Eikä minulta mitään puutu.

"Jos epäonni on jatkunut jo kauan, ei onni voi olla enää kaukana."

Se on mulla tässä nyt. I've had my face dragged in fifteen miles of shit, mutta nyt se on hetkeksi ohi. Nyt mun sisällä kehrää onnenpentu, ja levottomuus on vaihtunu innostukseksi, kaikesta.

Luovuin epätoivosesta yrityksestäni säilyttää oikeuven kotihoidontukeen ja päätin, että Oliverista tullee syksyllä päivähoitolainen. Meistä tullee siis tyhjätaskuja, mutta rumat ne rahalla korreileeki. Kaikki järjesty paremmin ko olin uskaltanu toivoa, saatiin aivan ihanteellinen paikkaki. Sinne Oliver siis mennee syyskuusta lähtien muutamaksi tunniksi muutamana päivänä viikossa, kun mie yritän saaha opiskelun kunnolla vauhtiin taas. Ja ehkä mie voisin käyvä vaikka tanssimassa kerran viikossa, saanhan..?
    Oon ihan varma, että Oliver vain tykkää kun saa vähän erilaista säpinää. Eikä se ennää ole niin takiainen, eilenki se oli monta tuntia kaksistaan lapsenlikan kans. Suju kuulemma tosi hienosti! Tosin lapsenvahtihan oli sitä laatua ettei paremmasta väliä, tietysti kaikki meni hyvin. Voi kun jokasta ilkimystä kohti olis aina yksi Senni, niin maailmassa olis kaikki tarpeeksi hyvin.

Meijän päivät on olleet... ihania, sanon niin silti vaikka olen yrittäny vähentää sen sanan käyttöä. Kun ei sille oikein ole muuta sannaa. On ollu enimmäkseen aivan uppeita ilimoja, ja me ollaan totisesti otettu ilo irti. Ollaan läiskytelty vieresellä uimapaikalla, leikkipuistoiltu ja syöty vattat täyteen makkeimpia mansikoita joita olen kuunaan maistanu. Muutaman kerran päivässä otetaan yhteen totta kai, mutta muuten ollaan nautittu yhessäolosta valtavasti. Minun pieni rakkaus, miten pohjattoman onnelliseksi se minut tekkee. Ja tämä meijän uusi koti. Tykkään olla täällä niin palijon, että jätän tänä vuonna hillamarkkinat ja kaikki välistä. En yksinkertasesti halua lähteä täältä mihinkään.

Oon ollu supertehokas, vähän ehkä jopa maaninen kun en juuri nukukkaan. Tuntuu että kaikki käyttää multa nyt ko unelma, jaksan olla nättinä, ja mutsina & kodinhengettärenä yksi ässä ja vielä opiskellakki. Välillä äksyilen syyttä suotta, mutta ne on hetkiä ne eikä päiviä niinkö toisinaan.

Ja kun tännään kerkisin ensimmäistä kertaa tälle kessää aivan makkoilla auringossa, kävi mielessä, että tätä tunnetta ei multa kukkaan ennää ikinä saa napatuksi. Tulkohon hallat ja harmit ja muut, ja kun minulta viedään kaikki, autan kantamaan. Aion olla onnellinen.

Mother I'd like to...

Kun aloin oottaa Oliveria, olin vakuuttunu siitä, että minun vähänenki markkina-arvo on mennyttä kalua. Musta oli ilmiselvää, ettei kukkaan mies ennää ikinä haluais mua noin vain, vaan korkeintaan jonkun tylsän ja tavanomaisen ystävistä kumppaneiksi -tarinan myötä, ajan kanssa. Ajattelin, että pelkästään se fakta, että mulla on lapsi toiselle miehelle, sais minut näyttämään kaikkien muitten potentiaalisten könsien silmissä suorastaan vastenmieliseltä. Puhumattakaan nyt siitä, millasia muutoksia minun kropassa tapahtu raskauven ja synnytyksen myötä. Yäk hyi, sannois pojat ja juoksis karkuun.

