieltä. Näin on täysin mahdollista lausua näkemyksiä teoksista, joita ei ole kuuna päivänä nähnytkään.

7. Valitse kirjallisesta kaanonista pari kolme klassikkoa, joita dissaat armotta. Ole kuitenkin tarkkana: Siinä, missä Jane Austenin sumeilematon kritisoiminen voi oikein suoritettuna nostaa statusta monta pykälää, esimerkiksi Kafkaan ei tule pilkkakirvein kajota muitten kuin urpojen ja rahvaitten.

8. Kirjallisuustieteellisessä keskustelussa naurun virkaa voi toimittaa vain ivallinen hymähdys nasevan kommentin kirvoittamana.

9. Vältä henkilökohtaisia mielipiteitä. Hyvin harvoin kuulee kirjallisuudentutkijoiden olleen teoksesta liikuttunut, riemuissaan, vaikuttunut tai millään muullakaan tavalla tunteellisesti reagoinut. Sekin, että tykättiinkö tuotoksesta vaiko ei, täytyy piilottaa rivien väliin.

10. Tuottamasi verbaalilervan tulee muodoltaan olla matkarattailla väenpaljoudessa pujottelun kaltaista, etupyörät lukittamattomina. Tiedättehän: Jos haluaa päästä eteen, täytyy ensin peruuttaa taakse viistoon ja koukata päinvastaisen suunnan kautta, ja pienikin este aiheuttaa koukun ja kiemurtelun toisensa perään. Mikäli liibalaaba sisältää riittävästi viittauksia oikeille tahoille, voit saada tuotettua massiivisesti tavaraa aivan absoluuttisesta tyhjiöstä. Mikä tärkeintä, egosi kissankulta kiiltää puhtauttaan.

Kas näin pysyy intellektuellismin fallos sievästi erektiossa, eikä ketään tunnu häiritsevän sen jöpötyksen sijainti keskellä otsaa. Kirjallisuustieteilijät, siinä vasta uljas joukko, joka sietää tulla otetuksi hyvin, hyvin vakavasti. Ainakin omiensa keskuudessa. Sen sentään itsekin tiedostavat, että kukaan muu ei sitä tule tekemään.

Toisen sanoin

Syksyn ja uusien tuttavuuksien myötä joutuu itse kukanenkin esittelemään itsensä kerta toisensa jälkeen. Ikävä kyllä se ei ole enää ollenkaan niin yksinkertasta kun lapsena. Kukkaan ei tule kysymään sulta noin vain mutkattomasti, mikä sun nimi on ja haluatko sä leikkiä. Jos tutustuminen ei tapahu luontevaan suomalaiseen tapaan ajan kanssa ja arvailemalla annetun tiedon perusteella, homma on monesti kerta kaikkiaan kiusaannuttavaa puolin ja toisin. Jos sattuu olemaan a) sosiaalisesti rajoittunut, b) ristiriitaisuuksien ja äärimmäisyyksien värittämä silti suht kasassa pysyvä persoona ja c) huono kuvaamaan yhtään mittään asiaa lyhyesti ja ytimekkäästi, homma on piru vie tuskallista. Sellaista kuin mulla. Ylleensä päädyn klassisiin ja varovaisiin avauksiin, kerron kuka ja mistä olen ja mitä opiskelen, ja sitten pistän naamalle sen ilmeen kuin useimmilla on liukastuessa jotta porukka älyäis siirtyä seuraavaan hiillostettavaan. Multa on turha odottaa mittään persoonallisia ja hauskoja, kuvaavia pikku yksityiskohtia itestäni.

Jos maailma olis mun, kaikki olis poneja, söis perhosia ja kakkais sateenkaaria tietenkin. Lisäksi mie saisin jakkaa uusille ihmisille otteita niistä biiseistä, joissa sanotaan asiat paremmin ko mie ossaan. Silloin mulla olis helpompi tapa kertoa millanen ihminen mie olen. Se menee näin.

Ei vaivata voi mikään elämän ies
En matkaile niin kuin matkailee järkimies
Niin kuin tunnen, niin teen
Ja kaikki hapannaamat tikahtukoot kateuteen.

Mie olen periaatteessa äärettömän impulsiivinen ihminen. Minun tunnekuohut on arvaamattomia ja voimakkaita, ja mie heittäyvyn niihin hyvin intohimosesti. Minut on aivan yhtä helppo saaha itkemään ko nauramaanki. Innostun helposti ja kyllästyn äkkiä, enkä todennäkösesti vuojen päästä ennää suurin surminkaan muista, mikä se mun taannoinen elämäntarkotus olikaan. Mie en kuitenkaan näytä läheskään kaikkea poltteluitani, mutta siinä ei ole kysymys niinkään itsehillinnästä kuin kyvyttömyyestä ilmasta itteäni haluamallani tavalla. Mun vietit on raivoisat, mutta pelkään silti liikaa antaakseni niille täyven vallan. Ja se oikiastaan harmittaa minua. Olis joko tyyni ja järkevä tai sitte kunnolla kuriton, mutta kun on kamalan villi ja pelkästä pakosta asiallisesti, niin se on vähän ahdistavaa välillä.
      
She takes just like a woman, yes she does
She makes love just like a woman, yes she does
And she aches just like a woman
But she breaks just like a little girl.


Mie pidän itteäni vahvana naisena. Mie olen selvinny helvetin kovista paikoista, en väitä että missään mielessä kunnialla mutta mie olen. Mulla on voimakkaat näkemykset joitten takana mie seison, ja ossaan olla aika kipakka. Mutta vahvathan ei taivukaan, ne katkeaa. Silloin mie olen niin heiveröinen, etten pysty muuhun ko käyttäytymään hysteerisesti ja toivomaan, että tulis joku ja korjais kaiken. (And nobody ever came.)

Ja minä en enää milloinkaan
aio rakastua kehenkään.

Mie en ole niitä naisia, jotka odottaa messiastaan. Viimesen verrattain paskamaisen kokemuksen jäljiltä on hyvinki mahollista, etten mie ennää ruppee rakkaushommiin ollenkaan. Ihastumaan olen yhtä herkkä ko ennenki, mutta kyllä mie itteni sen verran pahasti satutin, etten tiedä pystynkö menemään sen pitemmälle vielä tai ennää ikinä. Tässä on nyt tärkeä huomata olennainen ero: Minä loukkasin itteni, ei niin että tuli paha mies joka teki pahasti ja nyt on pilalla kaikki. Just because I'm hurting doesn't mean I'm hurt.
        Varmasti pitkälti Oliverin myötä mulle on kuitenki tullu vahva unelma kokonaisesta perheestä. Niistä pienistä asioista jotka tekkee kodin, palasokerit kipossa ja avain kynnysmaton alla. Kerran kuulin käytettävän termiä susipari, se olis vaikka kuin hyvä mulle. Joku ihminen, josta mie välittäisin, ja joka pyörittäis arkea minun kanssa, ei minun tarvis olla siihen mitenkään in lööv. Sun Blur-levysi mun Kaukojeni viereen. Tai ehkä kokonainen kommuuni! Miksei? MIKSI ei!?!

Jos sen on oltava niin,
olkoon sitten niin.


Minun olemiseen on tullu helpottava keveys sen kaiken jälkeen, mitä on tapahtunu sen jälkeen kun sain tietää oottavani Oliveria. Mie olen saanu hirveän paljon takasin sitä minua, joka olin ollu ennen, ihan pienestä asti. Ehkä eniten itessäni arvostan sitä, miten mie ossaan nauttia pienistä asioista ja hetkistä ja ossaan nähä yksinkertasten asioitten kauneuven. Nuuhkin tuomet / taivutan kaulaa / edessäsi nauran. Mie saatan jäähä moneksi minuutiksi ihastelemaan sitä, miten kivannäköstä on kun bussissa on sisällä violettia, pinkkiä ja mintunvihreää vierekkäin. Suihkussa mie käännän suuttimen ylöspäin niin että vesi tullee kuin suihkulähteessä, ja se on minusta hirveän kaunista. Eilen naapurintyttö löysi tuosta pihalta oikean orvokin, ja jukra että mie olin innoissani, en ollu koskaan nähny sellasta. Sitten se näytti mulle, miten päivänkakkaroilla voi piirtää kiveykseen, mie piirsin kukan ja olin varmaan enempi mielissäni ko se pikkutyttö. Jos minun naiivius on kostautunukki mulle, niin on siitä käsittämättömän paljon iloaki, joka päivä. Mie kiinnitän paljon huomiota siihen, miltä tavalliset asiat näyttää, kuulostaa, tuoksuu ja tuntuu.

Syystä että väsyttää, en pysty nyt kummempaan. Lisäksi mulla on ollu jo pitkään harmillisen kuiva kausi niin musiikillisesti ko lyyrisestikki, en taho saaha kiksejä oikein mistään. Ehkä toisella kertaa tullee mieleen sitaatteja, joita voisin jakkaa sitten tokilla treffeillä.


(Mainittakoon nyt vielä, että tällä kertaa vein sanoja Martikaisen Jarkon, Bob Dylanin, Jeff Buckleyn, Anssi Kelan, Coldplayn, Itkevän tytön ja SMG:n paremmista suista. Asiallista lähdeluetteloa ei tipu eikä lirise.)

Lissää seksiä!

Minua on jo pitemmän aikaan ällistyttäny se, miten näinä tasa-arvon voittoisina aikoina kuulee niin kovin vähän kritiikkiä median seksistisestä kielenkäytöstä. Kaduilla marssitaan oikeutta olla koskematon lutka, mutta ketään ei tunnu juuri hetkauttavan sellaset varsin tavanomaset journalistisem ilmaisun helmet kuin "uhkea povipommi",  "ohhoh mitkä vatsarypyt!" tai "huh, mitkä muodot!" laajalevikkisissä iltapäivälehdissä kunnon roskalehdistöstä puhumattakaan. Naisen vartaloa kommentoidaan jatkuvasti keskenkasvuisten pojankloppien suuhun sopivilla huudahduksilla, ja vastuussa ovat aikuiset, jopa jonkin koulutuksen saaneet ihmiset, naiset siinä missä miehetkin.
       
Aiemmin olen ollu sitä mieltä, että moisten tokasujen julkasusta pitäis langettaa sakkotuomioita sukupuoleen perustuvan halventamisen nimissä, mutta ehkä olenkin kiikkunut vallan väärästä päästä puuhun. Jospa seksismiä ei olekaan mediassa yli äyräiden, vaan päin vastoin aivan liian vähän. Markkinoilla on ammottava aukko - missä luuraavat miesobjektit? Että kuuleekin yhä puhuttavan pihtaavista naisista, kun koko miesvartalon seksuaalinen aspekti on pidetty ikiaikoja suljettujen ovien takana!

Se, että naisvartalo olisi yksinkertaisesti kauniimpi ja seksuaalisempi luojanluoma, on silkkaa palturia ja propagandaa. Miehet yrittäköön epätoivoisesti kääriä ympärilleen metritolkulla kangasta, tarkkasilmäiset löytää kyllä ne kiihottavat pienet yksityiskohdat joilla herkutella. Myös myytti miehelle ominaisesta ja naiselle käsittämättömästä likaisesta mielikuvituksesta onkin useiden eri tahojen yhteistä petosta. Kuka nainen ei muka koskaan olis jääny kattomaan kauniita mieskäsiä ajatellen jotain hyvin, hyvin likaisia hommia joita niillä voisi tehdä..? Miehen selkärangan selvästi erottuva kaari taas pistää takuulla siveimmätkin puuterinväriset maksipöksyt kostumaan. Sopiva parransänki saa useimmat naiset siirtymään ajatuksissaan onnenpolun osoittamaan suuntaan, ja jo pelkkä miehen koko voi päästää mielikuvituksen laukkaamaan hämärän rajamaille. Lyhyemmin: Miesvartalo ei ole yhtään sen vähempää VAU kuin naisen kroppakaan. Ja niiltä osin, kun se ei sitä jollain onnettomalla yksilöllä ole, miksei siitä voisi yhtälailla vähän nälväistä. Jos naistähtien selluliittiongelmat on ohhoh, miksi miesten kaljamahojen annetaan römpsöttää rauhassa?
       
On aika vallankumouksen! Nyt jormat ja jortikat somaan riviin ja keltaiselle pohjalle kolmen huutomerkin kera. Ei voi olla niin, että meille on annettu vain Jim Morrison ja sitten liinat on lyöty lopullisesti kiinni. Tarvitaan kauniita, seksikkäitä miehiä, jotka käyttävät avujaan häikäilemättä joka tytön päänmenoksi. Tarvitaan kameroita ikuistamaan supertähtien seisokit, liian lyhyiden hameiden alle on kurkisteltu jo kyllästymiseen asti. Kansa tahtoo seksiä, joten sitä sille annettakoon täysi laidallinen! Lehdet täyttyköön vastedes otsikoista kuten "Jessus, mitkä miestissit!", "Mikäs se siellä pullottaa - katso kuvat!" ja "Kiekkotähti upeissa uikkarikuvissa!"

Tästä voitaisiin jatkaa jo lukioaikoina heränneeseen ihmetykseeni siitä, miksei pornoa voisi tehdä hyvällä maulla. Naisille suunnattu porno on terminä jo varattu luokattoman huonolle tuotannolle, joka on niin tylsää ettei miehet saa sitä kattoessa runkatuksi, joten en sitä tässä käytä. Sitä mie kuitenki käytännössä tarkotan. Ja voi olla että olen ylen optimistinen ja naiivi, mutta kai jonkun hännällisenki mielessä on joskus käyny, että laadukkaampaa ja monipuolisempaaki vois aikuisviihdetarjonta olla.

Siihen nähen, miten voimallisena miehen seksuaaliviettiä on iän kaiken pietty, miehet seksuaalisina olentoina on aika litteitä ja latteita, noin niin kuin julkisessa tilassa. Naiset sen sijaan kyllä tihkuu seksiä, mutta kuin ihmeen kaupalla sitä ei ole niille itselleen mistä antaa vastaavalla tavalla.

Perkele. Minä sanon vaan, että perkele.

Hetkiä, jolloin sankaritkin vapisevat.

