Eikä meitä köysillä köytetä / ne on raudat jotka helähtelöö

Useimmiten tietää tasan tarkkaan, mitä miehet haluavat. Sen sijaan jonkinlaista mystiikkaa liittyy siihen, mitä karjut kaihtavat.
        Tämä tiedettäneen ilman muuta: Navan alle ei sanansäilöin mennä. Se on kyllä varsin ymmärrettävää, en miekään halua kuulla arvosteluja genitaaleistani. Itse asiassa, mie en herra paratkoon halua kuulla niistä yhtään mittään, edes ylistäviä arvioita. Se olisi a) vastenmielistä b) puppua. Naisen alapää on todiste siitä, että Jumala on mies- ei minkäänlaista näkemystä. Mies sen sijaan ei varmasti pistä pahakseen, jos kulkiessasi vähän kehaiset. Se saa olla jopa a) vastenmielistä b) puppua.
        Kyseisen yleisesti tunnustetun totuuden lisäksi on kuitenkin joitain universaaleja kuohitsimia, joita ei ole alkuunkaan niin helppo järkisyin perustella. Olen siskoineni ruotinut empiiristä aineistoa ja päätynyt muutamiin hämmentäviin  säännönmukaisuuksiin.



Miestä ei saa neuvoa. Ei varsinkaan liittyen autoiluun tai elektroniikkaan. Jos joskus olet sen erheen tehnyt, tiedät, ettei se edes maksa vaivaa. Jantteri ei joko kuuntele ollenkaan, tai kuittaa ideasi ensin paitsi käyttökelvottomaksi myös naurettavaksi, ja päätyy kuitenkin samaan ratkaisuun kotvaa myöhemmin mukamas omasta toimestaan. Ja sehän nyt oli aivan eri juttu mitä sinä ehdotit aiemmin.

Voidaankin vetää johtopäätös, ettei mies halua tuntea olevansa väärässä. Samasta syystä keskivertoäijälle on liikaa, jos naisella on vahvat mielipiteet ja kyky niitä perustella. On plussaa, jos naisen kanssa pystyy keskustelemaan, mutta pitkä miinus, jos tämä pääsee eriävän mielipiteensä kanssa niskan päälle. Verbaalisesti taitava väittelijätär arjen taistoissa ei säväytä montaakaan jarmoa.
     
Kysyttäessä mies väittää taatusti kirkkain silmin, että itsevarmuus on seksikästä. Ei se vale ole, mutta itsevarmuutta kiehtovampana jätkä kuin jätkä pitää lopulta pientä naisellista avuttomuutta ja arkuutta. Tästä oli joku tutkimuskin taannoin: Koeryhmä piti viehättävimpinä ujosti alaviistoon hymyileviä naisia sähäkästi silmäilevien sijaan. Vanha Hercules-koodi NNP (Nuori Neito Pulassa) elää ja voi hyvin. Mies tarvitsee tarpeellisuuttaan. Jos miehelle ei anneta edes kurkkupurkkia aukaistavaksi silloin tällöin, tehdään suoraa väkivaltaa miehen itsetunnolle.      

On kuitenkin huomioitava, ettei vahvaluontoinen nainen sinänsä könsejä kauhistuta. Päin vastoin, akka saa olla tulta ja tappuraa ja hyvinkin sitä mieltä, että asiat on justihin niinkö se sannoo. Mutta kaiken on sovittava naisellisen tuittuilun kategoriaan. Vakaita näkemyksiä viehkeämpää on suloinen uppiniskaisuus, jota mies voi käsitellä pavlovilaisittain: Itkupotkuraivareista yllätysillallinen, erouhkauksista kaulaketju. Renttelisti helpompaa kuin verbaalinen valtataistelu.
       

Paljon on puhuttu myös siitä, ettei mies perustaisi itseään menestyneemmästä naisesta, ja se on ikävä kyllä pitkälti taivahan tosi. Ei se ole miesten vika, ne on vain opetettu pyrkimään laumanjohtajiksi. Aimosti ansioituneempi aisapari herättää väistämättä alemmuudentunteita, joita mies ei yksinkertaisesti kestä pitemmän päälle. Tai ainakin tarvitaan rutkasti kurkkupurkkeja kompensoimaan syntyvää epäsuhtaa.

