Toisen sanoin

Syksyn ja uusien tuttavuuksien myötä joutuu itse kukanenkin esittelemään itsensä kerta toisensa jälkeen. Ikävä kyllä se ei ole enää ollenkaan niin yksinkertasta kun lapsena. Kukkaan ei tule kysymään sulta noin vain mutkattomasti, mikä sun nimi on ja haluatko sä leikkiä. Jos tutustuminen ei tapahu luontevaan suomalaiseen tapaan ajan kanssa ja arvailemalla annetun tiedon perusteella, homma on monesti kerta kaikkiaan kiusaannuttavaa puolin ja toisin. Jos sattuu olemaan a) sosiaalisesti rajoittunut, b) ristiriitaisuuksien ja äärimmäisyyksien värittämä silti suht kasassa pysyvä persoona ja c) huono kuvaamaan yhtään mittään asiaa lyhyesti ja ytimekkäästi, homma on piru vie tuskallista. Sellaista kuin mulla. Ylleensä päädyn klassisiin ja varovaisiin avauksiin, kerron kuka ja mistä olen ja mitä opiskelen, ja sitten pistän naamalle sen ilmeen kuin useimmilla on liukastuessa jotta porukka älyäis siirtyä seuraavaan hiillostettavaan. Multa on turha odottaa mittään persoonallisia ja hauskoja, kuvaavia pikku yksityiskohtia itestäni.

Jos maailma olis mun, kaikki olis poneja, söis perhosia ja kakkais sateenkaaria tietenkin. Lisäksi mie saisin jakkaa uusille ihmisille otteita niistä biiseistä, joissa sanotaan asiat paremmin ko mie ossaan. Silloin mulla olis helpompi tapa kertoa millanen ihminen mie olen. Se menee näin.

Ei vaivata voi mikään elämän ies
En matkaile niin kuin matkailee järkimies
Niin kuin tunnen, niin teen
Ja kaikki hapannaamat tikahtukoot kateuteen.

Mie olen periaatteessa äärettömän impulsiivinen ihminen. Minun tunnekuohut on arvaamattomia ja voimakkaita, ja mie heittäyvyn niihin hyvin intohimosesti. Minut on aivan yhtä helppo saaha itkemään ko nauramaanki. Innostun helposti ja kyllästyn äkkiä, enkä todennäkösesti vuojen päästä ennää suurin surminkaan muista, mikä se mun taannoinen elämäntarkotus olikaan. Mie en kuitenkaan näytä läheskään kaikkea poltteluitani, mutta siinä ei ole kysymys niinkään itsehillinnästä kuin kyvyttömyyestä ilmasta itteäni haluamallani tavalla. Mun vietit on raivoisat, mutta pelkään silti liikaa antaakseni niille täyven vallan. Ja se oikiastaan harmittaa minua. Olis joko tyyni ja järkevä tai sitte kunnolla kuriton, mutta kun on kamalan villi ja pelkästä pakosta asiallisesti, niin se on vähän ahdistavaa välillä.
      
She takes just like a woman, yes she does
She makes love just like a woman, yes she does
And she aches just like a woman
But she breaks just like a little girl.


Mie pidän itteäni vahvana naisena. Mie olen selvinny helvetin kovista paikoista, en väitä että missään mielessä kunnialla mutta mie olen. Mulla on voimakkaat näkemykset joitten takana mie seison, ja ossaan olla aika kipakka. Mutta vahvathan ei taivukaan, ne katkeaa. Silloin mie olen niin heiveröinen, etten pysty muuhun ko käyttäytymään hysteerisesti ja toivomaan, että tulis joku ja korjais kaiken. (And nobody ever came.)

Ja minä en enää milloinkaan
aio rakastua kehenkään.