Olen ollu viime päivät aivan saamarin kiukkunen itelleni. Kiukkunen siitä, että olen alkanu taas sättiä itteäni joka ainoasta pikku asiasta. Kaikki se itsevarmuus, jota olen saanu tämän vuojen aikana kerätyksi, tuntuu hävinneen ko tina tuhkaan. Nynny on takasin kuvioissa, se Merita jonka ei pitäisi hitto soikoon kuvitella itsestään yhtikäs mittään, koska siitä ei kerta kaikkiaan ole yhtään mihinkään. Monta iltaa olen yrittäny kirjottaa, ja joka kerta olen joko pyyhkiny/viivannu kaiken yli ja kirjottanu vielä perrään muutaman nasevan nälväsyn siitä, millasta kelvotonta kuonaa minun pää nykyään yksinomaan tuottaa. Eikä siinä kaikki. Olen aika tavalla ruma, eikä mulla ole kaapissa edes puurohiutaleita kun niitä tarvisin, että ei minusta kukkaan akkaa kyllä ota. Persoonallakaan ei kannata lähteä peliä pelastamaan, törmätessäni komeaan naapuriin tokasen tärisevällä äänellä typerästi hymyillen "HERVE." ja matelen nujerrettuna paikalta. Kelvoton yksilö, ei siitä pääse mihinkään.

Raivostuttavaa. Nyt juuri pitäis riuhtoa se sisu essiin vaikka väkisin ja näyttää koko hela maailmalle, että mie olen kaunis, älykäs, lahjakas ja hauska, ja itse kenenkin kannattaisi  pitää minua silmällä, koska se on ensinnäkin miellyttävää ja siksi toisakseen tulen näyttämään teille taivaan merkit. Ei pidä unohtaa, että mie tulen vastedes kävelemään kaupungin katuja myös ilman apurattaita. En tarkota, että äitiys olis millään tavalla taakka tai negatiivinen leima, mutta eittämättä se asettaa minut tiettyyn kategoriaan, johon en aivan runnomatta sovi. Nyt mulla on tilaisuus kohdata ihmiset taas omana upeana ittenäni, joka vain on Myös pienen pojan äiti. Ei ole aika arkajalkojen nyt siis.

Ottaa päähän myöskin se, että kun sitten ruppeen muka itteäni kokoamaan, olenki yhtäkkiä niin naatti etten jaksa ajatella asiaa loppuun. Mua väsyttää koko ajan, nukahan siinä silmänräpäyksessä kuin Oliverkin päivin öin. Sitte herrään taas huomaten, että on hermo meleko napakkana kun en ole kerinny hetkeäkään tehä omiani. Vihhaan tätä, kaikki on muuten niin hyvin ja sitte mulla pittää itellä olla se liikkuva osa, joka ei täytä tehtäväänsä. Enkä mie maha sille mittään. Ei sille voi minkään, että olen väsyny, epävarma ja mieli maassa, vaikka kuin antaisin ruoskan paukkua. Olen paraikaa suht hyödytön, ja sitten pitäis vielä kattoa vierestä ja sallia se, kun en muutakaan voi. Syö naista.

Luojan kiitos minun ei ennää tarvi olla pelkästään itteni kanssa tekemisissä päivät pitkät. Siitä huolimatta että olen verrattain turhautunu tähän hommaan, olen viime päivinä nauranu ääneeni ja vähän itkenykki hyvvää oloani. Oliverin ensimmäinen päiväkotipäivä meni hirmusen hienosti, oli kuulemma kaikista reippain lapsi joka siellä on alottanu. Itki jonku aikaa kun mie lähin, eikä ollu oikein ruvennu leikkimään eikä syömään, mutta oli kuitenki rauhottunu seuraamaan muitten puuhia ja nukahtanukki sovinnolla. Kun menin hakemaan sitä, se rutisti minua ensin lujasti, mutta lähti sitten jo heti reippaana esittelemään leluja, niin aurinkoisena kuin se nykyään enimmäkseen on. Siinä vaiheessa mulla tuli se itku, lähtiessä olin niin syvällä syyllisyyen syövereissä etten saattanu. Toivotaan että ens viikollaki mennee yhtä hyvin, eikä Oliver nostattais hirveää kapinaa tätä elämänmuutosta kohtaan.

Nyt tämä luuska kiikkuu mököpuusta unipuuhun, ja tekkee taas sata lupausta ennen nukkumaanmenoa. Huomenna en, huomenna aion. Huominen on parempi, huomenna minä olen parempi.

Koirat haukkuu mutta karavaani kulkee.

On olemassa kaksi asiaa, jotka minun mielestä kertoo ihmisen olevan yksinkertaisesti vähän tyhmä. Ei välttämättä pahalla tavalla, mutta tyhmä kuitenkin. Ensimmäistä en kerro. Toinen on se, että ihmisen elämänfilosofia on "kerrasta poikki". Tämän asian jos teet, niin en anna ikinä anteeksi. Yksiki virhe, niin se on siinä sitten, pois mun elämästäni ja äkkiä. Armoa ei tipu eikä lirise.

Mustavalkosuutta harrastin ite suurella sydämellä aivan viime aikoihin asti. Oli kaikenlaisia tekoja, joita pidin anteeksiantamattomina, mikä sikäli on aivan perusteltua, mutta lisäksi mie olin sitä mieltä, että sellaset asiat määrittää ihmistä. Jos valehtelet, olet mulkku. Jos kohtelet mua huonosti, et ansaitse hyvää kohtelua keltään.
        Nyt kun mietin, niin tuollaiset johtopäätelmät on aika pirun naiiveja ja uppiniskaisen lapsellisia. Mutta ne on hirveän yleisiä. Omalle kohalle sattuessa voidaan näistä periaatteista hieman tinkiä (hyvä esimerkki syyttää sitä narttua oman ihanan rakkaan uskottomuuesta), mutta mitä kauemmas oma napa jää, sitä kovempaan ääneen huuellaan paskaa jätkää ja omatunnotonta ihmistä. Ommaa moraalista selkärankaa tuetaan muilta revityillä kylkiluilla: Sinä olet huono ihminen, minä en suvaitse sitä joten olen parempi.
        Jokainen tietää että ihmiset tekkee virheitä. Se on helppo allekirjottaa ja uhota iskulausein, oletsä vittu ite sit täydellinen. Virheet on jees, virheet on vääriä valintoja ja rajan ylittämisiä. Mutta kun ruvetaan puhumaan vääryyksistä, ei nousekkaan ennää niin hanakasti käsiä osottamaan, että niitä mieki teen, ihminen kun olen. Mutta te teette. Jokanen ihminen satuttaa toista joskus, täyvessä ymmärryksessä kohtelee kaltoin. Sanoo tai tekee asioita, jotka sattuu niin paljon, että se horjuttaa koko minäkuvaa, ehkä pistää koko elämän kappaleiksi hetkeksi, ja ajan jälkeenki tuntuu haamukipu. Mikä karmeinta, rikkuri ei välttämättä edes ymmärrä, millaiset mittasuhteet teolla on, ei arvaa että juuri se asia oli toiselle pahin loukkaus. Mutta se ei ole pahuutta eikä piittaamattomuutta, se on tasan sitä  mitä se on, tietämättömyyttä. Ihminen on sen verran monisyinen kokonaisuus, että on mahdotonta piettää tarkkaa kirjaa, miten on kenenki elämään vaikuttanu.
       Sen sijaan on surullista, miten monta kirjanpitäjää löytyy henkilökohtasesti koetuille vääryyksille. Totta kai on luonnollista muistaa tilanteet, joissa on mielestään tullut kohdelluksi epäoikeudenmukasesti, mutta jos niitä ei unoha eikä myöskään anna anteeksi, mennään katkeruuen puolelle. Katkeruus on sellanen taakka, että siitä saapi kukin valita minkä verran vie mukanaan etteenpäin. Mutta se ei ole helppo valinta. Katkeruutta ja vihaa on petollisen helppo elättää ja ruokkia itessään jos niin haluaa tehä, ja ällistyttävän moni haluaa. Siinä ei ole kyse mistään muusta ko oman kunnian varjelemisesta, mikä tuntuu käytännössä ehkä hienolta ja arvokkaalta mutta narreja siinä todellisuuessa tehhään. Katu se paskiainen tai ei, pyysikö anteeksi tai muuttuko siitä miksikään että yritti sinun elämän pilata, sie et tule siitä hullua hurskaammaksi kuitenkaan, sie olet kokenu sen mitä koettava on ollu ja se on ohi. Täytyy oppia luopumaan luovuttamisen sijaan. Sinun ei tarvi hyväksyä sitä mitä sulle on tehty, mutta jos sie et hyväksy sitä että se on tapahtunu, se ei tee sinusta piirunkaan vertaa vahvempaa. Kannattaako siihen sitten heittää likoon sellasia asioita kuin perhe, ystävyys tai vaikka vähän pienempiki rakkaus, vessasta alas vain kaikki mutta tätä sie et jumaliste niele.
        Tosiasia on, että vaikka sie et antais anteeksi etkä sois ko. ihmiselle ennää mittään hyvvää elämässä, hyviä asioita sille tullee tapahtumaan. Se tullee olemaan onnellinen, saavuttamaan haluamiaan asioita, olemaan oma itsensä sellaisena kun sinäkin sitä arvostit ennen vääryyttä. Koska se on sama ihminen. Pistää aivan vihaksi, kun joku Cheek laulaa telkkarissa, että mikä siinä on kun menit muuttumaan toisenlaiseks. Ihmiset ei muutu. Se näkökulma, mistä ne nähään, muuttuu. Olosuhteet joissa ne toimii, muuttuu. Et välttämättä tykkää siitä, millasia asioita toisesta nousee esiin, mutta ne on osa sitä sammaa ihmistä, josta joskus tykkäsit, hyväksy se äläkä yritä vain pestä käsiäsi siitä mulkerosta. Se on yksinkertaistettuna sitä, että meissä jokasessa on hyviä ja huonoja puolia. Kaikki me halutaan ensin esitellä hyvät puolemme, ja luurangot kalistellaan näyttämölle mielellään esiripun takana, se on inhimillistä eikä sitä että oltaisiin paskamaisia petkuttajia.


Viimesten parin vuojen aikana mua on kohdeltu niin huonosti, että mie kyllä tiedän mistä puhun. Mun on ollu äärettömän vaikea hyväksyä, että sellasia asioita tekkee kukkaan kelleen, saati että mulle ja niissä tilanteissa. Olen ollu katkera ja verisesti, niin katkera etten uskonu ikinä pääseväni siitä. Mutta mie taidan sittenkin. Kuinka ollakkaan, myös minusta nousi siinä tuoksinassa esiin sellasia piirteitä, etten olis aiemmin antanu niitä anteeksi kenessäkään toisessa. Eikä oikiastaan edes kaduta pätkääkään. En voi sulkea niitä asioita itestäni pois, siellä ne on visusti tallessa, muttei ne tee minusta yhtään mittään sellasta, mitä en halua olla.

Yksi asia mitä haluan erityisen vähän, on olla niin typerä, että yrittäisin laatia etukätteen säännöt miten minun elämässä toimitaan, tai puh pah pelistä pois ja ikuset vihat niskaan. Siinä pelissä se, joka jää viimeisenä yksin jäljelle, ei todellakaan ole voittaja.

Zig-a-zig-ah!

Tämä viikko oli täynnänsä todellista tyttöenergiaa.

Alkuviikko tosin ei ollu mikkään varsinainen naiseuven ylistys, kuljin pari päivää tuskissani pikkuhousut lönkkähousujen päällä ja vibraattori siellä välissä volat kaakossa. Tällä ei välttämättä nasahtais pääpottia Niksi-Pirkasta, mutta se toimii, siskot, turruttaa pahimman tuskan. Ja päässä soi Shania Twainin "Man! I feel like a woman!", luulisin että vähempäänki ironiaan on mahollista kuolla.
(Too much information, huh..? Miettikääs miltä niistä epäonnisista koiranulkoiluttajista tuntu, kun näkivät minut ripustamassa kiroten, uikuttaen ja suristen pyykkiä. SE oli kiusaannuttavaa se. Tai olis ollu jos niin olis oikiasti tapahtunu. Mutta läheltä piti!)

Loppuviikon sen sijaan olen ollu aivan tyytyväinen osaani heikompana astiana. Tyttöyteni nimissä olen...

...Uusinu alusvaatekavalkadini, sillä maailmassa ei ole montaakaan niin epämiellyttävää asiaa kuin liian isot pikkuhousut. (Joskin niitäkin on näköjään hyvä omistaa.) Valitsin vain kauneimpia ja seksikkäimpiä, ihan vain koska itseluottamusta on taas tarpeeksi. Hei hei valtavat puuvillapöksyt pyllynkokosella "Being cute is not a crime" -printillä.
...Piipahtanu mitä miellyttävimmässä seksikaupassa heräteostoksilla. Hassu paikka saada "Tätä ilman en voi elää!" -oivalluksia.
...Lukenu synttärilahjaksi saatua hömppäpokkaria "211 asiaa jotka joka mimmin pitäisi tietää" ääneen räkättäen. Mun suosikkeja on osiot "Näin pieraiset sulokkaasti suurlähettilään juhlissa", "Näin kuristat miestä paljain reisin", "Näin pompit kengurupallolla minihame ylläsi" sekä "Näin valmistat kahvia rakennusmiehille".
...Ostanu kirpparilta kunnon Eva Longoria -korkkarit pikkurahalla.
...Lakannu kynteni punasiksi, sheivannu säännöllisesti ja hemmotellu itteäni kasvonaamiolla.
...Ja viettäny paljon aikaa kertakaikkisen vallottavien naisten seurassa yhessä Oliverin kans. Olen nauranu ja puhunu palijon, ja tuntenu olevani sama tyttö läpikotaisin, mulle ja muille. Ilman ristiriitaa siitä, mitä koen olevani, ja miltä pelkään vaikuttavani.

Synttäripäivän kunniaksi itkin pääni kippeeksi kuultuani omani. Älkää olko pahoillanne, mie totisesti ansaitsin sen. Olinki piessy itteäni kyseisestä asiasta jo pitemmän aikaa, on vain helpottunu olo kun se viimeinki selevitettiin juurta jaksain. Sitä paitsi seurasi jälleen antoisa oivallus. Tiesin tehneeni älyttömän väärin ja se tuntu pahalta, mutta mie en silti tuntenu itteäni tyyten arvottomaksi sen tähen. Tiedän, että se oli vain yksi esimerkki siitä heikkouvesta joka mulla edelleen on, ja jota minun pittää työstää, mutta mie en vihhaa itteäni vaan sitä itessäni. Eläköön se ero.
       