Olenkin näillä huomioilla vahvistanut itseäni imartelevaa teoriaa. Suottapa sitä kiistämään, minä olen ihmeellinen. Siitä huolimatta minulla ei ole ollut ainuttakaan pitkää ja tervettä parisuhdetta, mutta sen sijaan pikku romansseja yltä kyllin. Miksi moinen toiste?
        Näin se toimii: Kun tapaan miehen ensimmäisiä kertoja, ujostelen aivan vietävästi, hymyilen juurikin sinne alaviistoon ja sotkeennun itseeni. Arkuudessani olen viehättävimmilläni. Mutta kun tulen tutummaksi, ja villikissa minussa paljastaa kyntensä, tulen huomaamattani hätistäneeksi poikaparan tiehensä. Olen yksinkertaisesti liian vahva nainen viehättääkseni useimpia pitemmän päälle.
        Ja meitä tämänmoisia on kuulkaas paljon. Upeita, älykkäitä, sitkeitä naisia, jotka käyvät seikkailusta, mutteivät vaimosta. Ei, vaikka niilläkin olisi heikot nilkat.

Kuitenkin liittojen satamissa näkee kehräävän myös tällaisia naarasleijonia. Kysymys kuuluukin, missä niitä kesyttäjiä oikein pidetään?



(Olisin niin kovasti halunnut rutistella tätä aihetta vähän tarmokkaammin, mutta tällä hetkellä on uupelo resursseista. Elämä pyörittää sellasta kissanpolkkaa, ettei ole aikaa ajatella yhtäkään asiaa loppuun asti, saatikka tehä. Nämä ajat eivät ole meitä varten.)

Pääaineena yleinen kirjallisuustiede.

Mulla on pääaineeseeni roihuava viha-rakkaus -suhde. Mie rakastan kirjallisuustiedettä sikäli, kun se rakastaa kirjallisuutta. Minun on vaikea pysyä nahoissani, kun törmään johonki mielenkiintoseen näkökulmaan, tai johonkuhun todella asiantuntevaan ja innostavaan tutkijaan. Mutta sitten. Kirjallisuustieteen kentällä on yksinkertasesti olemassa harmillisen monipäinen joukko akateemisia mulkkuja. Aivan perkeleen ärsyttäviä snobeja, jotka on asenteiltaan ja olemuksiltaan niin identtisiä, ettei maksa vaivaa opetella niitten nimiä erikseen. Lasken säälimättä tämän ihmistyypin edustajat kaikkein pohjimmaiseksi sakaksi auringon alla, yhdessä kaikkien muitten Parempien Ihmisten kanssa.

Tässä päivänä muutamana kirjoitin eräällä harjoituskurssilla seuraavanlaiset muistiinpanot, punaisella kynällä raivokkaasti painaen niin että sama teksti näkyy haamuna puolessa konseptipinon papereissa:

"Alalala, alalala tsup. VOI ELÄMÄN KEVÄT."

Mie aivan hikosin kun yritin niin kovasti olla muljauttelematta silmiäni ja tuhahtelematta ääneeni. Minua ottaa jonkun verran päähän muutenkin, mutta kanssaopiskelijani, te ajatte minut hulluuen partaalle. Pahinta on, ettei näitä ihmisiä voi edes rauhassa nälviä, vaikuttamatta itse vain happamalta, toistaitoiselta ketturepostelijalta. Tässä tapauksessa pätee vanha tuttu lainalaisuus: "If you can't beat them, join them." Jotta voisi kritisoida ko. kieroutunutta tapaa hahmottaa oma norsunluinen soppensa (yliopisto)maailmassa, täytyy itse tuntea ne samat, älyttömät termit ja teoriat sovelluksineen, oppi-isineen. Ansaitakseen oikeuden tuomita turha turhaksi, täytyy sukeltaa siihen tekotieteelliseen tunkioon, jonne ei maalaisjärki paista. Vastenmielistä.

Ollakseni reilu, siloittelen kulmia vähän: Tietenkin on olemassa rutkasti mielenkiintoisia teorioita ja käsitteitä, joiden pohtiminen on jopa jossain määrin hedelmällistä. Eikä mulla niitä rikkiviisaita ihmisipolojakaan vastaan sinänsä mittään ole, enkä varsinkaan koe olevani niitä kummoisempi elämänmuoto. Koen vain olevani hyvin selkeästi erillinen. Mie en voi sietää silmissäni ja korvissani niitten käsittämättömän itseriittoista ulosantia, enkä ymmärrä, miksi kukkaan haluaa esittää itsensä sillä tavalla. Koska eihän ne nyt oikiasti voi olla sellasia pohjimmiltaan, eihän.

Niitä varten, jotka eivät tiedä, miten käyttäydytään paskamaisesti tavalla, jolla vain ehta kirjallisuustieteilijä osaa, annan näppärän kymmenen kohdan tärppilistan.