Nyt mie en ole ollu vielä kuukauttakaan ihmisten ilimoilla, ja olen jo toennu moiset pelot höpönpöpöksi. Käsittämätöntä kyllä, minun markkina-arvo tuntuu jopa nousseen vallan kohisten. Lastenrattaat tuntuu suorastaan kiskovan miehiä perässään. Mutta tietysti siinä on koira haudattuna, ja ruma räksyttävä hurtta onkin. Jostain syystä nimenommaan minun sokeri on nyt polttavan kuumaa, vaikka olin ajatellu juuri sen menekin selkeimmin laskevan.
        Eräs paskapää tokasi mulle aiemmin ilkeyksissään, että mie olen haluttava vain siksi että yksinhuoltajat on niin pirun helppoja. Pääsi itku, vaikka tiesin että sellanen väite on aivan järetön. Voin kertoa, ettei tässä paljon rakastajia pietä. Väite "yksinhuoltajaäideiltä saa helposti seksiä" on niin lukemattomilla tavoilla epätosi, etten viitsi sitä sen enempää edes puida. Ette todennäkösesti saa multa pesää ja sillä hyvä. Mie totisesti toivon, ettei se yllätä kettään, koska sellanen idiotismi olis liian väkevää kestettäväksi. Mutta miksi maailmassa minua sitte lähestytään vain pahat mielessä? Tutummin, MIKÄ TEITÄ MIEHIÄ OIKEIN RIIVAA.
        Ei niin, ettäkö mie edelleenkään ja varsinkaan nyt kaipaisin mittään sitoutumisleikkejä. Mutta mie en pysty Pelkkään Seksiin. Jos pohjamuttiin mennään, niin mie väitän, ettei ylipäätään kukkaan nainen pysty. Nainen kaipaa aina sutinaa, tunnetta että mies haluaa juuri sitä, eikä vain mitä tahansa toosaa. Herrantähen, edes pientä flirttiä. Minun tapauksessa puolestaan edellytetään jo jonkinlaista tervettä ja toimivaa ihmissuhdetta sähinän ja suhinan lisäksi. Että jos voitais vaikka kahavitella iliman että paukkuu kiusalliseksi.
        Ehkä miehet sitte pelekää, että asia on tosiaan niin kuin herra Laasasen sannoo. Että naisilla on taipumus pariutua "ylöspäin", ja mie en näin ollen voikaan hakea mittään muuta, ko ilman muuta elättäjää mulle ja mun imeväiselle. Ehkä mut nähään kuin viritettynä hiirenloukkuna, josta miehet haluaa kuitenki sen herkun, kovasti mutteivat kuollakseen. The cheese is better than the catch.
        Jos Laasasta uskotaan, vaihtokauppa on tasaväkinen silloin, kun mies saa seksiä ja nainen osansa miehen menestyksestä. Ilmeisesti lehtolapsi ei sovi tähän yhtälöön. Toinen ongelma on, että tämä yhtälö puolestaan ei sovi yhtään mihinkään kuin pieniltä osin. Menestys, saralla tai toisella yksinkertaisesti viehättää naisia, myönnettävähän se on. Ei kukkaan halua luuseria, jos saatavilla on fyysisesti kutakuinki yhtä tai jopa vähemmän vetävä mies, jolla on jotain enemmän. Ei tarvi olla ydinfyysikko tai huippu-urheilija, riittää että on hyvä jossain perusammatissa, niin kuin vaikka raksamiehenä. Ylipäätään jonkinlaista kunnianhimoa tai paneutumista täytyy olla, tai mies vaikuttaa helposti melko löysänahkaselta lorvijalta. Menestyneet miehet siis saa naisia. Mutta sitä mie en usko, että miehet sitä menestystä tavottelis vain päästäkseen jonain kauniina päivänä pukille. Toisaalta taas on vähintäänkin arvelluttava väite, että kyse olis välttämättä naisten "ylöspäin" pariutumisesta. Miehen ei tarvitse olla naista menestyneempi, riittää että jonkilaista kompetenssia löytyy. Ainahan on olemassa siipeilijöitä, mutta ei niitä voi vakiona pitää. Pahaksi onneksi yksinhuoltajan status on ilmeisesti sellanen, että se päräyttää pyrkyrihälytykset päälle.
       
