Minä sydän Tampere.

Manse on maailman paras mesta, niin kuin kaikki muutkin kotikaupungit. Erityisen kovasti se on paras kesäaikaan, niin kuin kaikki muutkin kaupungit.

Kaikkein eniten arvostan Tampereessa sitä, että se on lähes täysin ötökätön. Joinain kesinä täällä on ollu kaheleita kaupunkiampiaisia, mutta tänä vuonna ei niitäkään. Ei paarmoja, ei kärpäsiä, ennen kaikkea ei sääskiä! Olkoonkin hyönteiskato yleismaailmallisesti huolestuttavaa, minä en voisi olla tyytyväisempi siitä miten miellyttäväksi ötökättömyys minun olemiseni tekee.

Toiseksi paras juttu Tampereessa on se, miten paljon kivaa kesäpuuhaa täällä on, vieläpä aivan ilmaiseksi. Eikä uudet ja jännittävät paikat tunnu loppuvan täältä ikinä! Tänäkin kesänä ollaan löydetty monta uutta lempipaikkaa.

Niinkuin esimerkiksi Mustalahden satama.

Tällaisille maakravuilla on oikea elämys päästä kurkistelemaan ihka oikeita ja ihastuttavan vanhanaikaisia paatteja lähietäisyydeltä. Kaiken kukkuraksi satamassa tapaa olla parkissa Näsi-Maija, siis aimo autenttinen poliisivene! Saatan olla siitä vielä enempi kikseissä mitä Oliver. Satamasta saa myös huikean hyvää jätskiä, ja voi ällistellä Särkänniemen laitteissa riepoteltavia hurjapäitä.

Yksi Tampereen kauneimmista paikoista on Näsipuisto. Se on kuin satumetsä paksuine, kippuraisine puineen, mahdottoman tiheine lehvästöineen ja sammaleen seasta kurkistavine kallioineen. Näsipuiston korkeimmalta paikalta näkee pitkälle Näsijärvelle, ja sieltä löytyy myös vanha palatsi, Näsilinna. Mikä parasta, Näsipuistoon on luvattu rakennettavaksi vanhan leikkipaikan tilalle Tiitiäisen satupuisto! Puiston polkuja pitkin pääsee sitä paitsi pujahtamaan seuraavaan suosikkisijaintiimme, Tallipihalle.

Tallipihasta on tullu mulle jotenkin tosi rakas paikka täällä. Koko se miljöö on vain niin upea, romanttinen ja idyllinen vanhoine puurakennuksineen ja puoteineen, joissa on kaupan aivan käsittämättömän kaunista tavaraa. Kesäasukkeina siellä on hevosen ja ponin lisäksi kanoja, joten nähtävää riittää vaikkei olisikaan mitään tapahtumaa (sisältäen esimerkiksi syötävän komeiden palomiesten palokaluston esittelyä, sekä milloin minkäkinlaisia esityksiä). Siellä on sitä paitsi myös lystikkäin näkemäni leikkiteline, jossa tenavat putkahtavat liukumäkeen suoraan heposen arsesta.

Tampereella onkin myös ältsin siistejä leikkipuistoja. Pikku Kakkosen puisto on tämän kesän rempassa, mutta muitakin metkoja mestoja löytyy. Sorsapuistossa ison ja hyvin varustetun leikkipuiston lisäksi pääsee pällistelemään häkkikaupalla erilaisia kanalintuja. Riikinkukot siellä on aivan verratonta viihdykettä, niiden soidinsheikkaaminen on ratkihupaisaa. Lammessa polskuttelee puolestaan läjäpäin kesyjä pullasorsia. Viimeksi kun piipahdettiin, puistossa olivat Sairaalaklovnit vetämässä piknikiä. Niillä oli verraton idea saippuakuplien tekemiseen - mattopiiska. Tuli valtaisia pallosia!

Kaikkein paras leikkipuisto taitaa kuitenkin olla Tammelassa sijaitseva Emil Aaltosen leikkipuisto. Siellä on ehdottomasti vinkeimmät leikkiverneet, ja vastapäinen Tammelantori nostaa pisteet napakymppiin. Torilla on näppärä käydä joko pikkuisen herkuttelemassa taikka ihan syömässäkin. Viimeksi testasimme uuden Creppi-kojun, ja voi jestas se vei kielen ja sydämen mennessään. Vitosella irtosi ihanainen leipäannos kera kahvin, ja jälkkäriksi pisteltiin poskeen taivaallinen lakka-mascarpone -lätty.