1. Älä missään olosuhteissa ikinä anna minkäänlaisia merkkejä siitä, että sinua oikeastaan kiinnostaisi paskaakaan se, mitä olet juuri sanomassa. Nyhjötä hassun hattusi alla epäryhdikkäästi, puhu narisevalla äänellä, äläkä päästä kasvoillesi ilmeen häivääkään. Osallistu yhtä kaikki uutterasti keskusteluun.

2.  Ainut hyvä syy aukaista suusi, on osoittaa kuinka älykäs olet. Sanotun on aivan hyväksyttävää olla kaikille kuulijoille joko itsestäänselvää tai toisaalta keskiverto ihmisymmärryksen ylittävää, eikä sinun tarvitse tuntea minkäänlaista aitoa innostusta aiheeseen. Sano vain, koska sinä olet siihen riittävän kyvykäs, ja kaikkien läsnäolijoiden tulisi se tiedostaa.

3. Käytä sekä suullisessa että kirjallisessa esityksessä mahdollisimman pitkiä, vaikeasti lausuttavia termejä, joita ei edes niiden keksijä ole tyydyttävästi kyennyt määrittelemään. Jokaiselle yksinkertaiselle asialle ja ilmiölle on olemassa käsittämätön käsite, jota kannattaa suosia tilanteessa kuin tilanteessa. Esimerkki: Älä puhu rinnastuksesta tai vertauksesta, vaan juxtapositionista.

4. Jokin teos tai kirjailija on kaikesta huolimatta syytä esityksessä mainita. Pidä vain huoli, että vähintään 2/3 sanomastasi on silkkaa monimutkaisuuksien vatvomista, ja loppukin niiden valossa esitettyä.

5. Selitä käyttämäsi vaikeat ilmaisut ohimennen pitkin hampain. Esitä olettavasi kaikkien läsnäolijoiden jo ymmärtävän mistä on kyse, kun tosiasiassa hykertelet mielessäsi siitä tiedosta, ettei kenelläkään ole harmainta aavistustakaan mistä sinä puhut. TODELLA tehokas keino saada yleisö tuntemaan itsensä saamarin tyhmäksi.

6. Jokainen tyhjän tynnyrin kolistelija tuntee muutaman gurun tuotannon tarkoin. Eri kätevää, koska tällöin ei tarvitse vaivautua itse asian ytimeen. Riittää, että tietää, mitä muutamat arvostetut tutkijat ovat mieltä. Näin on täysin mahdollista lausua näkemyksiä teoksista, joita ei ole kuuna päivänä nähnytkään.

7. Valitse kirjallisesta kaanonista pari kolme klassikkoa, joita dissaat armotta. Ole kuitenkin tarkkana: Siinä, missä Jane Austenin sumeilematon kritisoiminen voi oikein suoritettuna nostaa statusta monta pykälää, esimerkiksi Kafkaan ei tule pilkkakirvein kajota muitten kuin urpojen ja rahvaitten.

8. Kirjallisuustieteellisessä keskustelussa naurun virkaa voi toimittaa vain ivallinen hymähdys nasevan kommentin kirvoittamana.

9. Vältä henkilökohtaisia mielipiteitä. Hyvin harvoin kuulee kirjallisuudentutkijoiden olleen teoksesta liikuttunut, riemuissaan, vaikuttunut tai millään muullakaan tavalla tunteellisesti reagoinut. Sekin, että tykättiinkö tuotoksesta vaiko ei, täytyy piilottaa rivien väliin.

10. Tuottamasi verbaalilervan tulee muodoltaan olla matkarattailla väenpaljoudessa pujottelun kaltaista, etupyörät lukittamattomina. Tiedättehän: Jos haluaa päästä eteen, täytyy ensin peruuttaa taakse viistoon ja koukata päinvastaisen suunnan kautta, ja pienikin este aiheuttaa koukun ja kiemurtelun toisensa perään. Mikäli liibalaaba sisältää riittävästi viittauksia oikeille tahoille, voit saada tuotettua massiivisesti tavaraa aivan absoluuttisesta tyhjiöstä. Mikä tärkeintä, egosi kissankulta kiiltää puhtauttaan.

Kas näin pysyy intellektuellismin fallos sievästi erektiossa, eikä ketään tunnu häiritsevän sen jöpötyksen sijainti keskellä otsaa. Kirjallisuustieteilijät, siinä vasta uljas joukko, joka sietää tulla otetuksi hyvin, hyvin vakavasti. Ainakin omiensa keskuudessa. Sen sentään itsekin tiedostavat, että kukaan muu ei sitä tule tekemään.