Näin ollen mun markkina-arvo ajatellen paritumista näyttää puonneen pyöreään nollaan, kun taas parittelemisen (ah ilmaisun kuvottavuutta, mutta pariutuminen/parittelu on mun mielestä aika tyhjentävä erottelu) suhteen mun teoreettiset mahkut on paremmat ko koskaan, syystä jonka vain miehen luoja tietää.

Sisso. Mulla oli orastamassa tähän jonkilainen valaiseva loppukaneetti, mutta mun uneliaat aivot teki siitä hakkelusta. Painun nyt nukkuja nakkelemaan kera seksuaalis-emotionaalisen turhautumiseni, ja toivon että joku naisasianainen joku päivä rientää mun tarpeita puolustamaan, niin kuin Laasanen uusine ystävineen miessurkimuksia.

Rakkaudella Henrylle, part 1.

Eilen illalla minut vietteli katalasti mies nimeltä Henry Laasanen. Tunteeko kukkaan? Sälli, joka on ilmeisesti jo vuositolokulla puhunu samasista markkina-arvoista pariutumisessa, joita mie olen aprikoinu autuaan tietämättömänä, että aiheen tiimoilta on tuotettu teoria jos toinenki. Jossain lehtijutussa nostettiin esiin Laasasen keskeisimpiä teesejä, näkökulmana miehiin kohdistuvat kohtuuttomat vaatimukset ja liian krantut naiset. Käsi hamusi jo telaketjuja ja rintsikan hakasia, valmiina provosoitumaan ja rökittämään turhat luulot pois moiselta paskateoreetikolta, mutta harmikseni se ei ollukkaan noin vain perusteltua. Sen osotti jo pintapuolinen tutustuminen Laasasen nettijulkasuihin. Niissä vinha perä esiinty useimmin iliman "vesi"-etuliitettä. Henkka, anna anteeksi kun annoin mulkkututkani viisarin heilahtaa aiheetta sinun kohallasi. Lupaan ja vannon, että jatkan vastakin pyyteetöntä uurastustani sen etteen, että onnettomimmatkin lurjukset sais edes joskus naista.
       Onneksi Henkka ei kuitenkaan tuottanu mulle täyttä pettymystä, vaan antoi kuin antoikin aihetta muutamaan adrenaliiniryöppyyn "paha periköön, se on oikiassa!" -sadattelujen lisäksi.

Lienee aihetta pieneen briiffaukseen. Henryn mukaan naisilla on yhteiskunnassa seksuaalista valtaa, koska miehet haluaa enemmän sokeria kuin tarjolla on. Tämä aiheuttaa raadollista kilpailua urosten kesken, ja jakaa miehet ylempi-, alempi- ja keskitasoisiin, perustuen niitten kykyyn saada naisia. Laasanen puhuu markkina-arvosta, itse kenenkin ns. tsäänsseistä, joita miehillä määrittää lähinnä menestys, naisilla puolestaan kauneus. Kiipeliin joudutaan, kun naiset jatkuvasti hamuavat markkina-arvoltaan itseään ylempiä miehiä, ja vastaavasti huonommin kauppansa tekevät miesparat joko jäävät kokonaan ilman vipinää tai joutuvat tyytymään susirumiluksiin. Tällöin käy kalpaten myös kuuseen kurkotteleville naisille, koska ylemmän tason miehet harvemmin haluavat alemmiltaan muuta kuin pelekkää pesää. Tämä käsitys siis minulle Laasasen Uuden Suomen nettijulkasujen perusteella (joihin en jostain syystä nyt saa laitettua linkkiä, ettikää ja lukekaa ihmeessä!), olen vilpittömästi pahoillani jos välitän nyt etteenpäin jotaki ommaa väärinkäsitystäni. Tulen totta vieköön perehtymään asiaan tarkemmin.
        Laasasen näkemykset on sen verran meikäläistä stimuloivia, että voisin oikiastaan perustaa kokonaisen uuen blogin vastatakseni niihin. Ehkä piru vie teenkin sen, jahka kerkiän tutustumaan herran tuotantoon syvemmin. Siihen asti pidän vain kivvaa Henkan kans ja hyödynnän moista runsaudensarvea selkeyden vuoksi useammassa erillisessä päivityksessä. Laasasen lailla tulen syyllistymään karkeaan yleistykseen, tukeutumaan stereotypioihin, ja vaalimaan kylmää teoriaa tunteitten kustannuksella. Tarkotus ei ole dissata Henkkaa, vaan vilpittömästi tämän teorioita kunnioittaen (korostan, minusta niissä on paljon itua!) testata ja pohtia niitten paikkaansapitävyyttä, korkeintaan pikkasen isotella takasin. Lysti alkakoon!