Hyvvee ei pahhoo!

Aina ei kuitenkaan kannata lähteä merta edemmäs kalaan ja haalautua keskustaan, etenkään kun kotikulmiltakin löytyy potentiaalisia seikkailupaikkoja. 

Härmälänsaareen on meiltä niin lyhyt matka, että hyvillä keleillä käymme siellä päivittäin. Piskuinen saari on satumaisen kaunis, yksi kauneimpia paikkoja mitä olen koskaan nähnyt. Kinttupolkuja kulkee niin rannan viertä kuin korkealla kalliolla, josta avautuu näköala järvelle ja sen yli kaupunkiin. Pienessä poukamassa on täydellinen uimapaikka, jossa saa kauniinakin päivänä uiskennella suht rauhassa. Melkein aina siellä joku muukin on, mutta porukkaa ei pyöri kuin pipoa, koska lähellä on veneiden laskupaikka, jossa suurin osa itsensä grillaajista ja esittelijöistä viettää mieluummin rantaelämää. Eikä muuten ole ötököitä saaressakaan, vaikka se on melkein pelkkää pusikkoa.

                

Mie en vieläkään voi kattoa tätä kuvaa nauramatta. "'Oi tulleepa hyvä kuva kun Oliver kattoo noita kukkia', *ponteva pieru*, haltioitunut ilme, *klik*.

Läheltä kotoa löytyy myös uudenkarhea leikkipuisto. Ehdoton ykkönen sen valikoimista on tekonurminen jalkapallokenttä, mutta siellä on myös paras keinu mitä on kuunaan nähty. Ison, sellaisenaankin jo kahden istuttavan keinulaudan päissä on vauvakeinukaiteet molemmin puolin, ikään kuin 3in1 siis. Siinä pystyy keinumaan pienenkin muksun kanssa yhessä turvallisesti, ja toisaalta isommatki leikkijät näyttää repivän siitä riemua kun siinä voi olla vaikka miten päin.

Itsehän henkilökohtaisesti olen viihtynyt kotinurkilla erityisen hyvin viereiseen taloon muuttaneen kuuman (ja käsittämättömän hyväntuoksuisen!) sinkkuiskän vuoksi. Ollaan tässä nyt muutama viikko vähän silmäpelailtu, ja mä olen vakaasti päättänyt uskaltaa sanoa sille "moi" vielä joku kerta. Any day now! 

Vaikka ollaankin nautittu tästä kaupunkikesästä täysin siemauksin, meinaa silti olla jo ikävä myös kotikontuun. En pode niinkään kaipuuta pois kaupungin hälinästä, mä juuri pidän siitä, mulla on vain vähän koti-ikävä jos totta puhutaan. Puhumattakaan siitä, mitä kaikkea jännittävää syrjäkylien syövereissä voi kesällä tehdä! 

Sitä seikkailua mä en malttais taas millään odottaa.

Ei vituta.

Facebookissa on muutaman päivän ajan kiertänyt ahkerasti Veikko Sorvaniemien kirjoitus päiväkotilasten ankeasta arjesta. Teksti on mainio, ja kiinnittää huomioon tuikitärkeään asiaan: lapset pakotetaan jakamaan se paine ja stressi, joka kaataa vuosittain tuhatpäin raavaita aikuisia burn outin pimeyteen. Ei ole oikein eikä kohtuullista, ja nostan hattua sille että kissa on nostettu pöydälle.

Silti minua henkilökohtaisesti häiritsee suunnattomasti virnuileva piru tämänkin tekstin takana. Se, kun kuiskuttaa iskulauseita siitä, miten koko päivähoito ylipäätään on pahasta, ja vanhemmat syypäitä lastensa järjestelmälliseen henkiseen pahoinpitelyyn pakottamalla nämä ohjatun varhaiskasvatuksen piiriin. Kirkkaimman kruunun saavat vanhemmat, joiden lapset siirtyvät kodin helmoista suoraan kouluelämään. Jos tähän jumalaiseen kehityskaareen tulee päiväkotiin johtava sivupolku, ovat vanhemmat itsekkäitä ja ahneita paskapäitä joissa ei järki juuri pakota.

Ottaa päähän.