Tännään syötiin Pyynikillä maineensa veronen munkki ja kolisteltiin kammottavalla hissinrähjällä näkötorniin. Mulla ei tullu laseja mukkaan, erotin juuri ja juuri Pirkkalan Bauhausin massiivisen kyltin ja no, järvet :D Mutta se oli silti kivvaa. Ja osa järjestelmällistä kasvatustyötä, Oliverista tullee jämptisti niin Napapiirin sankari ko palijasjalakanen Manselainenki.

Oliver nukahti sovinnolla hyvissä ajoin, ja mie muistin omistavani itkuhälyttimet. Siispä lämmitin saunan ja löylysin itteni raukeaksi, voi veljet että tuntu hyvältä. Nyt tuntuu hyvältä kaikki, vaikka vaikeuksiaki on. Now my troubles are going to have troubles with me.

Tissibaari suljettu toistaiseksi.

Nyt se on sitte all over baby blue. Viikon jäläkeen voinen virallisesti todeta, etten imetä ennää. Samalla rytinällä siirrettiin Oliverin punkka kainalopaikalta pinna sänkyyn. ("pinna_sänkyyn", mä en usko tätä. Siinä näettä, mun aivoparat on siinä pisteessä että ne alakaa tuottaa alkeellisia yhdyssanavirheitä.)
        Kaiken kaikkiaanhan homma on menny uskomattoman hienosti. Olin arvellu, että Oliver roikkuis päivää yötä kirkuen minun miehustassa ja taistelis kynsin hampain evväästään, mutta se ei mokoma ole oikein ollu edes vailla, ei ainakaan kerjänny. Parina ensimmäisenä yönä nukahtaminen oli  tunnin huuon takana, mutta sekkään ei ollu mitenkään hysteeristä kamppailua, perusitkua vain. Nyt se nukahtaa jo melkein heti kun tehhään iltapuuhat ja ruppeen sylittelemään sitä. Olen yrittäny laittaa sen koko ajan nopeammin pettiin sitten, ehkä se joku päivä nukahtais jopa kokonaan omikseen ilman syliä. Itse asiassa se välillä jopa selvästi haluaa ite pinnikseen, kun on tarpeeksi uninen.Yöllä se herrää 2-12 kertaan, ylleensä enemmän aamua kohti.

Vaikka ollaanki onnistuttu missiossamme, onhan tämä selvästi hetkellisesti huonontanu meijän elämänlaatua. Oliver on kiukkusempi, ja päiväunirytmi on pilalla. Mie puolestani olen kuolemanväsyny ja enimmäkseen ihan kelevoton. Tiuskin, itken ja tuijottelen tyhjää. Se on mulle suoranaista kidutusta, kun täytyy nousta kantamaan toista juuri kun olen päässy makkeimpaan unneen. Vaikka siinä ei mene kun ehkä 5 minnuuttia, se on koko ajan vain kovemman henkisen taistelun takana. Jopa siinä määrin, että mie ennemmin nousen ommiin aamupuuhiini nelijältä ko yritänkään ennää nukkua. Puoliunessa kiukku vielä kolminkertastuu, mitä seuraa hillitön morkkis kun unihiekat on karisseet. Ei minun sais kärtytä, nyt tarvitaan muumimammamaisia elkeitä ja ymmärrystä. No multa ei heru kyllä, ja sätin itteäni siitä aina tilanteen lauettua.
         Eikä helepota yhtään, että Oliver on keksiny sata uutta viheliästä temppua. Yllättävää, miten paljon katastrofin aineksia yhteen tavalliseen asuntoon mahtuu. Liesi on jatkuvan tarkkailun alla, ja kaikki penkit kannetaan päivisin parvekkeelle. Tietokone ei luultavasti elä ennää kauaa, niin paljon tihutöitä se saa päivän aikana osakseen. Tuo tenava on kerta kaikkiaan joka paikassa, enkä mie kerkiä varjella sitä saati meijän irtaimistoa kaikilta vahingoilta vaikka kuin yritän. Elämme siis mitä tyypillisintä taaperoarkea. Se vain tuntuu nyt jatkuvalta hätätilalta, mie en nimittäin kestä painetta nimeksikään. Väsyneenä yksi ainut stressitekijä riittää lamauttamaan minut täysin, ja kun niitä alakaa olla ko tiussa munia, homma leviää totaalisesti kässiin.
       Mutta jälleen on havaittavissa edes jonkinlaista kehitystäkin. Aiemmin mie pääsin pinteistä lähinnä panikoimalla aikani ja karsimalla kaikki toiminnot minimiin. Ylleensä siitä seurasi lissää pulmia, jotka mie lopulta pakotin jonku muun ratkomaan minun kaverina tai jopa minun puolesta vetoamalla ommaan hättääni. Nyt mie saatan säntäillä päivän miten sattuu, mutta usseimmiten jo illalla tai viimeistään seuraavana päivänä pystyn asettamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja laatimaan toimintasuunnitelman, jossa priorisointi ei tarkoita vain pakollisten asioitten hoitamista miten kuten. Nyt mie ossaan luovia niin, että myös vähemmän elintärkeät mutta kuitenki merkitykselliset asiat tullee hoijetuksi. Enkä ennää mene niin tolaltani, jos joku homma jääki seuraavaan päivään. Mulla on kuitenki tunne siitä, että kaikki on lopulta hallinnassa, poikkeamat aiotusta on varasuunnitelmia eikä täydellistä kaaosta.

Nyt tapitetaan vain silimä kovana siintävää palkintoa. Kun tämä kammottava siirtymävaihe on ohi, saatetaan viimeinki päästä nukkumaan kokonaisia öitä! Se olis todellaki sata jänistä se. Eikä meijän elo ja olo nyt silkkaa piinaa ole. Oliver on välillä oikein aurinkoinen ja touhukas, ja on oppinu sulosiaki temppuja. Ehdottomasti sulattavin taito on "ei", jonka merkiksi se pudistaa päätään kutakuinki jokaselle mun ehotukselle. Tanssiminen, taputtaminen ja tömistäminen on kivointa maailmassa. Meijän täytyyki ens viikolla metästää kirjastosta jotain laululeikkirensseleitä, jotka ei riipis hermoja kappaleiksi kovin pienellä toistomäärällä. Kevväällä mennään kyllä muskariin!

Ja kun tästä on selevitty, voijaanki siirtyä kuivaksiopetteluun.


(Luppaan muuten opetella tagittamaan mun merkinnät jahka kerkiän, mun merkinnät kun näyttää jakautuvan aika selkeisiin kategorioihin. Tarkotus olis myöskin laajentaa tätä repertuaaria, huomaan olleeni aika toisteinen :D )

Eikä minulta mitään puutu.

"Jos epäonni on jatkunut jo kauan, ei onni voi olla enää kaukana."

Se on mulla tässä nyt. I've had my face dragged in fifteen miles of shit, mutta nyt se on hetkeksi ohi. Nyt mun sisällä kehrää onnenpentu, ja levottomuus on vaihtunu innostukseksi, kaikesta.

Luovuin epätoivosesta yrityksestäni säilyttää oikeuven kotihoidontukeen ja päätin, että Oliverista tullee syksyllä päivähoitolainen. Meistä tullee siis tyhjätaskuja, mutta rumat ne rahalla korreileeki. Kaikki järjesty paremmin ko olin uskaltanu toivoa, saatiin aivan ihanteellinen paikkaki. Sinne Oliver siis mennee syyskuusta lähtien muutamaksi tunniksi muutamana päivänä viikossa, kun mie yritän saaha opiskelun kunnolla vauhtiin taas. Ja ehkä mie voisin käyvä vaikka tanssimassa kerran viikossa, saanhan..?
    Oon ihan varma, että Oliver vain tykkää kun saa vähän erilaista säpinää. Eikä se ennää ole niin takiainen, eilenki se oli monta tuntia kaksistaan lapsenlikan kans. Suju kuulemma tosi hienosti! Tosin lapsenvahtihan oli sitä laatua ettei paremmasta väliä, tietysti kaikki meni hyvin. Voi kun jokasta ilkimystä kohti olis aina yksi Senni, niin maailmassa olis kaikki tarpeeksi hyvin.

Meijän päivät on olleet... ihania, sanon niin silti vaikka olen yrittäny vähentää sen sanan käyttöä. Kun ei sille oikein ole muuta sannaa. On ollu enimmäkseen aivan uppeita ilimoja, ja me ollaan totisesti otettu ilo irti. Ollaan läiskytelty vieresellä uimapaikalla, leikkipuistoiltu ja syöty vattat täyteen makkeimpia mansikoita joita olen kuunaan maistanu. Muutaman kerran päivässä otetaan yhteen totta kai, mutta muuten ollaan nautittu yhessäolosta valtavasti. Minun pieni rakkaus, miten pohjattoman onnelliseksi se minut tekkee. Ja tämä meijän uusi koti. Tykkään olla täällä niin palijon, että jätän tänä vuonna hillamarkkinat ja kaikki välistä. En yksinkertasesti halua lähteä täältä mihinkään.

Oon ollu supertehokas, vähän ehkä jopa maaninen kun en juuri nukukkaan. Tuntuu että kaikki käyttää multa nyt ko unelma, jaksan olla nättinä, ja mutsina & kodinhengettärenä yksi ässä ja vielä opiskellakki. Välillä äksyilen syyttä suotta, mutta ne on hetkiä ne eikä päiviä niinkö toisinaan.

Ja kun tännään kerkisin ensimmäistä kertaa tälle kessää aivan makkoilla auringossa, kävi mielessä, että tätä tunnetta ei multa kukkaan ennää ikinä saa napatuksi. Tulkohon hallat ja harmit ja muut, ja kun minulta viedään kaikki, autan kantamaan. Aion olla onnellinen.

Mother I'd like to...

Kun aloin oottaa Oliveria, olin vakuuttunu siitä, että minun vähänenki markkina-arvo on mennyttä kalua. Musta oli ilmiselvää, ettei kukkaan mies ennää ikinä haluais mua noin vain, vaan korkeintaan jonkun tylsän ja tavanomaisen ystävistä kumppaneiksi -tarinan myötä, ajan kanssa. Ajattelin, että pelkästään se fakta, että mulla on lapsi toiselle miehelle, sais minut näyttämään kaikkien muitten potentiaalisten könsien silmissä suorastaan vastenmieliseltä. Puhumattakaan nyt siitä, millasia muutoksia minun kropassa tapahtu raskauven ja synnytyksen myötä. Yäk hyi, sannois pojat ja juoksis karkuun.

Nyt mie en ole ollu vielä kuukauttakaan ihmisten ilimoilla, ja olen jo toennu moiset pelot höpönpöpöksi. Käsittämätöntä kyllä, minun markkina-arvo tuntuu jopa nousseen vallan kohisten. Lastenrattaat tuntuu suorastaan kiskovan miehiä perässään. Mutta tietysti siinä on koira haudattuna, ja ruma räksyttävä hurtta onkin. Jostain syystä nimenommaan minun sokeri on nyt polttavan kuumaa, vaikka olin ajatellu juuri sen menekin selkeimmin laskevan.
        Eräs paskapää tokasi mulle aiemmin ilkeyksissään, että mie olen haluttava vain siksi että yksinhuoltajat on niin pirun helppoja. Pääsi itku, vaikka tiesin että sellanen väite on aivan järetön. Voin kertoa, ettei tässä paljon rakastajia pietä. Väite "yksinhuoltajaäideiltä saa helposti seksiä" on niin lukemattomilla tavoilla epätosi, etten viitsi sitä sen enempää edes puida. Ette todennäkösesti saa multa pesää ja sillä hyvä. Mie totisesti toivon, ettei se yllätä kettään, koska sellanen idiotismi olis liian väkevää kestettäväksi. Mutta miksi maailmassa minua sitte lähestytään vain pahat mielessä? Tutummin, MIKÄ TEITÄ MIEHIÄ OIKEIN RIIVAA.
        Ei niin, ettäkö mie edelleenkään ja varsinkaan nyt kaipaisin mittään sitoutumisleikkejä. Mutta mie en pysty Pelkkään Seksiin. Jos pohjamuttiin mennään, niin mie väitän, ettei ylipäätään kukkaan nainen pysty. Nainen kaipaa aina sutinaa, tunnetta että mies haluaa juuri sitä, eikä vain mitä tahansa toosaa. Herrantähen, edes pientä flirttiä. Minun tapauksessa puolestaan edellytetään jo jonkinlaista tervettä ja toimivaa ihmissuhdetta sähinän ja suhinan lisäksi. Että jos voitais vaikka kahavitella iliman että paukkuu kiusalliseksi.
        Ehkä miehet sitte pelekää, että asia on tosiaan niin kuin herra Laasasen sannoo. Että naisilla on taipumus pariutua "ylöspäin", ja mie en näin ollen voikaan hakea mittään muuta, ko ilman muuta elättäjää mulle ja mun imeväiselle. Ehkä mut nähään kuin viritettynä hiirenloukkuna, josta miehet haluaa kuitenki sen herkun, kovasti mutteivat kuollakseen. The cheese is better than the catch.
        Jos Laasasta uskotaan, vaihtokauppa on tasaväkinen silloin, kun mies saa seksiä ja nainen osansa miehen menestyksestä. Ilmeisesti lehtolapsi ei sovi tähän yhtälöön. Toinen ongelma on, että tämä yhtälö puolestaan ei sovi yhtään mihinkään kuin pieniltä osin. Menestys, saralla tai toisella yksinkertaisesti viehättää naisia, myönnettävähän se on. Ei kukkaan halua luuseria, jos saatavilla on fyysisesti kutakuinki yhtä tai jopa vähemmän vetävä mies, jolla on jotain enemmän. Ei tarvi olla ydinfyysikko tai huippu-urheilija, riittää että on hyvä jossain perusammatissa, niin kuin vaikka raksamiehenä. Ylipäätään jonkinlaista kunnianhimoa tai paneutumista täytyy olla, tai mies vaikuttaa helposti melko löysänahkaselta lorvijalta. Menestyneet miehet siis saa naisia. Mutta sitä mie en usko, että miehet sitä menestystä tavottelis vain päästäkseen jonain kauniina päivänä pukille. Toisaalta taas on vähintäänkin arvelluttava väite, että kyse olis välttämättä naisten "ylöspäin" pariutumisesta. Miehen ei tarvitse olla naista menestyneempi, riittää että jonkilaista kompetenssia löytyy. Ainahan on olemassa siipeilijöitä, mutta ei niitä voi vakiona pitää. Pahaksi onneksi yksinhuoltajan status on ilmeisesti sellanen, että se päräyttää pyrkyrihälytykset päälle.
       