On varsin lyhytnäköstä todeta, että naisilla on enemmän seksuaalista valtaa ja sillä hyvä. Olkoonkin totta, että naisen tavaralla on suurempi kysyntä, nainen on kuitenki vain tavarantoimittaja jolla ei todellisuudessa ole paljoakaan aktiivista valtaa. Arvaatta varmaan, keillä se perimmäinen valta sitte minun mielestä käytännön tilanteissa on. Tässä vaiheessa täytyy tosin huomauttaa, ettei Laasanen väitäkkään naisen seksuaalisen vallan toteutuvan niinkään yksittäisissä tapauksissa, vaan yleisellä tasolla. Sekin on minun mielestä silkkaa puppua.
        Laasasen mielestä mies on jo lähtöjään altavastaajana, kun ryhtyy naista iskemään. Siinä vaiheessa pelissä on kaikki se vaiva, joka on nähty jotta mentäisiin kaupaksi. 
   
"Tilanne voi tosiaan tuntua symmetriseltä, kun mies tulee juttelemaan sinulle ja päätätte harrastaa seksiä. Sinä et kuitenkaan nähnyt niitä 20 tuskallista pakkia, jotka mies sai edellisinä viikonloppuina. Sinä et ole nähnyt vuosia kuntosalilla ja insinööriopistossa, jotka mies on käyttänyt markkina-arvonsa nostamiseen. Sinä et ole nähnyt sitä kasaa pelimiesoppaita, jotka mies on lukenut. Et ole nähnyt miestä pimeässä lukemassa salaa Laasasen blogia pariutumismarkkinoiden toiminnan ymmärtämiseksi. Kaikki nuo piparin saamisen kustannukset sinulle näkymättömissä ja siksi vaihto tuntuu triviaalian tasapuoliselta."    