Olen tutustunut päiväkotielämään sekä hoitajan että vanhemman näkökulmasta, ja lisäksi toki tarkannut tilannetta oman lapsen vinkkelistä. Minun lapselleni päiväkoti on paikka, jossa voi leikkiä parhaan kaverin kanssa, pelata pelejä ja harjoitella uusia asioita. Hoitajat puhuvat niin kuin täysijärkiselle kuuluukin, ruoka on hyvää ja monipuolista, ja keskusteluja kaikenlaisesta pieneen mieleen juolahtaneesta on käyty, ainakin sen perusteella miten paljon poika tietää sellaista mitä en ole itse huomannut tai osannut kertoa. Muutakin kuin miten hauska sana pierupylly on.

Tietysti päiväkotielämässä on omat lieveilmiönsä. Ryhmät ovat suuria, ja varsinkin hiljaisemmat lapset saattavat saada vähemmän huomiota. Mutta kuinka monessa perheessä sitten oikeasti pystytään vastaamaan lapsen jokaiseen tarpeeseen joka hetki? Kyllä taitaa kodissa kuin kodissa joskus kuulua ne kammottavat sanat: "äiti/isä ei ehdi nyt." Ei sellaista maailmaa olekaan, jossa ihminen, pieni tai suuri, voisi saada aina välittömästi sen mitä milloinkin kaipaa. Ei, vaikka vanhemmat kuinka sellaisen maailman haluaisivat lapselleen antaa.

Itseäni on kaikkein eniten kauhistuttanut joidenkin lasten hirvittävän pitkien hoitopäivien lisäksi se, miten lapset tuodaan hoitoon vaikka ne olis kipeitä. Mutta onko se sitten vanhempien syy ja synti? Kyllä se vain ikävä kyllä on niin, ettei varsinkaan isit eikä kyllä äiditkään noin vain voi jäädä töistä pois jokaisen nuhan ja vatsanpurun takia, ei ainakaan sillä oletuksella että sille työmaalle voisi pienen parannuttua ilman muuta palata. Se on raadollista ja järkyttävää, mutta se ei valitettavasti vain ole yksittäisten vanhempien käsissä.

Kaikissa perheissähän tilanne ei ole niin onnellinen, että jompikumpi vanhemmista voisi jäädä lasten kanssa kotiin toisen käydessä töissä. Aika mielenkiintoista, miten ydinperheihanne nousee päivähoitokeskustelussa edelleen perusolettamukseksi. Minusta on suorastaan alhaista syyllistää kollektiivisesti koko konkkaronkkaa huomioimatta sitä, miten erilaisia elämäntilanteita lapsiperheissä voi olla.

Meidän perheessä aamulla herätään rauhakseen omia aikojamme. Herättyä syödään aamupala yhdessä, ja sillä välin kun lastenohjelmat pyörivät, minä hoidan aamupuuhat loppuun. Jos hommat sujuu, ehditään vielä piipahtaa pelaamassa jalkapalloa tai puistoilemassa. Sen jälkeen seuraa Oliverin hoitopäivä, johon kuuluu parin tunnin päikkärit, ulkoilua ja joskus retkeilyä, satuhetkiä (Oliverin päiväkodissa on aivan upea kirjasto! Olin aivan haltioissani kun näin kaikki ne ihanat kirjat.) ja leikkiä jos jonkinmoisilla leluilla ja peleillä, joita ei kotoa löydy. Iltapäivästä haen kotiin hyväntuulisen pojan, joka kertoo innoissaan kaikesta siitä, mitä on päivän aikana tehnyt, ja lallattelee viikonpäivälorua ja laululeikkejä. Viemisiksi saadaan usein upeita taideteoksia ja askarteluja, jollaisiin ei äidin taidot ja resurssit riitä.

Minä puolestani olen viettänyt muutaman tunnin takoen päähäni tenttikirjojen sisältöä, mutta myös ehtinyt viettää hetken sitä omaa aikaa vaikkapa kirjoitellen blogeja tai ottaen pienet torkut. Ja kyllä, tästä minä poden huonoa omatuntoa, koska eihän sitä nyt sillä tavalla saisi, lapsiparan kituessa päivähoidossa! Kotona laitetaan yhdessä päivällinen, jonka jälkeen on vielä hyvää aikaa leikkiä ja touhuta ihan kahdestaan.

En tiedä miltä teistä kuulostaa, mutta minun nähdäkseni meidän pikku päivähoitolaisen elämä ei ole ollenkaan hassumpaa.