Facebookissa on muutaman päivän ajan kiertänyt ahkerasti Veikko Sorvaniemien kirjoitus päiväkotilasten ankeasta arjesta. Teksti on mainio, ja kiinnittää huomioon tuikitärkeään asiaan: lapset pakotetaan jakamaan se paine ja stressi, joka kaataa vuosittain tuhatpäin raavaita aikuisia burn outin pimeyteen. Ei ole oikein eikä kohtuullista, ja nostan hattua sille että kissa on nostettu pöydälle.
Silti minua henkilökohtaisesti häiritsee suunnattomasti virnuileva piru tämänkin tekstin takana. Se, kun kuiskuttaa iskulauseita siitä, miten koko päivähoito ylipäätään on pahasta, ja vanhemmat syypäitä lastensa järjestelmälliseen henkiseen pahoinpitelyyn pakottamalla nämä ohjatun varhaiskasvatuksen piiriin. Kirkkaimman kruunun saavat vanhemmat, joiden lapset siirtyvät kodin helmoista suoraan kouluelämään. Jos tähän jumalaiseen kehityskaareen tulee päiväkotiin johtava sivupolku, ovat vanhemmat itsekkäitä ja ahneita paskapäitä joissa ei järki juuri pakota.
Ottaa päähän.
Olen tutustunut päiväkotielämään sekä hoitajan että vanhemman näkökulmasta, ja lisäksi toki tarkannut tilannetta oman lapsen vinkkelistä. Minun lapselleni päiväkoti on paikka, jossa voi leikkiä parhaan kaverin kanssa, pelata pelejä ja harjoitella uusia asioita. Hoitajat puhuvat niin kuin täysijärkiselle kuuluukin, ruoka on hyvää ja monipuolista, ja keskusteluja kaikenlaisesta pieneen mieleen juolahtaneesta on käyty, ainakin sen perusteella miten paljon poika tietää sellaista mitä en ole itse huomannut tai osannut kertoa. Muutakin kuin miten hauska sana pierupylly on.
Tietysti päiväkotielämässä on omat lieveilmiönsä. Ryhmät ovat suuria, ja varsinkin hiljaisemmat lapset saattavat saada vähemmän huomiota. Mutta kuinka monessa perheessä sitten oikeasti pystytään vastaamaan lapsen jokaiseen tarpeeseen joka hetki? Kyllä taitaa kodissa kuin kodissa joskus kuulua ne kammottavat sanat: "äiti/isä ei ehdi nyt." Ei sellaista maailmaa olekaan, jossa ihminen, pieni tai suuri, voisi saada aina välittömästi sen mitä milloinkin kaipaa. Ei, vaikka vanhemmat kuinka sellaisen maailman haluaisivat lapselleen antaa.
Itseäni on kaikkein eniten kauhistuttanut joidenkin lasten hirvittävän pitkien hoitopäivien lisäksi se, miten lapset tuodaan hoitoon vaikka ne olis kipeitä. Mutta onko se sitten vanhempien syy ja synti? Kyllä se vain ikävä kyllä on niin, ettei varsinkaan isit eikä kyllä äiditkään noin vain voi jäädä töistä pois jokaisen nuhan ja vatsanpurun takia, ei ainakaan sillä oletuksella että sille työmaalle voisi pienen parannuttua ilman muuta palata. Se on raadollista ja järkyttävää, mutta se ei valitettavasti vain ole yksittäisten vanhempien käsissä.
Kaikissa perheissähän tilanne ei ole niin onnellinen, että jompikumpi vanhemmista voisi jäädä lasten kanssa kotiin toisen käydessä töissä. Aika mielenkiintoista, miten ydinperheihanne nousee päivähoitokeskustelussa edelleen perusolettamukseksi. Minusta on suorastaan alhaista syyllistää kollektiivisesti koko konkkaronkkaa huomioimatta sitä, miten erilaisia elämäntilanteita lapsiperheissä voi olla.
Meidän perheessä aamulla herätään rauhakseen omia aikojamme. Herättyä syödään aamupala yhdessä, ja sillä välin kun lastenohjelmat pyörivät, minä hoidan aamupuuhat loppuun. Jos hommat sujuu, ehditään vielä piipahtaa pelaamassa jalkapalloa tai puistoilemassa. Sen jälkeen seuraa Oliverin hoitopäivä, johon kuuluu parin tunnin päikkärit, ulkoilua ja joskus retkeilyä, satuhetkiä (Oliverin päiväkodissa on aivan upea kirjasto! Olin aivan haltioissani kun näin kaikki ne ihanat kirjat.) ja leikkiä jos jonkinmoisilla leluilla ja peleillä, joita ei kotoa löydy. Iltapäivästä haen kotiin hyväntuulisen pojan, joka kertoo innoissaan kaikesta siitä, mitä on päivän aikana tehnyt, ja lallattelee viikonpäivälorua ja laululeikkejä. Viemisiksi saadaan usein upeita taideteoksia ja askarteluja, jollaisiin ei äidin taidot ja resurssit riitä.