Voi nyt yhden kerran. En edes lähe lyömään tiskiin niitä biologisia paskanakkeja, jotka on naisen osana pariutumista ajatellen, puhumattakaan tämäntyyppisestä vaivannäöstä. Jo ulkonäkönsä etteen nainen joutuu näkemään pirusti vaivaa pysyäkseen edes tietyllä perushyvällä tasolla, kun taas miehellä riittää puhas paita ja parranajo. Olen myös aika varma, että naiset lukkee miehiä huomattavasti enemmän kaiken maailman oppaita ja tuskatätien neuvoja päästäkseen käsiksi siihen arvokkaaseen tietoon, mitä miehet naiselta haluaa. Huolimatta siitä, että mm. media räiskii sen silimille kyllä kysymättäkin joka käden käänteessä. Eikä ne ole reiluja vaateita ne. Joskin niitä toistavat myös naiset omilla suillaan ja käytöksellään, ja miksi näin. Kilpailun vuoksi. Mistä kilpaillaan? No miesten huomiosta. Missä valta? Onko naisilla valta tästä? No ei ole.
       Laasanen toistelee sitä, miten naisella on valta evätä mieheltä se, mitä se haluaa, mikä on ilmeisesti sitte poikkeuksetta seksi. Mutta! Vasta mies aloitteellaan sallii naiselle sen ihanan ylellisyyden, että saa vappaasti valita, pannaanko vai eikö panna. Jo siinä vaiheessa aktiivinen valta on nimenommaan miehellä. Mies saa valita, kelle lähtee ehottelemaan, nainen joutuu valittemaan joko kyllä tai ei. Tämähän kulminoituu fraasiin, jota mie inhoan eniten koko maailmassa: Sä päätät. Mennään ihan sun ehoilla, beibi. Aivan kuin mies olisi se taho, joka voi halutessaan antaa mulle valtuudet määrätä omasta pimpsastani. Vittu molen otettu.
        Täytyy ottaa huomioon sekin, että pariutumistilanteet on tietyssä määrin rajattuja. Vaikka mukiinmenevän markkina-arvon naisia olisikin kaiken kaikkiaan enemmän kuin vastaavia miehiä, esimerkiksi baarissa tilanne voi olla käytännössä aivan toinen. Ja missä tahansa muuallakin. Kaikissa niissä tilanteissa, joissa pariutuminen on mahdollista, vallitsee kilpailu satunnaisen joukon kesken. Aloitteen tekevä osapuoli valitsee kohteensa sillä hetkellä mahdollisista vaihtoehdoista. Sen lisäksi on olemassa vielä järjestäytyneitä kategorioita, joiden sisällä vallitsee omat skabansa. Vaikkapa kuntosalilla, jossa ryhmän kokoonpanoa rajoittaa siis tietyt yhteiset intressit, sinkut kilpailevat muita saman ryhmän edustajia vastaan. Saatat yleisellä tasolla olla aika kuumakin misu, mutta jos samalla salilla käy vielä seksikkäämpiä sutturoita, sinun markkina-arvosi laskee auttamatta. Ei siis voida yksioikoisesti todeta, että naisten olisi jotenkin helpompi saada omantasoistaan seuraa.
        Sitä paitsi naisilla on yleensä melko vaatimaton käsitys omasta markkina-arvostaan, kun taas miehet arvioivat omansa joko realistisesti tai renttelisti yläkanttiin. Naiset on miehiä epävarmempia omasta vetovoimastaan. Siispä, jos vaikkapa viehättävyydeltään kouluarvosanalla ysin arvoinen nainen on mielestään vain heikko seiska, hän todennäköisesti myöntyy vastaavan arvosanan miehelle, vaikka voisi pienellä panostuksella saada täyden kympin uroksen. Mielestäni siis myös vähemmän kuumilla miehillä on hyvinki saumaa saada tasoistaan ja jopa huomattavasti tasokkaampaa seuraa.
        
Niin että, kyllä mie väitän ettei miehillä ole sen vähempää jos ei nyt välttämättä enempääkään seksuaalista valtaa ko naisilla. Ei myöskään mittään universaalisti kehnompia mahkuja hyviin partnereihin.

Pahoittelen rönsyilyä ja sekavuutta, mulla on hirvittävän vähän aikaa tällaseen intoiluun. Palaan aiheeseen väistämättä, niin mehukas tämä minun mielestä on. Isken hampaani itse markkina-arvoihin ja niiden määräytymiseen heti kun Oliver minulle sen ilon suo.

Pientä puhetta.

Mie oon aina ollu täysi tunari, mitä tullee small talkiin. Puhheen tuottaminen on mulle haastavaa sekä teknisesti että sisällöllisesti. Mun artikulointi on usein kuin purkista pursuava croissant-taikina, enkä ossaa esittää pieniä, kepeitä kysymyksiä, saati vastata niihin tilanteeseen sopivalla tavalla. Homma ei ota käyttääkseen edes tutumpien kans, kun en ennää niin jännitäkkään. En osaa kuunnella tarkasti ja muistini on kelvoton. En tarkota sitä pahalla, mutta en luultavasti muista mitä koulua käyt tai missä nykyään asut. Kadehdin sellasia ihmisiä, jotka muistaa kivoja pieniä yksityiskohtia jokasesta tapaamastaan ihmisestä, silloin on aina mistä alkaa rupattelemaan.