Näin ollen mun markkina-arvo ajatellen paritumista näyttää puonneen pyöreään nollaan, kun taas parittelemisen (ah ilmaisun kuvottavuutta, mutta pariutuminen/parittelu on mun mielestä aika tyhjentävä erottelu) suhteen mun teoreettiset mahkut on paremmat ko koskaan, syystä jonka vain miehen luoja tietää.

Sisso. Mulla oli orastamassa tähän jonkilainen valaiseva loppukaneetti, mutta mun uneliaat aivot teki siitä hakkelusta. Painun nyt nukkuja nakkelemaan kera seksuaalis-emotionaalisen turhautumiseni, ja toivon että joku naisasianainen joku päivä rientää mun tarpeita puolustamaan, niin kuin Laasanen uusine ystävineen miessurkimuksia.

Rakkaudella Henrylle, part 1.

Eilen illalla minut vietteli katalasti mies nimeltä Henry Laasanen. Tunteeko kukkaan? Sälli, joka on ilmeisesti jo vuositolokulla puhunu samasista markkina-arvoista pariutumisessa, joita mie olen aprikoinu autuaan tietämättömänä, että aiheen tiimoilta on tuotettu teoria jos toinenki. Jossain lehtijutussa nostettiin esiin Laasasen keskeisimpiä teesejä, näkökulmana miehiin kohdistuvat kohtuuttomat vaatimukset ja liian krantut naiset. Käsi hamusi jo telaketjuja ja rintsikan hakasia, valmiina provosoitumaan ja rökittämään turhat luulot pois moiselta paskateoreetikolta, mutta harmikseni se ei ollukkaan noin vain perusteltua. Sen osotti jo pintapuolinen tutustuminen Laasasen nettijulkasuihin. Niissä vinha perä esiinty useimmin iliman "vesi"-etuliitettä. Henkka, anna anteeksi kun annoin mulkkututkani viisarin heilahtaa aiheetta sinun kohallasi. Lupaan ja vannon, että jatkan vastakin pyyteetöntä uurastustani sen etteen, että onnettomimmatkin lurjukset sais edes joskus naista.
       Onneksi Henkka ei kuitenkaan tuottanu mulle täyttä pettymystä, vaan antoi kuin antoikin aihetta muutamaan adrenaliiniryöppyyn "paha periköön, se on oikiassa!" -sadattelujen lisäksi.

Lienee aihetta pieneen briiffaukseen. Henryn mukaan naisilla on yhteiskunnassa seksuaalista valtaa, koska miehet haluaa enemmän sokeria kuin tarjolla on. Tämä aiheuttaa raadollista kilpailua urosten kesken, ja jakaa miehet ylempi-, alempi- ja keskitasoisiin, perustuen niitten kykyyn saada naisia. Laasanen puhuu markkina-arvosta, itse kenenkin ns. tsäänsseistä, joita miehillä määrittää lähinnä menestys, naisilla puolestaan kauneus. Kiipeliin joudutaan, kun naiset jatkuvasti hamuavat markkina-arvoltaan itseään ylempiä miehiä, ja vastaavasti huonommin kauppansa tekevät miesparat joko jäävät kokonaan ilman vipinää tai joutuvat tyytymään susirumiluksiin. Tällöin käy kalpaten myös kuuseen kurkotteleville naisille, koska ylemmän tason miehet harvemmin haluavat alemmiltaan muuta kuin pelekkää pesää. Tämä käsitys siis minulle Laasasen Uuden Suomen nettijulkasujen perusteella (joihin en jostain syystä nyt saa laitettua linkkiä, ettikää ja lukekaa ihmeessä!), olen vilpittömästi pahoillani jos välitän nyt etteenpäin jotaki ommaa väärinkäsitystäni. Tulen totta vieköön perehtymään asiaan tarkemmin.
        Laasasen näkemykset on sen verran meikäläistä stimuloivia, että voisin oikiastaan perustaa kokonaisen uuen blogin vastatakseni niihin. Ehkä piru vie teenkin sen, jahka kerkiän tutustumaan herran tuotantoon syvemmin. Siihen asti pidän vain kivvaa Henkan kans ja hyödynnän moista runsaudensarvea selkeyden vuoksi useammassa erillisessä päivityksessä. Laasasen lailla tulen syyllistymään karkeaan yleistykseen, tukeutumaan stereotypioihin, ja vaalimaan kylmää teoriaa tunteitten kustannuksella. Tarkotus ei ole dissata Henkkaa, vaan vilpittömästi tämän teorioita kunnioittaen (korostan, minusta niissä on paljon itua!) testata ja pohtia niitten paikkaansapitävyyttä, korkeintaan pikkasen isotella takasin. Lysti alkakoon!

On varsin lyhytnäköstä todeta, että naisilla on enemmän seksuaalista valtaa ja sillä hyvä. Olkoonkin totta, että naisen tavaralla on suurempi kysyntä, nainen on kuitenki vain tavarantoimittaja jolla ei todellisuudessa ole paljoakaan aktiivista valtaa. Arvaatta varmaan, keillä se perimmäinen valta sitte minun mielestä käytännön tilanteissa on. Tässä vaiheessa täytyy tosin huomauttaa, ettei Laasanen väitäkkään naisen seksuaalisen vallan toteutuvan niinkään yksittäisissä tapauksissa, vaan yleisellä tasolla. Sekin on minun mielestä silkkaa puppua.
        Laasasen mielestä mies on jo lähtöjään altavastaajana, kun ryhtyy naista iskemään. Siinä vaiheessa pelissä on kaikki se vaiva, joka on nähty jotta mentäisiin kaupaksi. 
   
"Tilanne voi tosiaan tuntua symmetriseltä, kun mies tulee juttelemaan sinulle ja päätätte harrastaa seksiä. Sinä et kuitenkaan nähnyt niitä 20 tuskallista pakkia, jotka mies sai edellisinä viikonloppuina. Sinä et ole nähnyt vuosia kuntosalilla ja insinööriopistossa, jotka mies on käyttänyt markkina-arvonsa nostamiseen. Sinä et ole nähnyt sitä kasaa pelimiesoppaita, jotka mies on lukenut. Et ole nähnyt miestä pimeässä lukemassa salaa Laasasen blogia pariutumismarkkinoiden toiminnan ymmärtämiseksi. Kaikki nuo piparin saamisen kustannukset sinulle näkymättömissä ja siksi vaihto tuntuu triviaalian tasapuoliselta."    

Voi nyt yhden kerran. En edes lähe lyömään tiskiin niitä biologisia paskanakkeja, jotka on naisen osana pariutumista ajatellen, puhumattakaan tämäntyyppisestä vaivannäöstä. Jo ulkonäkönsä etteen nainen joutuu näkemään pirusti vaivaa pysyäkseen edes tietyllä perushyvällä tasolla, kun taas miehellä riittää puhas paita ja parranajo. Olen myös aika varma, että naiset lukkee miehiä huomattavasti enemmän kaiken maailman oppaita ja tuskatätien neuvoja päästäkseen käsiksi siihen arvokkaaseen tietoon, mitä miehet naiselta haluaa. Huolimatta siitä, että mm. media räiskii sen silimille kyllä kysymättäkin joka käden käänteessä. Eikä ne ole reiluja vaateita ne. Joskin niitä toistavat myös naiset omilla suillaan ja käytöksellään, ja miksi näin. Kilpailun vuoksi. Mistä kilpaillaan? No miesten huomiosta. Missä valta? Onko naisilla valta tästä? No ei ole.
       Laasanen toistelee sitä, miten naisella on valta evätä mieheltä se, mitä se haluaa, mikä on ilmeisesti sitte poikkeuksetta seksi. Mutta! Vasta mies aloitteellaan sallii naiselle sen ihanan ylellisyyden, että saa vappaasti valita, pannaanko vai eikö panna. Jo siinä vaiheessa aktiivinen valta on nimenommaan miehellä. Mies saa valita, kelle lähtee ehottelemaan, nainen joutuu valittemaan joko kyllä tai ei. Tämähän kulminoituu fraasiin, jota mie inhoan eniten koko maailmassa: Sä päätät. Mennään ihan sun ehoilla, beibi. Aivan kuin mies olisi se taho, joka voi halutessaan antaa mulle valtuudet määrätä omasta pimpsastani. Vittu molen otettu.
        Täytyy ottaa huomioon sekin, että pariutumistilanteet on tietyssä määrin rajattuja. Vaikka mukiinmenevän markkina-arvon naisia olisikin kaiken kaikkiaan enemmän kuin vastaavia miehiä, esimerkiksi baarissa tilanne voi olla käytännössä aivan toinen. Ja missä tahansa muuallakin. Kaikissa niissä tilanteissa, joissa pariutuminen on mahdollista, vallitsee kilpailu satunnaisen joukon kesken. Aloitteen tekevä osapuoli valitsee kohteensa sillä hetkellä mahdollisista vaihtoehdoista. Sen lisäksi on olemassa vielä järjestäytyneitä kategorioita, joiden sisällä vallitsee omat skabansa. Vaikkapa kuntosalilla, jossa ryhmän kokoonpanoa rajoittaa siis tietyt yhteiset intressit, sinkut kilpailevat muita saman ryhmän edustajia vastaan. Saatat yleisellä tasolla olla aika kuumakin misu, mutta jos samalla salilla käy vielä seksikkäämpiä sutturoita, sinun markkina-arvosi laskee auttamatta. Ei siis voida yksioikoisesti todeta, että naisten olisi jotenkin helpompi saada omantasoistaan seuraa.
        Sitä paitsi naisilla on yleensä melko vaatimaton käsitys omasta markkina-arvostaan, kun taas miehet arvioivat omansa joko realistisesti tai renttelisti yläkanttiin. Naiset on miehiä epävarmempia omasta vetovoimastaan. Siispä, jos vaikkapa viehättävyydeltään kouluarvosanalla ysin arvoinen nainen on mielestään vain heikko seiska, hän todennäköisesti myöntyy vastaavan arvosanan miehelle, vaikka voisi pienellä panostuksella saada täyden kympin uroksen. Mielestäni siis myös vähemmän kuumilla miehillä on hyvinki saumaa saada tasoistaan ja jopa huomattavasti tasokkaampaa seuraa.
        
Niin että, kyllä mie väitän ettei miehillä ole sen vähempää jos ei nyt välttämättä enempääkään seksuaalista valtaa ko naisilla. Ei myöskään mittään universaalisti kehnompia mahkuja hyviin partnereihin.

Pahoittelen rönsyilyä ja sekavuutta, mulla on hirvittävän vähän aikaa tällaseen intoiluun. Palaan aiheeseen väistämättä, niin mehukas tämä minun mielestä on. Isken hampaani itse markkina-arvoihin ja niiden määräytymiseen heti kun Oliver minulle sen ilon suo.

Pientä puhetta.

Mie oon aina ollu täysi tunari, mitä tullee small talkiin. Puhheen tuottaminen on mulle haastavaa sekä teknisesti että sisällöllisesti. Mun artikulointi on usein kuin purkista pursuava croissant-taikina, enkä ossaa esittää pieniä, kepeitä kysymyksiä, saati vastata niihin tilanteeseen sopivalla tavalla. Homma ei ota käyttääkseen edes tutumpien kans, kun en ennää niin jännitäkkään. En osaa kuunnella tarkasti ja muistini on kelvoton. En tarkota sitä pahalla, mutta en luultavasti muista mitä koulua käyt tai missä nykyään asut. Kadehdin sellasia ihmisiä, jotka muistaa kivoja pieniä yksityiskohtia jokasesta tapaamastaan ihmisestä, silloin on aina mistä alkaa rupattelemaan.

Nyt lapsellisena mie olen joutunu vielä aivan uudenlaiseen pikkupuheviidakkoon. Jos muitten tuntemattomien kanssa toistuu samat aiheet säästä päivän uutisotsikoihin, muitten vanhempien kanssa jutut on erit mutta yhtä uskollisina toistuvat. Mie en ole vielä onnistunu ratkomaan koodia. Edelleen mennee tuon tuostaki sormi suuhun, kun jään pähkäilemään mitä minun oikein odotetaan seuraavaksi sanovan.
        Tähän asti mie olen ollu samassa rajatussa tilassa muitten vanhempien kanssa lähinnä junan leikkivaunussa. Jos junassa nyt muutenki tuntuu olevan aina tismalleen sama setti matkustajia, (mm. ne pari nahkatakkista jätkää jotka kulkee junan päästä toiseen vain esitelläkseen hartioittensa levveyttä, joku porukka pellaamassa uno-korteilla, ja kuulemma joku vanha karpaasi kertomassa elämäntarinaansa tupakkakopissa) niin leikkitilassa sama ilmiö on vielä vahvempi.