Mie en ole niitä naisia, jotka odottaa messiastaan. Viimesen verrattain paskamaisen kokemuksen jäljiltä on hyvinki mahollista, etten mie ennää ruppee rakkaushommiin ollenkaan. Ihastumaan olen yhtä herkkä ko ennenki, mutta kyllä mie itteni sen verran pahasti satutin, etten tiedä pystynkö menemään sen pitemmälle vielä tai ennää ikinä. Tässä on nyt tärkeä huomata olennainen ero: Minä loukkasin itteni, ei niin että tuli paha mies joka teki pahasti ja nyt on pilalla kaikki. Just because I'm hurting doesn't mean I'm hurt.
        Varmasti pitkälti Oliverin myötä mulle on kuitenki tullu vahva unelma kokonaisesta perheestä. Niistä pienistä asioista jotka tekkee kodin, palasokerit kipossa ja avain kynnysmaton alla. Kerran kuulin käytettävän termiä susipari, se olis vaikka kuin hyvä mulle. Joku ihminen, josta mie välittäisin, ja joka pyörittäis arkea minun kanssa, ei minun tarvis olla siihen mitenkään in lööv. Sun Blur-levysi mun Kaukojeni viereen. Tai ehkä kokonainen kommuuni! Miksei? MIKSI ei!?!

Jos sen on oltava niin,
olkoon sitten niin.


Minun olemiseen on tullu helpottava keveys sen kaiken jälkeen, mitä on tapahtunu sen jälkeen kun sain tietää oottavani Oliveria. Mie olen saanu hirveän paljon takasin sitä minua, joka olin ollu ennen, ihan pienestä asti. Ehkä eniten itessäni arvostan sitä, miten mie ossaan nauttia pienistä asioista ja hetkistä ja ossaan nähä yksinkertasten asioitten kauneuven. Nuuhkin tuomet / taivutan kaulaa / edessäsi nauran. Mie saatan jäähä moneksi minuutiksi ihastelemaan sitä, miten kivannäköstä on kun bussissa on sisällä violettia, pinkkiä ja mintunvihreää vierekkäin. Suihkussa mie käännän suuttimen ylöspäin niin että vesi tullee kuin suihkulähteessä, ja se on minusta hirveän kaunista. Eilen naapurintyttö löysi tuosta pihalta oikean orvokin, ja jukra että mie olin innoissani, en ollu koskaan nähny sellasta. Sitten se näytti mulle, miten päivänkakkaroilla voi piirtää kiveykseen, mie piirsin kukan ja olin varmaan enempi mielissäni ko se pikkutyttö. Jos minun naiivius on kostautunukki mulle, niin on siitä käsittämättömän paljon iloaki, joka päivä. Mie kiinnitän paljon huomiota siihen, miltä tavalliset asiat näyttää, kuulostaa, tuoksuu ja tuntuu.

Syystä että väsyttää, en pysty nyt kummempaan. Lisäksi mulla on ollu jo pitkään harmillisen kuiva kausi niin musiikillisesti ko lyyrisestikki, en taho saaha kiksejä oikein mistään. Ehkä toisella kertaa tullee mieleen sitaatteja, joita voisin jakkaa sitten tokilla treffeillä.


(Mainittakoon nyt vielä, että tällä kertaa vein sanoja Martikaisen Jarkon, Bob Dylanin, Jeff Buckleyn, Anssi Kelan, Coldplayn, Itkevän tytön ja SMG:n paremmista suista. Asiallista lähdeluetteloa ei tipu eikä lirise.)

Lissää seksiä!

Minua on jo pitemmän aikaan ällistyttäny se, miten näinä tasa-arvon voittoisina aikoina kuulee niin kovin vähän kritiikkiä median seksistisestä kielenkäytöstä. Kaduilla marssitaan oikeutta olla koskematon lutka, mutta ketään ei tunnu juuri hetkauttavan sellaset varsin tavanomaset journalistisem ilmaisun helmet kuin "uhkea povipommi",  "ohhoh mitkä vatsarypyt!" tai "huh, mitkä muodot!" laajalevikkisissä iltapäivälehdissä kunnon roskalehdistöstä puhumattakaan. Naisen vartaloa kommentoidaan jatkuvasti keskenkasvuisten pojankloppien suuhun sopivilla huudahduksilla, ja vastuussa ovat aikuiset, jopa jonkin koulutuksen saaneet ihmiset, naiset siinä missä miehetkin.
       
Aiemmin olen ollu sitä mieltä, että moisten tokasujen julkasusta pitäis langettaa sakkotuomioita sukupuoleen perustuvan halventamisen nimissä, mutta ehkä olenkin kiikkunut vallan väärästä päästä puuhun. Jospa seksismiä ei olekaan mediassa yli äyräiden, vaan päin vastoin aivan liian vähän. Markkinoilla on ammottava aukko - missä luuraavat miesobjektit? Että kuuleekin yhä puhuttavan pihtaavista naisista, kun koko miesvartalon seksuaalinen aspekti on pidetty ikiaikoja suljettujen ovien takana!