Nyt lapsellisena mie olen joutunu vielä aivan uudenlaiseen pikkupuheviidakkoon. Jos muitten tuntemattomien kanssa toistuu samat aiheet säästä päivän uutisotsikoihin, muitten vanhempien kanssa jutut on erit mutta yhtä uskollisina toistuvat. Mie en ole vielä onnistunu ratkomaan koodia. Edelleen mennee tuon tuostaki sormi suuhun, kun jään pähkäilemään mitä minun oikein odotetaan seuraavaksi sanovan.
        Tähän asti mie olen ollu samassa rajatussa tilassa muitten vanhempien kanssa lähinnä junan leikkivaunussa. Jos junassa nyt muutenki tuntuu olevan aina tismalleen sama setti matkustajia, (mm. ne pari nahkatakkista jätkää jotka kulkee junan päästä toiseen vain esitelläkseen hartioittensa levveyttä, joku porukka pellaamassa uno-korteilla, ja kuulemma joku vanha karpaasi kertomassa elämäntarinaansa tupakkakopissa) niin leikkitilassa sama ilmiö on vielä vahvempi.

Joka kerta meijän kanssa sammaan aikaan on sattunu joku Oliveria muutamaa kuukautta vanhempi muksu, joka ei ossaa vielä kävellä. Ja joka kerta keskustelu mennee tismalleen samalla tavalla. Seurattuaan Oliverin läpsyttelyä hetken, ja kysyttyään sitten sen ikkää, äiti kertoo oman päivänsätteensä mittarilukemat, ja hieman nolostuneena: "...eikä vielä kävele". Tämän jäläkeen toistellaan yhessä sitä itsestäänselvyyttä, että jo vain se joku päivä vielä kävelee, mutta silti tilanne jää roikkumaan, aivan kuin minun pitäis sanoa vielä jotain kannustavaa tai lohuttavaa, niin naurettavaa kuin se onki. Onneksi minulla on siihen vielä ässä hihassa: "Tällä ei ole vielä hampaita."
       Sitten on ne äiskät, jotka marssii helemat hulumuten laskemaan lapsosensa keskeisimmälle maholliselle paikalle, huikkaa kollektiivisen "moi":n ja alkaa välittömästi luetteloimaan Santerin 1v 7kk taitoja ja mieltymyksiä. Jää epäselväksi, kelle tämä mamma monologinsa osottaa, joten jokanen onnettomuuekseen paikalle sattunu joutuu kiipeliin. Tällasten äitien kans small talk on kuitenki itse asiassa kaikkein helepointa. Ne kun ei ole alkuunkaan kiinnostuneita mistään vastavuorosesta viestinnästä, vaan niille riittää muutama "mm" ja "jaa" tasasin väliajoin. Mikä vielä parempaa, se tarkottaa sitä että niitten kuuntelemisen voi hyvällä omallatunnolla lopettaa välittömästi kun ne on tunnistettu tähän kategoriaan kuuluvaksi.
        Sen sijaan kaikkein vaikeimpia tapauksia jutustelun kannalta on ns. "voi sentään" -äidit. Niille ominaista on lystikkään näkönen kumara ja vinhoin pikkiriikkisin askelin eteneminen tenavansa kannoilla, jota säestää tasanen, hiljaisella äänellä sopotettu "oi-voi-miten-sinä-nyt-noin-ei-saa-anteeksi-vain-kaikille". Miten minusta tuntuu, että se pikku Joel ei ole ainut alle 5-vuotias, joka toisinaan tuuppaa leikkikaveria, heittäytyy mahalleen kirkumaan tai kaivaa häpeilemättä nokkaa tahi pyllyreikää. Keskustelu käy äkkiä aika ahdistavaksi, kun koko ajan saa olla vakuuttelemassa, että ei se mittään, kaikki okei. Se on myös käytännössä meleko vaikiaa, kun juttu keskeytyy tämän tässä äidin syöksyessä estämään sitä tragediaa, että Joel pudottaisi kirjan lattialle eikä laittaisikaan takaisin hyllyyn. Tunnustettakoon, että mulla itellä on luontasta taipumusta tämäntyyppiseen hössöttämiseen, ja pitääkin oleman varuillani, etten äidy yhtä hysteeriseksi ko jotku kanssasisaret.