Joka kerta meijän kanssa sammaan aikaan on sattunu joku Oliveria muutamaa kuukautta vanhempi muksu, joka ei ossaa vielä kävellä. Ja joka kerta keskustelu mennee tismalleen samalla tavalla. Seurattuaan Oliverin läpsyttelyä hetken, ja kysyttyään sitten sen ikkää, äiti kertoo oman päivänsätteensä mittarilukemat, ja hieman nolostuneena: "...eikä vielä kävele". Tämän jäläkeen toistellaan yhessä sitä itsestäänselvyyttä, että jo vain se joku päivä vielä kävelee, mutta silti tilanne jää roikkumaan, aivan kuin minun pitäis sanoa vielä jotain kannustavaa tai lohuttavaa, niin naurettavaa kuin se onki. Onneksi minulla on siihen vielä ässä hihassa: "Tällä ei ole vielä hampaita."
       Sitten on ne äiskät, jotka marssii helemat hulumuten laskemaan lapsosensa keskeisimmälle maholliselle paikalle, huikkaa kollektiivisen "moi":n ja alkaa välittömästi luetteloimaan Santerin 1v 7kk taitoja ja mieltymyksiä. Jää epäselväksi, kelle tämä mamma monologinsa osottaa, joten jokanen onnettomuuekseen paikalle sattunu joutuu kiipeliin. Tällasten äitien kans small talk on kuitenki itse asiassa kaikkein helepointa. Ne kun ei ole alkuunkaan kiinnostuneita mistään vastavuorosesta viestinnästä, vaan niille riittää muutama "mm" ja "jaa" tasasin väliajoin. Mikä vielä parempaa, se tarkottaa sitä että niitten kuuntelemisen voi hyvällä omallatunnolla lopettaa välittömästi kun ne on tunnistettu tähän kategoriaan kuuluvaksi.
        Sen sijaan kaikkein vaikeimpia tapauksia jutustelun kannalta on ns. "voi sentään" -äidit. Niille ominaista on lystikkään näkönen kumara ja vinhoin pikkiriikkisin askelin eteneminen tenavansa kannoilla, jota säestää tasanen, hiljaisella äänellä sopotettu "oi-voi-miten-sinä-nyt-noin-ei-saa-anteeksi-vain-kaikille". Miten minusta tuntuu, että se pikku Joel ei ole ainut alle 5-vuotias, joka toisinaan tuuppaa leikkikaveria, heittäytyy mahalleen kirkumaan tai kaivaa häpeilemättä nokkaa tahi pyllyreikää. Keskustelu käy äkkiä aika ahdistavaksi, kun koko ajan saa olla vakuuttelemassa, että ei se mittään, kaikki okei. Se on myös käytännössä meleko vaikiaa, kun juttu keskeytyy tämän tässä äidin syöksyessä estämään sitä tragediaa, että Joel pudottaisi kirjan lattialle eikä laittaisikaan takaisin hyllyyn. Tunnustettakoon, että mulla itellä on luontasta taipumusta tämäntyyppiseen hössöttämiseen, ja pitääkin oleman varuillani, etten äidy yhtä hysteeriseksi ko jotku kanssasisaret.
      Aina mahtuu mukkaan myös äiti, joka tokasee äkkiyllättäen jotain niin totutusta poikkeavaa, että täytyy oikiasti olla kieli keskellä suuta kun vastaa. Kun perusrupattelun tuoksinassa toinen avautuuki varottamatta koetuista kauhunhetkistä, kun puolivuotias vauva sai toisen asteen palovammoja, täytyy olla tosissaan vikkelä että kerkiää vaihtaa spontaanin "herra varjele!":n hieman lievempään ilmasuun. Äitit on tunnetusti paitsi suht kykenemättömiä vastaanottamaan minkäänlaista kritiikkiä ominaisuuksistaan vanhempana, myös taipuvaisia tulkitsemaan kaikki kommentit sellaiseksi. Yritä siinä sitte keksiä jotain sanottavaa, kun olet vielä aidosti järkyttyny ensinnäki tapahtuneesta, mutta myös siitä että kukkaan haluaa jakkaa moista ventovieraan kanssa.
        Kiusalliseksi paukkuu myös silloin, jos jossain yhteyvessä jouvun mainittemaan, että mie olen yksinhuoltaja. Se on oikiastaan aika yllättävää, koska eihän meikäläiset mittään luonnonoikkuja ennää nykyään ole. Eikä mulle itelle ole vaikia siitä sellasenaan puhua, olen asian kanssa jo niin sinut ko suinki voin. Mutta siinä vaiheessa, kun toinen pyytelee punastellen anteeksi "tunkeiluaan" ja painiskelee saahakseen säälin naamallaan sympatiaksi, tullee sellanenki mieleen, että pitäiskö minun tätä sitte jotenki hävetä. Onko tämä nolo homma kun siitä sivullinenki noin kiusaantuu..? Tiiän, että se on höpönpöpöä, mutta kyllä mulle tällasten jäläkeen tullee aina kurja olo. Joskus olen jopa miettiny, että valehtelen itelleni koko äiti-identiteetin miehineen päivineen etten joutuis ennää moiseen tilanteeseen.
        Isäihmisen kanssa olen joutunu juttusille vain kerran, joten niistä mulla ei ole tarjota mittään yksisilimäsiä yleistyksiä. Se oli kyllä yksi elämäni epämielyttävimmistä juttutuokioista se. Vaikka itse keskustelu oli sitä tavallista minkäs ikänen -tättädäddädäätä, mie huomasin alta aikayksikön vaistomaisesti kiskovani topin miehustaa ylemmäs ja hammeen helemaa alemmas. Sillä miehellä oli riettain katse mitä on kuunaan nähty. Se soti hämmentävästi vastaan sitä paras isi -habitusta joka sillä oli, kun se luki pienelle tytölleen Suurta piirakkaryöstöä. Hyrrr.

Vaikka mulle tällaset tilanteet on monesti pulma ja kauhistus, mie en loppujen lopuksi ole ollenkaan pahoillani siitä miten paljon niitä Oliverin myötä tullee. Päin vastoin, mie olen yllättyny positiivisesti siitä, miten ystävällisiä ja avoimia ihmiset on, kun mukana on tuollanen pikku jäänmurtaja. Hetkellinen tutina ja änkytys on pientä siihen nähen, miten hyvä mieli muutamasta sanasta tuntemattoman kanssa voi tulla. Nykyään mie olen vähän niinkö karavaanari, mulla on aina kavereita. Ei ne Minun nimestä ole kiinnostunu ja ilimaahan mie niille olisin iliman Oliveria, mutta se on sitä symbioosia se. Loisitaan sumeilematta ja iloisin mielin toinen toisessamme.
        
Sitä paitsi, mie olen oppinu jo hetkittäin nauttimaan vieraitten ihmisten seurasta. Jos äitiyttä ylleensä kuvataan lintuemometaforalla, niin kyllä tuo lapsi ihan vastaavasti on opettanu minua lentämään.

Mitä kuuluu.

Mun ikkunasta näkkyy päivisin kommeita raksamiehiä ja iltasin söpöjä pikku pupuja.

Ollaan viimeinki selevitty muuttohulinoista ja yksistä pienistä häistä, ja manseuduttu maan pinnalle. Ei ole ollu kuut eikä tähdet meikän puolella ollenkaan. Supersankari Vituiks Man palveluksessanne! Supervoimana katse, jolla saa kaiken muuttumaan läjäksi paskaa käden käänteessä, ja pienellä pinnistyksellä vielä jonkun onnettoman sivullisen liukastumaan siihen torttuun. Onni onnettomuuessa kaikki minkä kanssa on vastustanu, on menny niin perusteellisesti mönkään, ettei ole pahemmin ressiä siitä miten asiat korjais. Siksi toisakseen nyt alakaa taas kuitenki elämän perusasiat olla mallillaan ja jopa rahtunen elämänhallintaa mukana, joten kyllä tässä ihan onnen kintereillä ollaan.


Tampere on ihana ja tekkee sekä mulle että Oliverille älyttömän hyvvää. Nyt minusta vasta tuntuu, että me kahestaan ollaan se perhe, jolla on ikioma koti. Ja uusi koti on aivan pirun sievä ja hieno, kyllä meijän täällä kelepaa. Ja on astianpesukone! <3 Mulle se on pala taivasta. Nyt pystyy laittamaan ruokaaki, ko ei tarvi pelätä sitä sotkua jota ei koskaan oikiasti kerkiä siivoamaan. Ja näkisitte meijän vessanpytyn! Siinä ei ole jalakaa ollenkaan, kuin Siistiä se on. Naapurit on sellaisia joita uskallan moikata, ja näkkyy olevan palijon lapsia. Melekeen vieressä on järvi ja kiva uimapaikka, ja kauppoihin on juuri sopiva rattailumatka. Niin että jos se on jossaki minunki oltava niin kyllä tämä on tällä hetkellä paras paikka siihen.

Oliver täytti vuojen noin vain, ja on ollu ihan älyttömän reipas. Se on muutamassa viikossa itsenäistynykki niin ettei se minua aivan joka hetki kaipaakkaan. Pelekäsin vähän, että näin iso elämänmuutos pistäis sen pasmat sekasin, mutta ei sitä näytä huolettavan vähhääkään. Se on samanlainen kuin sillon ko mie näin sen ensimmäistä kertaa kunnolla ultrassa. Mie olin pelänny aivan kuollakseni että sille on käyny pahasti, kun se minun odotus nyt ei alakanu ollenkaan sillä tavalla ko kuuluis, ja ensimmäiset raskausviikot mie taisin lähinnä itkeä ja huutaa ja oksentaa. Mutta siellä se vain sitte oli, sinkoili sinne tänne karkuun kun neuvolantäti yritti sitä pyyvystää. Ihan ko sillä olis vain huvittanu se, että mie olin hetkeäkään murehtinu etteikö Se pärjäis. Nyt se on jo noin iso, ja aina kun mie meinaan, etteihän sillä vain ruppee hirvittämään joku uusi juttu, se pistää suun niin suoraksi viivaksi että näyttää Nintendo-sieneltä ja pärjää menemään.

Ja miehän se olen ajatellu pärjätä kanssa.

It's a day that I'm glad I survived .

Minun merkinnät on olleet tähän asti petollisen hyväntuulisia. Loppuu se kulissibloggaaminen! Nyt teen tiivistetyn selonteon siitä, millasta kakkaa ja pissaa minun elämä on viime aikoina ollu. On nimittäin muutaman päivän ollu sellaset maailmanlopun tunnelmat, etten käsitä mikä universumin vahinko piettää minun psyykettä ennää jotenkaankuten kasassa.

Oliver on ollu satunnaisia mainion tuulen puuskia lukuunottamatta ko kirkon seinästä revitty perkeles. Kiukkunen ko ampiainen, murisee ja kiroaa pienimmästäki vastoinkäymisestä. Ja kaikki se itsenäistyminen, mistä mie olin muutaman kuukauven niin mielissäni, on kaonnu jäljettömiin. Ei riitä että raivari tullee välittömästi jos katoan näkyvistä, vessaan vaikkapa. Hermo mennee myös jos harjotan jotain Oliverin mielestä sen luvan varasta toimintaa. Näihin lukeutuu syöminen, ruuan laittaminen ja pukeutuminen muutamia mainitakseni. Eli me ollaan oikiastaan taas palattu kolomen kuukauven koliikkiin. Myös sikäli, että Oliver saa jälleen tuntikausien itkukohtauksia, joihin ei auta edes parasetamoli eikä sylittely. Yöt on niin levottomia, että se herrää joka kerta kun mie liikahankaan, aamuyöt mennee tuntikausia tissitellessä. Jos se päivällä jotaki touhuaaki, se on lähes poikkeuksetta pirruutta. Joka jumalan vaipanvaihosta ja pukemisesta paini ja huuto, eikä ruoka meinaa upota sitte millään. Lähinnä se on syöny paahtoleipää ja pieniä kiviä. Ehkä olenki erehtyny, ja se on ankanpoika eikä lapsi ensinkään.
        Ja kaikesta tästä huolimatta minkäänlaisia tuloksia ei näy, ei vieläkään hampaita. Ei niillä muuten mikkään hoppu oliskaan, mutta jos tämä villin lännen meininki johtuu niistä, niin kuin on lupa olettaa, niin kyllä alakaa minusta olla korkia aika ilmaantua.

Mitä tullee minnuun henkilökohtasesti, niin asiat on yhtä huonolla tolalla. Olen korviani myöten kyllästyny itteeni. Mie olen aivan raivoissani siitä että minun annetaan ylipäätään olla olemassa, kun se näin kehnosti käyttää. Pakokauhu iskee joka ainoasta pikkiriikkisestä asiasta, joka täytyy hoitaa tai käsitellä tai ajatella edes. Loistava ajotus menettää viimesetki rippeet sosiaalisista kyvyistään, kun on tuhannen asiaa järkkäiltävänä.

Itteni lisäksi minua kyllästyttää mm. koko ihmiskunta. Jostain unettomien öitten ja panikoimisen ja vesisatteen keskeltä minnuun on livahtanu maailmantuska kyynisintä laatua tähän asti. Paskamainen juttu loppujen lopuksi koko elämä. Ja mie olen nakittanu vielä syyttömän lapsenki siihen hommaan. Vaikka kuin on olemassa ihania ja hyviä asioita, kaikki on hetkessä turmeltavissa sillä inhottavalla korkkiruuvimaisen kierolla pahhuuella, jota on ihan joka puolella ja kaikissa. Tullee hätä kun kuulee ja lukkee ja kokkee jatkuvasti sellasia asioita, joita ei pitäis saaha tapahtua ikinä kellekkään. Sikaepistä.

Pienemmälläki kaavalla mitotettu karma tuntuu olevan minua vastaan. Vastustaa, yksinkertasesti. Ja tällanen tappiomielialahan tuppaa ruokkimaan itteään, niin että tässä alakaa vituttaa nyt kaikki ja kaikkien kaverit. Turhauttaa kaikki sellanenki, mille normaalisti nauraisin.

Niin että ajatella. Minunhan täytyy olla eri tärkeä henkilö, kun koko maailma pyörii sen mukkaan miten minulle olis mahollisimman kenkku. Näine hyvineni painun parantelemaan asennettani ja muistelemaan, miten onnellinen mulla on aihetta olla kaiken tämän väsyn ja kiukun ja turhautumisen alla. Toivotaan ettei tämä angsti ole kovin tiukassa.

Venus vs. Mars

Silläkin uhalla, että joku pääsisi soveltammaan minnuun vanhaa viisautta "siitä puhe mistä puute", aion jälleen kerran puhua teille miehistä. Miehethän on aika mielenkiintosia. Ei kuitenkaan niin mielenkiintosia kun ne luulee - kesän pahimpia vitsauksia sääskien ja suomireggaen jäläkeen on ehottomasti yläosattomat miehet. Miksi, oi miksi yläosattomasta miehestä käsitteenäki tullee heti mieleen vain palijas persvako..?

Takaisin alas asiaan. Miehissä on monen monta juttua, joita tytöt ei ymmärrä. Eikä se johu siitä, että tytöt on tyhymiä. Miehet vain on tietyissä määrin aika outoja.

