Vielä keväällä minua piteli pois bloggerin äärestä jokseenkin sysisynkkä mustuus, joka valtasi alaa kaikelta siltä, mitä olin pitänyt elämässäni kultaisena. Kaikki se aiempi vakuuttelu siitä, miten Oliverin myötä olin löytäny itteni ja jonkinmoisen riippumattoman zen-tilan, tuntu a) kyyniseltä b) hulvattoman naurettavalta. Oli luurankoja ja demoneita ja painajaisia kaapeistaan karanneina, ja uusi onnikin kahmaisi kipeästi juuri sieltä, minne oli eniten sattunu.
Nyt minun vaitonaisuuteen on ollu se yksi ja ainoa yksinkertainen syy, ettei mulla ole ollu tarvetta tuulentuville. Mulla on ollu onnet ja onnettomuuet sellasessa merkityksessä, ettei niihin kumpiinkaan ole löytäny sanoja. Mulla on ollu Todellisuus. Kauan, kauan sitten mie opin jo kohtaamaan kaiken negatiivisen sellaisena kuin se on, positiivisen kokemista opettelen edelleen. Vuosia mie kuvittelin, että kun hyvä tullee, se tullee kokonaan ja jäähäkseen. Uusi, parempi aika, jolloin, ennen kaikkea, Joku Pelastaa Minut. Sitä ei, yllärit pyllärit koskaan koittanu. Mutta tuli se aika, kun oli tasapaino, enkä mie tarvinnu kenenkään käsivarsia kuollakseni. Mie löysin jopa kaksi asiaa minun elämään, kaksi isompaa tai pienempää miestä, jokka on yhessä vimmalla vastanneet minun varjoihin. Se ei tarkota sitä, että ne mun omatekoset demonit olisivat menneet pois, se tarkottaa sitä ettei minun enää tarvi pelätä, ettei olis maata jota valo koskettaa. Tiiä kuinka pitkään kyttään sitä ketunhäntää taikka haudattua koiraa, skeptinen mie olen edelleen, mutta jotain luottoaki on alkanu löytyä. Toiseen ihmiseen ja mikä vielä uskomattomampaa, minuun itteeni.
Nyt mun aiempi motto, sitaatti Kerkko Koskisen Sateentekijä:stä tuntuu enemmän kuin vähän väärältä. "Aion olla onnellinen." Ehei, mie aion olla surullinen, iloinen, tuskissani, riemuissani, peloissani, kaihoissani, mielissäni, harmissani, kaikissa mahdollisissa possessiivisuffeksissani, ja mie aion olla kaikkein eniten
elossa.