      Aina mahtuu mukkaan myös äiti, joka tokasee äkkiyllättäen jotain niin totutusta poikkeavaa, että täytyy oikiasti olla kieli keskellä suuta kun vastaa. Kun perusrupattelun tuoksinassa toinen avautuuki varottamatta koetuista kauhunhetkistä, kun puolivuotias vauva sai toisen asteen palovammoja, täytyy olla tosissaan vikkelä että kerkiää vaihtaa spontaanin "herra varjele!":n hieman lievempään ilmasuun. Äitit on tunnetusti paitsi suht kykenemättömiä vastaanottamaan minkäänlaista kritiikkiä ominaisuuksistaan vanhempana, myös taipuvaisia tulkitsemaan kaikki kommentit sellaiseksi. Yritä siinä sitte keksiä jotain sanottavaa, kun olet vielä aidosti järkyttyny ensinnäki tapahtuneesta, mutta myös siitä että kukkaan haluaa jakkaa moista ventovieraan kanssa.
        Kiusalliseksi paukkuu myös silloin, jos jossain yhteyvessä jouvun mainittemaan, että mie olen yksinhuoltaja. Se on oikiastaan aika yllättävää, koska eihän meikäläiset mittään luonnonoikkuja ennää nykyään ole. Eikä mulle itelle ole vaikia siitä sellasenaan puhua, olen asian kanssa jo niin sinut ko suinki voin. Mutta siinä vaiheessa, kun toinen pyytelee punastellen anteeksi "tunkeiluaan" ja painiskelee saahakseen säälin naamallaan sympatiaksi, tullee sellanenki mieleen, että pitäiskö minun tätä sitte jotenki hävetä. Onko tämä nolo homma kun siitä sivullinenki noin kiusaantuu..? Tiiän, että se on höpönpöpöä, mutta kyllä mulle tällasten jäläkeen tullee aina kurja olo. Joskus olen jopa miettiny, että valehtelen itelleni koko äiti-identiteetin miehineen päivineen etten joutuis ennää moiseen tilanteeseen.
        Isäihmisen kanssa olen joutunu juttusille vain kerran, joten niistä mulla ei ole tarjota mittään yksisilimäsiä yleistyksiä. Se oli kyllä yksi elämäni epämielyttävimmistä juttutuokioista se. Vaikka itse keskustelu oli sitä tavallista minkäs ikänen -tättädäddädäätä, mie huomasin alta aikayksikön vaistomaisesti kiskovani topin miehustaa ylemmäs ja hammeen helemaa alemmas. Sillä miehellä oli riettain katse mitä on kuunaan nähty. Se soti hämmentävästi vastaan sitä paras isi -habitusta joka sillä oli, kun se luki pienelle tytölleen Suurta piirakkaryöstöä. Hyrrr.

Vaikka mulle tällaset tilanteet on monesti pulma ja kauhistus, mie en loppujen lopuksi ole ollenkaan pahoillani siitä miten paljon niitä Oliverin myötä tullee. Päin vastoin, mie olen yllättyny positiivisesti siitä, miten ystävällisiä ja avoimia ihmiset on, kun mukana on tuollanen pikku jäänmurtaja. Hetkellinen tutina ja änkytys on pientä siihen nähen, miten hyvä mieli muutamasta sanasta tuntemattoman kanssa voi tulla. Nykyään mie olen vähän niinkö karavaanari, mulla on aina kavereita. Ei ne Minun nimestä ole kiinnostunu ja ilimaahan mie niille olisin iliman Oliveria, mutta se on sitä symbioosia se. Loisitaan sumeilematta ja iloisin mielin toinen toisessamme.
        