Miehet kuulemma piettää AINA t-paitaa pitkähiasen alla. Eikö se tunnu aika hiton vastenmieliseltä? Vähän sama kun pukis aina pikkarit bokserien alle. Vähän sama kun laittas bikinit uikkarien alle. Käytännön merkitystäkään kun moisella kerrospukeutumisella ei juuri ole - jos kelit on kylymemmät, niin kyllä mulle ainaki riittää se pelekkä pitkähianen, ellen ole menossa kelekkailemaan tai muuta yhtä jäätävää. Ja sillon kyllä pistän usiamman pitkähiasen.

Miesten ripset on lähes poikkeuksetta lapsesta asti niin kolossaaliset lash billionairemaiset räpsyttimet, ettei minkään meikkifirman argumentit riitä moista luomikarvotusta ilimentämään. Se on silikkaa vääryyttä enemmän ko kummaa.

Miehet valittee keskuuestaan tyystin eri alfauroksen ko naiset. Mikä eriskummallisempaa, miehillä ilmenee tätä yksilöä kohtaan täysin rakastumiseen verrattavia tuntemuksia. Jokasessa jätkäporukassa on yksi ylitse muiden, se jota kaikki muut kattoo ylöspäin kuin supersankaria. Tämän kaverin lähellä joka jäbä haluaa olla, eikä tunne minkäänlaista katteutta huolimatta siitä, että se on ilmeisesti joka suhteessa parempi kuin kaikki muut kossit. Onhan se nyt aivan oikeutettua, koska Mies on Ihmeellinen. Tätä ei takuulla kukkaan mies hevillä myönnä, mutta naisten keskuuessa ko. ilmiöstä liikkuu paljon tarinoita. Jopa niinkin surullisella lopulla, että tyttöystävä on kieltäny tapaamasta tätä miesjumalaa, mustasukkaisuuttaan.

VIIKSET. Mikä saa miehet luulemaan, että viiksissä on yhtään mittään hienoa taikka kiehtovaa? Sellasta miestä ei ole, jota viikset pukis. Nainen saattaa sentään päässä kiertävään sirkukseen jos moiset kammotukset omaa.

Peeniskatteus. Tarkoittaen tässä yhteyvessä kaikkinaisiin välineisiin liittyvää vertailua. Oli se sitte auto, asunto, kotiteatteri tai puhelin. En ole koskaan törmänny naisiin, jotka hankkis epilaattorin viimesintä huutoa vain saahakseen kehuskella naapurin emännälle. Ylipäätään mikkään käyttöesine ei saa naisnäkökulumasta sellasta arvoa arvaamatonta ko miehillä. Sinänsä hauskaa, että termi peeniskatteus kattaa myös tämän ilmiön.
        Se, mistä mulla ei ole tietoa, on se, miten miehet suhtautuu kavereitten tyttöystäviin. Pätteekö siihen sama vertailu, ko ajettaviin ruohonleikkureihin? Onko rakkainki keijukainen miesten saunaillassa jumaliste sentään D-kupin akka joka ossaa leipoa rieskat ja muffinssit ulukomuistista? Äläkää käsittäkö väärin, mie en kritisoi tällastakaan esitystapaa. Joko mie olen feministin painajainen tai vain inhimillinen olento, kun minusta olis vain loistavaa, jos joku mies leuhkis minulla.
         Jälleen ajatus polveutuu: Naiset ei minun kokemuksen mukkaan kehuskele miehillään. Nyt kun mietin, niin se vasta outoa on. Itse asiassa, se on jopa tabu jos on sattunu löytämään pirun hyvän ukon. Ihan totta, on noloa ottaa puhheeksi miten ihana se Ville-Kalle sängyssä on tai miten suloseset aamutossut se osti naistenpäivänä. Aina voi todeta fb-statuksen verran, että kiva ilta kullan <3 kans on luvassa sisältäen sitä sun tätä, mutta suora ylistys tälle miehelle ei kerta kaikkiaaan ole sovinnaista diskurssia. Helvetti, tämähän on Oikiasti mielenkiintosta. Naiset, jotka tänä päivänä puhhuu sinnilläänki kaikesta mistä ei aiempien arvioitten mukkaan kannattais, vaikenee visusti siitä mikä niitten polvet saa lopulta notkahtamaan. Ehkä se ei ole tarpeeksi mediaseksikästä. Täydellisen miehen etsintä kyllä on, mutta menepä ja löyvä moinen, ja olet auttamattomasti out of season.

Sur-rur-rur. Sannoo minun pää.

Ilman suuria suruja.

Ollaan oltu taas mierolaisina niin pitkään, että minun ihmissuhdevalaistumiset tuli, meni ja näivetty jo. Pähkinänkuoressa, purtavana minulla on se perustavanlaatuinen pulma, etten mie rakastu ite, omin nokkineni. Minut talutetaan rakkauteen ko pässiriepu narussa kenen tahansa typeryksen toimesta. Mulle ja mun surkealle itsetunnolle riittää hämmennys siitä, että voi hyvä ihmetys kun joku minusta. Pistää vihaksi. Haluaisin nähä itteni huomattavasti pippurisempana, enkä aiokkaan ennää antaa moisen tapahtua. Täytyy vain karaistua sen verran, etten juokse kirkuen karkuun kaikkia, jotka oikiasti kiinnostais minua. Tai rakastua vastedes ainoastaan (rehellisesti) fiktiivisiin hahmoihin niinkuin prätkähiirien Turboon tai Serranojen Àfricaan. Voi África, minun Àfricani..!

Ennää kuukausi niin ollaan taas tamperelaisia. Ja Oliver täyttää vuojen, hullua! Odotan molempia asioita kasvavassa materiannälässä. Meijän uuteen kotikolloon haluaisin kaikkea värikästä ihanaa ja ainaki uuen tietokonepöyvän. Oliverille taas haluan tuhat lastenkirjaa, Dr. Seussia, Kirsi Kunnasta, Muumeja, Pikku Prinssin ja Jomppa Vompatteja. Ja ihania, puisia leluja, värikkäitä neki. Mullon papukaijakausi, suorastaan himoitsen kaikkea kirkkaanväristä.

Oliverilla on meneillään vinha kehitysvaihe. Se on oppinu kävelemään, näyttää vielä taskuravulta mutta lujaa menee. Eilen meinasin saaha paskahalvauksen kun se tokasi ensimmäisen (otaksun ettei namnamia ja eieieieieieiei:tä lasketa) sanansa. En osannu yhtään odottaa, kun raukalla ole vielä niitä hampaitakaan. Toisaalta on mainiompi juttu ettei niitä ole, haavereita kun on ruvennu tapahtumaan koko ajan enempi. Puhumattakaan pienistä melodramaattisista vinkeistä: Jos tyyppi ei saa tahtoaan läpitte, se heittäytyy mahalleen ja takkoo päätään lattiaan niin että minun on pakko ottaa se sylliin, ettei se loukkais itteänsä. Tätä emme kerro neuvolassa.

Olen enimmäkseen onnellinen, on tapahtunu palijon ihania juttuja. Silti minua kiusaa sellanen pieni määrittämätön surku. Haluaisin, että olis kylymä ja sattais vettä, eikä minun maailmassa olis hetkeen mittään muutako pörrösukat, kirja ja suklaakahavia. Tuntuu etten vielä edes jaksais auringon tuoksua tukassa ja naurua ja seikkailuja, haluaisin ensin olla oikein surullinen. Ei vain ole tarpeeksi hyvvää syytä.

Rekrytointi on käynnissä!

Edellisen merkinnän jäläkeen jäin haaremihaaveisiin. Päätin pistää hösseliksi ja suunnitella tarkoin, minkälaisen kokoonpanon hommaan, kunhan maailma on hiukka vapaamielisempi ja ruppee pyörimään minun mielen mukkaan. Tarvitten ainaki nämä:

Puuha-Pete. Se, joka aukasee kurkkupurkit ja tyhjentää tiskialtaan hajulukon. Lihaksikas (ja ne lihakset sitten oikeista töistä eikä mistään ällöttävältä punttikselta) duunarityyppi ja tsi-mies, joka ei juuri puhuis vaan hyräilis (en voi sietää viheltämistä) touhutessaan ja kävis välillä vähän kutittelemassa mua. Silimänruokaa JA ratkaisu sinkkunaisen arkisiin pikkupulmiin.
        Geenivalio. Lasten siittämiseen. Edellytetään poikkeuksellista musiikillista lahjakkuutta, häiritsevän komeaa ulkomuotoa ja viiltävän terävää älyä. Hilpeä luonne. Niin täydellinen mies, ettei tällanen typykkä hirviä mennä lähellekkään muutako vauvojentekoa varten, ja sitäki silimät kiinni ko niin ujostuttaa.
        Hyvä mies. Tunnetaan laajemmalti nimellä "good on paper". Kaikki puitteet on kunnossa, kaveri on hellä ja mukava, ja rakastaa mua kuin messiasta. Ei ärsytä eikä edo, muttei herätä millään muotoa mittään muitakaan suuria tunteita. Hallaa minua kun itkettää, tekkee kaikki paskanakit minun puolesta jos minua ei huvita. Muistuttaa tasasin väliajoin, että mie olen tarpeeksi hyvä kelle tahansa. Ei välitä siitä, ettei aiheuta mulle sydämentykytyksiä vaan on onnellinen, kun saa olla minun lähellä ja pittää minusta huolta.
        Rokkijumala. Mielummin vähän nuorempi kujakolli, koska rokkipojat rupsahtaa harmillisen nopeasti. Ja mitä nuorempi sälli, sen röyhkeämpi asenne. Pitkä kihara tukka, oranssi ei käy. Sellanen onnenpoloku että Morrison jäis toiseksi. Tämä tulis sitten seksiobjektiksi tai -subjektiksi kulloisenkin mielihaluni mukkaan. Päivittäiseen käyttöön. Oikiastaan näitä kannattaa olla joka tytön taloudessa usiampi kappale, kun tuppaavat olevan kovin liikkuvaisia, onpahan sitte varmasti aina yksi käytettävissä.
        Miljonääri. Ostais mulle kaikkea mitä keksisin haluta ja yllärit päälle. Ei kuitenkaan koskaan antais mulle rahhaa sellasenaan, jotta mie säästyisin eettiseltä päänsäryltä. Enimmäkseen matkoilla.
        Pähkinämies purtavaksi. Ei mittään merkitystä, minkätyyppinen ihminen on kysseessä, kunhan se on mulle haaste. Meijän suhde olis ko putoava kissa voileipä selässä, jatkuvaa kamppailua siitä kumpi painetaan alakynteen. Käsittämätöntä intohimoa, raivoa ja rakkautta yhtä aikaa. Tämä jätkä tekkee minut hulluksi ja minä rakastan Sitä, en itse miestä. Oikeastaan halveksin koko tyyppiä.
        Luontaisetumiehet. Ainaki hieroja, kokki, vaateompelija, absolutisti, kosmetologi, parturikampaaja, sisustussuunnittelija ja lääkäri. Lisäksi: Jäätävän yleissivistyksen omaava herra, joka pitäis minut ajan tasalla kaikesta, ja muuan chileläinen viinitilallinen, joka ossais opettaa mulle espanjaa ja salsaa. Sitten yksi musta mies. No kamoon, kaikki me ollaan uteliaita tästä!
        Ponnahduslautamiehet. Miehet jostain aivan eri ulottuvuuesta ko mie olen. Niitten kautta mie pääsisin näkemään ja kokemaan kaikkea sellasta, mistä olen aina ollu kiinnostunu, mutta mihin mulla ei syystä tai toisesta ole ollu pääsyä. Joku teatterialan ihminen esimerkiksi olis hurjan mielenkiintonen.
        Hulukki. Kolossaalisen suuri ja väkivahva vonkale, joka seurais mua ja etenki Oliveria joka paikkaan ja suojelis meitä.
        Siinä missä mie tarvitten Hyvän miehen huolehtimaan minusta, tarvitten myös jonku saamaan minut panostamaan itteeni samalla antaumuksella. Jonku josta tehä maailman onnellisimman miehen tekemällä itestäni maailman upeimman naisen. Ehkä joku hiukkasen ruma tai jollain muulla tavalla pinteessä oleva miekkonen, joka tapauksessa sosiaaliselta statukseltaan minua pari pykälää alempana. Ei kuitenkaan missään nimessä nöyristele, vaan nauttii näyttävästi siitä, että on onnistunu saamaan näin mielettömän pakkauksen.Tällä kaverilla on auktoriteettia, tähän mie haluan ja yritän tehä vaikutuksen. Mies jonka takia laittautuisin nätiksi, tekisin pirun hyvvää ruokaa ja pistäisin kaiken viehätysvoimani kehhiin. Itteni takia mie en yksinkertasesti kehtaa nähä suuremmin vaivaa, tarvin jonkun jota hemmotella omalla erinomaisuudellani.
        Isi. Kokonainen iskä, joka olis sitä läpikotasin joka päivä. Kaipaisin niin kipiästi jonkun, joka jaksais ihmetellä päivästä toiseen kaikkea, mitä Oliver tekkee, ja miten kaunis ja ihmeellinen se on. Ainahan omasta lapsestaan voi melekeen kenen tahansa kanssa puhua, mutta se on aivan eri asia. Haluan jonkun, jolle Oliver on samalla tavalla koko hela maailma ko mulle. Enkä väitä etteikö haave vanhemmuuden paskahommienkaan jakamisesta olis mitä suloisin.
        Ja vihoviimeisimpänä kaikkein tärkein, SE mies. Elämää suurempi rakkaustarina. Mies jota iliman en voi ellää, ja jota en koskaan kokonaan saa. Koska se mennee vähän pilalle sitten jos siinä sillä tavalla käy.
       
Äkkiseltään laskettuna minun haaremini työllistäisi siis osapuilleen parisenkymmentä ihmistä. Tätä koplaa mie olen koonnu pätkittäin jo päivätolokulla ja alan kyllästyä, joten jätän johtopäätösten vetelemisen toiseen kertaan. Tämä ajatusleikki nimittäin kirvotti taas melekosen monta perustavanlaatusta teoriaa mun tunne-elämöinnistä.

Neiti B. Jones kuittaa ja palaa asiaan mitä pikimmin.

I can't help but wonder.