Minä puolestani olen viettänyt muutaman tunnin takoen päähäni tenttikirjojen sisältöä, mutta myös ehtinyt viettää hetken sitä omaa aikaa vaikkapa kirjoitellen blogeja tai ottaen pienet torkut. Ja kyllä, tästä minä poden huonoa omatuntoa, koska eihän sitä nyt sillä tavalla saisi, lapsiparan kituessa päivähoidossa! Kotona laitetaan yhdessä päivällinen, jonka jälkeen on vielä hyvää aikaa leikkiä ja touhuta ihan kahdestaan.
En tiedä miltä teistä kuulostaa, mutta minun nähdäkseni meidän pikku päivähoitolaisen elämä ei ole ollenkaan hassumpaa.
On myös tutkittu, että lapset pärjäävät elämässä paljon paremmin, jos ovat olleet päivähoidossa. Jos siis hoidossa vietetty aika on ikään nähden sopiva.
VastaaPoistaItse ehkä halusin poimia siitä tekstistä enemmän sen, että lapselle pitää antaa lupa tunteenpurkauksiin. Kun ei lapsena oleminenkaan ole kovin helppoa. Ja myös sen, että jos lapsi koko ajan kiukkuaa, kannattanee miettiä moneen kertaan mistä se voi johtua (mutta tietty ei olettaen, että on satavarmasti tehnyt jotain hirveitä virheitä vaan varmuuden vuoksi).
Mutta oon kyllä ihan samaa mieltä, että turhan voimakkaasti antoi sellaisen kuvan, että päivähoito olisiko jonkinlainen ongelma.
En minäkään pitänyt kannanottoa päivähoitoon ylipäätään tekstin keskeisimpänä sisältönä, mutta se tuli sieltä rivien välistä ja ärsytti :) Sen sijaan sitä teksti kommentoi mielestäni hyvin ja aivan ymmärrettävästi kärjistäen, miten lapsetkin voi arjessa väsyä, ja miten niiden tunteenpurkauksiin ei osata tai ymmärretä suhtautua eteenpäinvievällä tavalla.
VastaaPoistaKyllä minä ainakin koen, että päivähoito on tehnyt valtavan hyvää omalle lapselleni, enkä epäile yhtään etteikö sieltä saisi hyviä eväitä elämään. Mutten myöskään usko, että kotona kasvaisi mitenkään kieroon, eikä oppisi milloinkaan minkäänlaisia sosiaalisia taitoja :) Lapset ja elämäntilanteet on erilaisia, ei sitä voi ulkopuolinen noin vain todeta mikä ratkaisu on paras.
Niinno, itsekin otin kyseisen tekstin kannanottona ihan niinkuin otsikkokin sanoo: "lastasi saattaa vituttaa".
VastaaPoistaSe että jonkun muksun esimerkkipäivä menee tekstissä kuvatulla tavalla, ei tarkoita, että kaikkien menisi, mutta ei se myöskään tarkoita sitä etteikö kaikkia voisi yhtälailla joskus vituttaa. Sitä vaan ei ole hirvittävän helppo vanhemman ihmisen vinkkelistä ymmärtää, eihän sitä nyt voi vituttaa, ei sen tartte stressata laskuista tai siitä mitä huomenna syödään. Ei sen tartte herätä aamulla sinne samalle helvetin hiilikaivokselle ku isin tai äitin tarttee. Siihen ku lisätään vielä se tosiasia että isin tai äitinki pinna saattaa olla joskus kireällä ni kyllähän se nyt hyvänen aika tarttuu pieneenkin.
Tuskinpa tuo nyt sentään autenttinen esimerkki on, taiteellista vapautta on eittämättä käytetty eikä siinä mitään. Mutta se tekee käytetystä kärjistetystä esimerkistä yhtä kaikki esityksen kuvaamastaan asiasta, ja ikävä kyllä päivähoidon esittäminen moisella tavalla on yleisessä keskustelussa yleistynyt. Minua ei siis haittaa se, että näin päivähoitoa tässä nimenomaisessa tekstissä kuvattiin, vaan se, että tuolla tavoin päivähoito monesti nähdään, tai ainakin ne näkevät jotka sitä olemuksellisesti vastustavat. Plus että puolet mun provosoitumisesta johtui niistä kommenteista, joita kirjoittaja oli esittänyt tekstiinsä liittyen alempana. Juuri sellaista rehvastelua tyyliin, että meillä sentään päivähoitoon on pakotettu vain toinen lapsi :D
VastaaPoistaTotta mutta surullista tuo, miten vaikeaa voi olla huomata saati ymmärtää oman lapsen pahaa oloa.