Sitä paitsi, mie olen oppinu jo hetkittäin nauttimaan vieraitten ihmisten seurasta. Jos äitiyttä ylleensä kuvataan lintuemometaforalla, niin kyllä tuo lapsi ihan vastaavasti on opettanu minua lentämään.

Mitä kuuluu.

Mun ikkunasta näkkyy päivisin kommeita raksamiehiä ja iltasin söpöjä pikku pupuja.

Ollaan viimeinki selevitty muuttohulinoista ja yksistä pienistä häistä, ja manseuduttu maan pinnalle. Ei ole ollu kuut eikä tähdet meikän puolella ollenkaan. Supersankari Vituiks Man palveluksessanne! Supervoimana katse, jolla saa kaiken muuttumaan läjäksi paskaa käden käänteessä, ja pienellä pinnistyksellä vielä jonkun onnettoman sivullisen liukastumaan siihen torttuun. Onni onnettomuuessa kaikki minkä kanssa on vastustanu, on menny niin perusteellisesti mönkään, ettei ole pahemmin ressiä siitä miten asiat korjais. Siksi toisakseen nyt alakaa taas kuitenki elämän perusasiat olla mallillaan ja jopa rahtunen elämänhallintaa mukana, joten kyllä tässä ihan onnen kintereillä ollaan.


Tampere on ihana ja tekkee sekä mulle että Oliverille älyttömän hyvvää. Nyt minusta vasta tuntuu, että me kahestaan ollaan se perhe, jolla on ikioma koti. Ja uusi koti on aivan pirun sievä ja hieno, kyllä meijän täällä kelepaa. Ja on astianpesukone! <3 Mulle se on pala taivasta. Nyt pystyy laittamaan ruokaaki, ko ei tarvi pelätä sitä sotkua jota ei koskaan oikiasti kerkiä siivoamaan. Ja näkisitte meijän vessanpytyn! Siinä ei ole jalakaa ollenkaan, kuin Siistiä se on. Naapurit on sellaisia joita uskallan moikata, ja näkkyy olevan palijon lapsia. Melekeen vieressä on järvi ja kiva uimapaikka, ja kauppoihin on juuri sopiva rattailumatka. Niin että jos se on jossaki minunki oltava niin kyllä tämä on tällä hetkellä paras paikka siihen.

Oliver täytti vuojen noin vain, ja on ollu ihan älyttömän reipas. Se on muutamassa viikossa itsenäistynykki niin ettei se minua aivan joka hetki kaipaakkaan. Pelekäsin vähän, että näin iso elämänmuutos pistäis sen pasmat sekasin, mutta ei sitä näytä huolettavan vähhääkään. Se on samanlainen kuin sillon ko mie näin sen ensimmäistä kertaa kunnolla ultrassa. Mie olin pelänny aivan kuollakseni että sille on käyny pahasti, kun se minun odotus nyt ei alakanu ollenkaan sillä tavalla ko kuuluis, ja ensimmäiset raskausviikot mie taisin lähinnä itkeä ja huutaa ja oksentaa. Mutta siellä se vain sitte oli, sinkoili sinne tänne karkuun kun neuvolantäti yritti sitä pyyvystää. Ihan ko sillä olis vain huvittanu se, että mie olin hetkeäkään murehtinu etteikö Se pärjäis. Nyt se on jo noin iso, ja aina kun mie meinaan, etteihän sillä vain ruppee hirvittämään joku uusi juttu, se pistää suun niin suoraksi viivaksi että näyttää Nintendo-sieneltä ja pärjää menemään.

Ja miehän se olen ajatellu pärjätä kanssa.