Mulla ja vanhalla kunnon Akilleella on sama ongelma-alue. Minun kantapäässä on sellanen vika, ettei sen kautta mene mikkään läksy perille. En koskaan opi virheistäni muuta ko tekemään tismalleen ne samat, jos uusi tilaisuus tullee. Olen kuullu, että se on aika tyypillinen, joskin viheliäinen vaiva ihmisillä.
       
Vaikka vihhaan tulista ruokaa, laitan joka kerta jauhelihhaan aivan liikaa chiliä. Herrää kysymys, miksi ostan ja käytän chilimausteita ylipäätään. Harmittaa pirusti sitten kun suuta polttellee, inhoan sitä tunnetta.
        Unohdan aina, miten loka-marras-joulukuu mennee englanniksi. Muistan niistä vain kaksi ja neki väärinpäin. Noloa, koska minulla pitäis kuitenki olla meleko hyväki kielipää. Sammaan sarjaan kuuluu se, että kirjotan aina asatma-sanan ensin väärin. astam. ASTMA.
        Tällaset pikku kömmähdykset on tietenki suhteellisen harmittomia, mutta toista maata on ne virheet, joita teen toistuvasti miesten kans. Siinä missä toiset viettää tipatonta tammikuuta, mie vannon joka vuosi, että yritän pysyä edes sen yhen kuukauven erossa kusipäistä, sosiopaateista, narsisteista ja urpoista. Luppaan pyhästi, etten pussaile niitä tai missään nimessä yritä luua niitten kanssa sen syvempää yhteyttä, enkä tee niitten kans vauvoja. Helvetti, en edes hyppää narua niitten kans, pysyn kerta kaikkiaan kaukana. Reisille leviää joka vuosi. Minun vuodet on olleet ja tullee vastakin olemaan mulukkuja jätkiä täpösenään. Mutta ens vuonna aion ottaa kunnianhimoseksi tavotteeksi, että jätän sentään jo kertaalleen (tai useammin) susiksi todetut tyypit välliin. Tämänki vuojen osalta on jo liian myöhästä tehä luppauksia.

Olen miettiny tätä nyt oikein urakalla, ja tehny vähän johtopäätöksiä. Minun ongelma on se, etten mie usko rakkauteen, mutta silti mie kuollakseni kaipaan sitä. En tosissani usko, että minun on mahollista rakastua ihmiseen, joka rakastaa minua sellasena kun olen ja haluais viettää elämänsä minun kanssa. Kuitenki mie etin ommaa Rhett Butleria joka ainoasta konnasta, joka luo minnuun silimäyksenkään. Minun täytyy joko alakaa uskoa taikka lopettaa ettimästä, muuten käy kalpaten.
        Rhett Butler, niimpä niin. Ensimmäinen nimi, jonka minun alitajunta sylykäsi syövereistään kun mietin, millasta miestä ja rakkautta haluan. Ja kun piti olla puhe siitä oikean elämän rakkauvesta eikä mistään tuulenviemästä hölynpölystä, mutta ilimeisesti mie en pysty siihen edes ajatuksen tasolla. Rhett Butler on villakoiran ydin, Rhett Butlereita ei ole olemassakaan. Ja jos onkin, niin sehän tiedetään mitä mieltä ne lopulta on Scarletteistaan.

Tähän mennessä olen sanonu "rakkaus" niin monta kertaa että alakaa yököttää. Miksi sille ei ole mittään muuta sannaa, jota ei olis pilattu ruusunpunasilla kliseillä? Ylipäätään pitäis olla joku verbaalinen keino erottaa toisistaan se kirjojen ja elokuvien ja minun suuren suuri paukkurakkaus, joka on pelekkää rytinää ja kuohua ja kutkuttavia sananvaihtoja, ja toisaalta se rakkaus kun kahen ihmisen välillä on jottain niin vahvaa, että ne pystyy rakentamaan kokonaisen yhteisen elämän sen pohjalta. Toisin sanoen, erottaa oikea elämä illuusioista. Tosin jos sillä saralla on muutenki vaikeuksia, kuten mulla, ei taija olla niin väliksi miksi mitäki sanotaan. Sitä paitsi, vielä kipeämmin mie kaipaisin konstia siihen, miten ne kaksi asiaa vois yhistää erottamisen sijaan. Mutta se onkin sitten se juttu, jota mie en usko koskaan tapahtuvan. Meant for someone else but not for me.
       
Ja se on ihan kokonaan minun typerän kantapään syy se.
       

Vaalikoppineuroosi

Eilen äänestin elämäni ensimmäistä kertaa, ensimmäinen kerta kun mulla on lupa. Löysin jopa mieleisen ehokkaan ja pikku vaivalla, en aio edes väittää perehtyneeni sen kummemmin. Lapin Kansassa vain sattu olemaan juttu, jossa mun ehokas vastasi Lapin suurpetokysymykseen: "Lapissa on liikaa suurpetoja vain, jos ihminen lasketaan mukaan." Pedoista en piitttaa vähhääkään, mutta se oli vain niin pirun hyvin sanottu että minun valinta oli tehty. Googletin mie sentään sen tyypin ja kävin kurkkaamassa, että puolue on oikia eli vasen, ja varmistin että issoimmissa minua kiinnostavissa asioissa se on samalla puolella ko mie. Tärkeintä siinä nyt kuitenki on, ettei se ole täysi mäntti. Sitä paitsi en ole nähny ainuttakaan sen vaalimainosta mikä on pelekkää plussaa, hyvätki tyypit mennee tyrkyttämällä pilalle.
        En ole varmasti ainoa suomalainen, joka oli kahen vaiheilla, äänestääkö vai ei. Mulla ei kuitenkaan ollu kyse siitä, ettenkö uskois demokratiaan vaikken uskokkaan, tai että pitäisin kaikkia poliittikkoja tyhyjänpantteina vaikka vähän piänki. Mie olin vähällä jättää äänestämättä yksinkertasesti siksi, etten meinannu uskaltaa. Äänestäminen tilanteena oli mulle sen luokan painajainen, että mie murehin jo kuukautta etukätteen, pystynkö siihen vai en.

Koska mie pelekään ihmisten kanssa asioimista aivan kuollakseni. On aikoja, jolloin mie en pysty hakemaan postia laatikosta, koska saattaisin törmätä naapuriin, tai olen ennemmin nälissäni ko lähen kauppaan, koska siellä ei tietystikkään voi ihmiskontakteilta välttyä. Ja vaikka olisin rohkeimmillani, kierrän silti nuoret ja hyvännäköset ihmiset kaukaa, ja saatan jopa palauttaa ostokseni ja lähteä livohkaan, jos tarjolla ei ole sopivaa kassaa. Kerran näin kaupassa törkeän komian ilmeisesti sinkkuiskän, ja mulla jäi mehutki ostamatta ko painelin niin vinhaa vauhtia karkuun. Samalla reissulla näin myös vähän vanhemman, ei niinkään vetävän isän lastensa kanssa, ja sille mie hymmyilin. Kuin typerää se nyt on!
        Kun muutin Tampereelle, mie poljin ennemmin n. 6 kilometrin matkan yliopistolle (se ei ole aivan totta, jätin pyöräni parkkiin parin kilometrin päähän koska jostain syystä pelekäsin pyörän jättämistä yliopiston pihalle) kuin käytin bussia, koska mie en uskaltanu. Enkä mie todellakaan ole mikkään sporttinen tyyppi. Kun sitten kavereitten helmoissa tuli kulettua sen verran että uskalsin jo yksinki, maksoin mieluummin kalliimman kertalipun ko hommasin bussikortin, koska mie en rohjennu käyttää sitä. Lopulta uskalsin kokkeilla, onnistuin sössimään tilanteen (ihan totta, bussikortin piippaamisen) ja sain kuskilta niin ruman katseen, että itkin kokonaisen päivän enkä aikonu ennää käyttää koko korttia. Apinan raivolla vaikka perse eellä puuhun, loppujen lopuksi bussilla kulukeminen alko minultaki sujua. Tosin mie pelekäsin joka kerta, että kuukausikortti olis ehtiny mennä umpeen ja mie joutuisin noloon tilanteeseen (kerran kävi niin), ja istuin aina mummojen suosimilla paikoilla koska kauniit ihmiset ylleensä välttelee niitä. Ja jos satuin istumaan ikkunapaikalla ja minun viereen tuli joku, mie ajoin monesti oman pysäkkini ohi kun en saanu sanotuksi, että mie jäisin tässä seuraavalla, pääsenkö ohi.
        Puhelimitse asioiminen on mulle pääasiassa sula mahottomuus, mulla on rokotuksetki hoitamatta koska en ole uskaltanu soittaa terveyskeskukseen. Oliverin asiat mie saan hoijettua koska ne nyt vain täytyy, mutta omani mie annan hyvin pitkälti mennä retuperälle mieluummin kuin kohtaan pelkoni.
        Oliver on muutenki vähän helpottanu asioita, se on minun pikku kätyri ja huijaus. Sen kans minusta ei tunnu että olisin ypökaksin paniikkini kanssa. Mie voin myös puhua ihmisille tavallaan sen kautta, puhua oikeastaan Oliverille vaikka asia on suunnattu sille kurjalle yksilölle, joka on aavistamattaan ajanu minut henkiseen satimeen. Minusta onki tullu mestari puhumaan ihmisille niin, etten ota niihin juuri mittään todellista kontaktia. En palijoa silimiin kattele, enkä jäläkeen päin muista mitä sanoja on vaihettu.

No, tällä kertaa mie rökitin itteni ja sain äänestettyä, niin hirveä kokemus kuin se oliki. Vaanin vaalipaikkaa ensin hyvän tovin korppikotkan lailla, varmistin ettei vaalivirkailijoitten joukossa ollu pelottavia tyyppejä. Monta kertaa kävelin jo pois, ajattelin että antaa nyt olla vain, en saata niin en saata. Ja kun sitten lopulta menin, tuntu kuin olisin teuraaksi kävelly. Tärisin ja niin äänikin, sanoin asiat hölömösti ja sähläsin kassieni kanssa. En ole varma, saako kukkaan minun piirtämistä numeroista edes selevää, ja nuolasin kuoren liimapintaa vaikka pöyvällä olis ollu liimapuikkoja, mutta muuten meni ihan hyvin. Silti mulle ei jääny minkäänlaista onnistumisen tunnetta, pelkästään ajatus, että ei ennää ikinä. Ehkä seuraavissa vaaleissa voi jo äänestä netitse.

Semmarithan on tehny musta biisinkin:
http://open.spotify.com/track/0kt6BrA7FneTC7hAvkK3xz Seminaarinmäen Mieslaulajat – Kukkakauppias
     

Sunnuntain tuntu.

Mie toivon ja haluan aina aivan törppöjä asioita. Esimerkiksi viimeiset kuukauvet mie olen haaveillu siitä, että Oliver nukkuis kellon ympäri. Kuka ikinä maailmanmenosta onkaan vastuussa, sillä on erinomaisen kiero huumorintaju vastatessaan ihmisten rukouksiin. Miekin sain jälleen kerran mitä pyysin ja ylläri, se ei ollukkaan alkuunkaan niin hieno juttu. Oliverin 12 tuntia alakaa ennen ko lastenohjelmat loppuu illalla ja päättyy hyvän aikaa ennenko ne taas alakaa seuraavana aamuna. Miten väsyny tahansa aikunen ihminen on, niin ei se ossaa tuollasella aikataululla nukkua, minut nukkumatti viekotteli vasta yheksän jälkeen. Ja ossaattako edes kuvitella, kuinka monta kertaa 12 tunnin aikana ehtii herättää mutsin! Tällä unen määrällä mie en ossaa laskia niin pitkälle. Tällä unen määrällä mie en kykene laskemaan edes nelijään kahvisakkamitalliseen torkahtamatta välillä.
         Ei Oliver minua tietysti pahhuuttaan valavota, vaikka minusta puoliunessa tuntuuki siltä. Tämän viikon aikana mulla on ruvennu eppäilyttämään, josko se oireilis maitoa. Google on pettäny minut jälleen kun sitä eniten tarvisin, haut "vauva maitoallergia", "vauva laktoosi-intorelanssi" ja lopulta turhautunu "vauva läpipasko" eivät ole antaneet kerrassaan mittään argumentteja puolesta eikä vastaan. Tarkottaa sitä, että huomenna joku viaton terveysalan ammattilainen saa jälleen yhden "kun musta tuntuu että..." -puhelun epätoivoselta äitiltä. Ja luultavasti vastaus kuuluu, että "sinusta nyt vain tuntuu että", eikä ammattilaisista ole sen enempää apua ko Googlestakaan. Maito-oireilu kuitenki selittäs hirmusen palijon ja melkein toivon, että olis kyse siitä. Olispahan ainaki jotaki mitä tehä.

Mutta menipähän aamupuuro laulamatta alas kun illalla jäi syönnit välistä. Jännä miten tiukkaan pieni hampaaton kita voi napsahtaa kiinni, jollei ruokailun yhteyvessä tarjota tarpeeksi viihdykettä. Onneksi hommaan on helppo konsti: Suu aukiaa välittömästi kun syöttäjä tekkee itestään täyven idiootin. Minun bravuurejani ovat erilaiset uudelleensanoitukset tutuista hiteistä, esim. Tuomari Nurmion sävelin "PUUUUUUUUUUUUROA minun Oliverille" (tää on aamuisin aika haastava kun henki ei vielä täysin kule) ja "Vielä on lihaa jäljellä" Mamban tahtiin. Toisaalta tyypilliset lastenlallatukset toimii myös, vaikka muistan korkeintaan 1/3 ja sepitän ite loput. Nyt on laulettu jo viikkotolokulla jäniksen töpöhännästä, sitä ennen oli Pate sekä kissa, ihan pistoksissa.        
        Päivään mahtuu myös muita kinkkisiä tilanteita, joista pääsee vain laulamalla. Päikkäreille mennessä laulan "Karhu nukkuu" käet kyynärpäitä myöten ristissä, ettei tarviis laulaa "eipäs nukukkaan". Pesullemeno taas onnistuu parhaiten kylpykärpäsenä: "Tahdon olla saunanraikas aina sekä lauantaina". Erinäiset oodit jouvun vetämään myös joka kerta, kun siirryn hetkeksi olkkarista keittiön puolelle, jotta Oliver tietäis etten häviä minnekkään. Vessassakäydessä en ennää huua jatkuvalla syötöllä "ÄITINONPAKKOPISSATAENJÄTÄSUATULENHETITAKASIN" vaan laulan menemään mitä nyt mieleen juolahtaa. Se ei itse asiassa kylläkään toimi, mutta ei toiminu huutelukaan, Oliver sai ja saa kohtauksen aina kun katoan näkökentästä.
        Aina ei laulattais, mutta päivän läpi rallattelussa on eittämättä ollu oheisetuja. Ensinnäkin, itteänsä ei ennää ole ylipäätään mahollista ottaa turhan vakavasti. Toisakseen, kun ääntä on pakko käyttää koko ajan, on väistämätöntä että jonkinlaista kehitystä tapahtuu. Nykyään mie olen mielestäni jopa ihan hyvä laulaja, ja aivan tykkään kuunnella ommaa ääntäni. Saattaisin myös olla jo aika haka jossain improhommissa, kun lauluja tullee sovitettua uuelleen aivan lennosta. Englannin ääntäminenki on huomattavasti parantunu.

Nämä pari päivää on olleet hyviä vastustamisesta huolimatta. Vielä perjantaina mie vihasin itteäni ja lujjaa kuin angstinen teini ainaki ja olin tähän meijän tilanteeseen aika tavalla kyllästyny, mutta nyt minusta tuntuu ettei elämä vois tämän paremmalta maistua. Ollaan väsyksissä kyllä ja Oliver on nuhanen ja mahavaivanen, mutta sellasta se on. Ollaan sylikkäin kun itkettää ja jatketaan touhuja kun helpottaa. Mie kokoan palikoista torneja ympäri olkkaria ja Oliver kiertelee tuuppimassa niitä nurin, naamallaan jostain syystä. Ensiaskeleet on ihan hilikulla, paljon jo seistä tönöttää ilman tukia ja kattelee, josko uskaltais kokkeilla mutta vielä rohkeus pettää. Ulukona on kauniimpaa, mussiikki kuulostaa paremmalta, sanatki kuulostaa kauniimmilta, tuntuu kovemmin kuin pitkiin aikoihin. On sellanen määrittämätön tunne sisällä, niinkuin jotaki suurta olis alkamaisillaan, jotaki mielettömän ihanaa, eikä mulla ei ole aavistustakaan mitä se vois olla. Mutta voi kun se tapahtuis pian.


Psst. Mulla harmittaa kun en ehi juuri hiomaan näitä minun juttuja, kirjotan vähän mitä ja miten sattuu. Haluaisin niin tehä jokasesta merkinnästä aivan jymyjutun, mutta ehkä tätä hommaa ei kannata pilata hullulla itsekritiikillä. Tullee mitä on tullakseen.

Paluumuuttajat.

Heinäkuussa minusta ja Oliverista tullee taas tamperelaisia. Pitkän jahkailun jälkeen löin homman lukkoon silimät kiinni ja äkkiä -periaatteella. Koska minusta tuntu, että jouvuin päättämään tämän asian vähän turhan äkkiä, koko pähkäily on ollu lähinnä ahistavaa, ja on näyttäny siltä että lähetään tai jäähään niin kaltoin käy. Mie haluan lyyä sellaselle meiningille pisteen nytten ja ruveta elämään jollain muulla tavalla, ko kehitellen kaiken maailman kauhuskenaarioita siitä miten asiat ennemmin tai myöhemmin mennee plörinäksi ja vika on yksin minun. Mutta se on vaikiaa, kun elämä vettää kahtaalle.

Vaikka Tampere onkin mun kaupunki, kyllä se minua vähän hirvittää. Ensinnäki mulla jäi sinne kaapillinen luurankoja kolisemaan, enkä ole varma miten mulle käy kun ne ennemmin tai myöhemmin ruppee huutelemaan mulle hävyttömyyksiään. Paljon on vielä käymättä läpi niin kauniita ko kippeitäki muistoja, joita siellä tullee jokanen tuttu kadunpätkä, rakennus ja bussilinja räiskimään minun silimille. Sillä kaupungilla ja mulla on vielä paljon selvitettävää ennenko ollaan täysin sujut.
         Siksi toisakseen Tamperehan on Kaupunki, ja mie vain pieni maalaistyttö lopulta perinpohojin. Kun meille tarjottiin asuntoa ensimmäisestä kerroksesta, vastasin välittömästi ettei tule kysymykseenkään. Ei ikkunasta sissään hyppiviä kaheleita meille! Toinen kerros olis vielä menetelly, mutta toisaalta siellä ei voi vielä piettää huoletta kotteroita auki. Kaupunkilaisampiaisethan on ihan hulluja, en missään nimessä halua ikkunaani niitten lentokorkeuvelle (ötökät on ainut asia, mikä pelottaa mua yhtä paljon ko ihmiset). Kolmas kerros, josta me onnekkaat asunto saatiinki, on paras vaihtoehto, koska sinne jaksaa vielä tilanteen vaatiessa kulukia käyttämättä hissiä - nehän on tunnetusti raiskaajien ja tappajien kehittelemiä ansoja.
        Jo sillon ko ensimmäistä kertaa muutin Tampereelle, aion aluksi ihan vakavissani nukkua vessassa että olis edes yksi lukko enemmän minun ja psykopaattien välissä. Harmi ja onni, että minun ensimmäinen vessa oli niin pieni, ettei sinne sopinu patjaa. Ja sillon mulla oli kuitenki vain itteni suojeltavana, hypin seinille kun vain ajattelenki että nyt Oliverki joutuu sammaan jammaan. Yritän silti järkeillä itelleni, että kaupungeissa on niin lapsia ko aikusia vielä hengissä ja raiskaamattominaki. Eikä tämä joulumaakaan mikkään lintukoto ole.
       
Silti Rovaniemi on ollu meille hyvä ja turvallinen paikka olla, Koti hyvinki. Pelkään, että vien Oliverilta liian paljon kiikuttamalla sen satojen kilometrien päähän perheestä, jonka kans se on saanu tähän asti kasvaa. Minun tullee itelläki niin ikävä kaikkia ja kaikkea, mitä ollaan täällä porukassa voitu tehä. Mutta me ei olla lähössä pois ikiajoiksi. Ja minun täytyy myöntää, että olen vähän koukussa siihen palaamisentunteeseen, samoin ko alan aika ajoin kaivata lähtöä. Tove sannoo sen paremmin:

"On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi."

Mie olen niitä lähteviä - ja palaavia. Minusta elämä ei tunnu elämältä ilman ikävää jonnekkin ja sitä mieletöntä onnea, jota voi tuntea vain kun on menossa Takasin. Sitä tunnetta kun viimein pääsee kottiin, oli se siellä tai täällä. Hassumpaa ei ole myöskään se uuen elämän tuntu, se sulosen naiivi illuusio siitä, että nyt kaikki muuttuu.

Olen siis päättäny, että me lähetään, hirvittäköönkin. Olen sitoutunu allekirjottamaan vuokrasopimuksen heinäkuussa valmistuvasta kämpästä. Ja siitä kämpästä tullee upea! Kaiken mahollisen minun päähän sopivan huomioonottaen meille ei pitäis sen parempaa paikkaa ollakkaan, jos sen on Tampereella oltava. Nyt mie alan pikkuhilijaa uskaltaa olla jo innoissaniki.

Koska mehän kyllä selevitään. Ja mie pääsen taas kunnolla oman elämäni kimppuun, opiskelen jumalauta siksi piisamirotaksi niin kuin aioinki. Siinä sivussa höykkyytettään Tampereesta irti kaikki mitä se voi meille tarjota, eletään ja koetaan sillä mielin ettei pitäis jäläkikätteen harmittaa. Kun mie valmistun, Oliver on jo paljon isompi, (toivotaan nyt ettei Kovin paljon isompi kuitenkaan...) ja minun on helpompaa päättää taas seuraavasta suunnasta kun näen, miten se on soppeutunu. Tottuushan on, etten mie täältä niitä töitä saa joista haaveilen, mutta ei ole kyllä mittään takkeita että niitä löytyis etelästäkään. Silti, jossain se on työttömän humanistinki oltava, saa sitte nähä että missä.

Nyt täytyy vaan alakaa miettimään, miten meijän elämä käytännössä saahaan taas sinne kauaksi heilahtammaan. Vaikkei viime vuosien perusteella sitä uskoiskaan, niin mie vihaan muuttamista. Mulla ei edes ole mittään mahottomia määriä kampetta, mutta ihan tarpeeksi noin pitkää väliä raahattavaksi. Ruppeekohan mulle kukkaan ennää muuttokaveriksikkaan.

Jollain tavalla hurjan helepottunu olo, niin paljon ko mie tästä syyllisyyttä revinki. 

Niinalle ja kaikille niille, joita ajoittain vituttaa.

Facebook on ärsyttävä paikka. Kun siellä piipahtaa muutaman minnuutin vällein koko päivän joka päivä, alakaa seikka jos toinenki vähän nyppimään. Minua pistää sylettämmään, kun törmään alla mainittuihin tapauksiin. Sävel soikoon ranskalaisten viivojen!


- "Jos sitä"-päivitykset. Tähän tapaan: "Tässä paskalla istun, jos sitä seuraavaksi pyyhkis." Rennon letkeä tyhjäntoimittaminen raivostuttaa.

- Yliarvostelijat. Ne tyypit, jotka kiskoo huvinsa kommentoimalla linkkejä, julkasuja, sivustoja, mitä tahansa mistä joku toinen ihminen on innoissaan. "No ihan vitun yliarvostettu IMO koko homma." Kyssyykö kukkaan koskaan näitten paremmin tietävien mielipiettä niin ei. Jos oletta kerran niin paljon ylempänä kuin ko. asia niin jättäkää se ommaan arvoonsa ja antakaa muitten tykätä. Niin, ja IMEkää. Vaihtelua tohon latistamiseen kattokaas.

- Aggressiiviset päivitykset vailla sen kummempia selityksiä ja usseimpia vokaaleja. "Voi prkl että ottaa taas hermoon stn!!!" Kommentit: "Noo miten se sillain!?!!!" "No en kerro vttu niin sullaki alkaa stna niin vtuttaa että prkl!!!"

- Autoa ajaessa tehdyt mobiilipäivitykset. "Tässä ajelen Kärsämäelle päin rekan perässä. On muuten melko liukas keli ja näkyvyys nolla!" Laita hyvä ihminen se puhelin pois ja säästä jokunen henki.

- Täysin mittäänsanomattomat yhen sanan, ja kaikkien pilkun- ja pisteennussijoitten (that would be me) närkästykseksi kolmensadan pisteen päivitykset. "......Tjaah..........." "........Juuupastajuuuu......................"

- ERITTÄIN hämäristä sivustoista tykkääminen. "EI PERSEESEEN ÄÄLIÖ, SE ON VÄÄRÄ REIKÄ!" Ei liene tarvetta sanoa enempää.

- "Nyt on VIRALLINEN kalastajien/purkkiananasten/tekohampaiden päivä!" -päivitykset. Voi elämä.

- "Nyt on VIRALLINEN 'Nyt on virallinen...'-päivitysten parodiointipäivä ja se on siinä seinällä sitten!" -päivitykset. Nokkelimmatki lakkasi olemasta hauskoja noin 2436 versiota sitten.

- Pakkaspäivitykset. Ensimmäisenä ennätyspakkaspäivänä on oikiasti ihan mielenkiintosta lukia, mitä mittari jossain Utsjoella näyttää. Mutta sitten kun on nelijänä aamuna päivittäny, että "-47, tänään vetäsen kinttaat kätteen", niin kannattaa ehkä miettiä sitä uutisarvoa uuestaan.

- "Kalle-Ville 2kk <3 <3 <3 Vittuku sais lapsenlikan niin lähtis ryyppäämään!" -tyyppiset yhistelmät. Kyllä äititki saa vettää nakit silimille, ajoittain se on tietyissä tapauksissa ja rajoissa jopa suotavaa. Se se vasta ärsyttävää on, jos niitä ruvetaan siitä syyllistämmään. Mutta se on surullista, miten joillain nuorilla äideillä on tarve huuella miten kovia ryyppäämään ne jumalauta vieläki on, ja yksi tai usiampi mukulahan ei sitä muuta miksikään. Ylleensäkkään juopottelu ole mikkään syy paukutella henkseleitään, saati jos sattuu olemaan pieni vauva huolehittavana. Ei niin, ettäkö sinne baanalle pittäis sallaa lähteä, sen voi vain sanoa sillä tavalla ja asenteella ettei tule ensimmäisenä mieleen soittaa lastensuojeluviranomasille.

- "Kalle-Ville 1kk <3", "Kalle-Ville 2kk <3", "Kalle-Ville 3kk <3"  jne. kuukausittain. Got it, sun lapses on siis syntyny tiettynä päivänä ja vanhenee tasasin väliajoin kuukauvella. On olemassa tietyt mainittemisen arvoset päivät, niinkuin puolivuotis- ja synttäripäivät, mutta että neljän viikon välein onnea Kalle-Villelle, rajansa liiallisuudellaki. Porsaanreikä: Jos päivittää kuukausimäärän lisäksi pittuuen, painon, hampaitten määrän ja taidot niin hommastahan tullee mielenkiintosta!

- Albumeittain lapsensa kuvia julkasevat mammat. Tässä Kalle-Ville edestä, takaa, sivulta, pimeässä, pytyllä, hassu hattu päässä... Eikun. Tää olenki mie ite.


Mutta viheliäisimpiä kaikista on ne tyypit, jotka solovaa päivityksissään kaikkien muitten fb-käyttäytymistä. Ihan totta, se on hirmu simppeliä torjua sellaset julukasut, jotka syystä tai toisesta itteä häirittee. Mie olen torjunu kaikki teijät ilikiät pikku dissaajat, joita häirittee millon mitkäki sosiaalisen median ilimiöt. Annetaan toistemme olla rauhassa ja julukisesti raivostuttavia urpoja, niin ennen pitkää Martinat ja kumppanit käy tarpeettomiksi, eikä meijän tarvii ennää lukea huonoa journalismia. Eiks ois kiva!

Jos jyrsin omani lisäksi juuri Sinun nilkkaasi, ärsyynny vapaasti huis helvettiin. Tulet huomaamaan, että se on aika pirun viihdyttävää.