Se, että naisvartalo olisi yksinkertaisesti kauniimpi ja seksuaalisempi luojanluoma, on silkkaa palturia ja propagandaa. Miehet yrittäköön epätoivoisesti kääriä ympärilleen metritolkulla kangasta, tarkkasilmäiset löytää kyllä ne kiihottavat pienet yksityiskohdat joilla herkutella. Myös myytti miehelle ominaisesta ja naiselle käsittämättömästä likaisesta mielikuvituksesta onkin useiden eri tahojen yhteistä petosta. Kuka nainen ei muka koskaan olis jääny kattomaan kauniita mieskäsiä ajatellen jotain hyvin, hyvin likaisia hommia joita niillä voisi tehdä..? Miehen selkärangan selvästi erottuva kaari taas pistää takuulla siveimmätkin puuterinväriset maksipöksyt kostumaan. Sopiva parransänki saa useimmat naiset siirtymään ajatuksissaan onnenpolun osoittamaan suuntaan, ja jo pelkkä miehen koko voi päästää mielikuvituksen laukkaamaan hämärän rajamaille. Lyhyemmin: Miesvartalo ei ole yhtään sen vähempää VAU kuin naisen kroppakaan. Ja niiltä osin, kun se ei sitä jollain onnettomalla yksilöllä ole, miksei siitä voisi yhtälailla vähän nälväistä. Jos naistähtien selluliittiongelmat on ohhoh, miksi miesten kaljamahojen annetaan römpsöttää rauhassa?
       
On aika vallankumouksen! Nyt jormat ja jortikat somaan riviin ja keltaiselle pohjalle kolmen huutomerkin kera. Ei voi olla niin, että meille on annettu vain Jim Morrison ja sitten liinat on lyöty lopullisesti kiinni. Tarvitaan kauniita, seksikkäitä miehiä, jotka käyttävät avujaan häikäilemättä joka tytön päänmenoksi. Tarvitaan kameroita ikuistamaan supertähtien seisokit, liian lyhyiden hameiden alle on kurkisteltu jo kyllästymiseen asti. Kansa tahtoo seksiä, joten sitä sille annettakoon täysi laidallinen! Lehdet täyttyköön vastedes otsikoista kuten "Jessus, mitkä miestissit!", "Mikäs se siellä pullottaa - katso kuvat!" ja "Kiekkotähti upeissa uikkarikuvissa!"

Tästä voitaisiin jatkaa jo lukioaikoina heränneeseen ihmetykseeni siitä, miksei pornoa voisi tehdä hyvällä maulla. Naisille suunnattu porno on terminä jo varattu luokattoman huonolle tuotannolle, joka on niin tylsää ettei miehet saa sitä kattoessa runkatuksi, joten en sitä tässä käytä. Sitä mie kuitenki käytännössä tarkotan. Ja voi olla että olen ylen optimistinen ja naiivi, mutta kai jonkun hännällisenki mielessä on joskus käyny, että laadukkaampaa ja monipuolisempaaki vois aikuisviihdetarjonta olla.

Siihen nähen, miten voimallisena miehen seksuaaliviettiä on iän kaiken pietty, miehet seksuaalisina olentoina on aika litteitä ja latteita, noin niin kuin julkisessa tilassa. Naiset sen sijaan kyllä tihkuu seksiä, mutta kuin ihmeen kaupalla sitä ei ole niille itselleen mistä antaa vastaavalla tavalla.

Perkele. Minä sanon vaan, että perkele.

Hetkiä, jolloin sankaritkin vapisevat.

Olen ollu viime päivät aivan saamarin kiukkunen itelleni. Kiukkunen siitä, että olen alkanu taas sättiä itteäni joka ainoasta pikku asiasta. Kaikki se itsevarmuus, jota olen saanu tämän vuojen aikana kerätyksi, tuntuu hävinneen ko tina tuhkaan. Nynny on takasin kuvioissa, se Merita jonka ei pitäisi hitto soikoon kuvitella itsestään yhtikäs mittään, koska siitä ei kerta kaikkiaan ole yhtään mihinkään. Monta iltaa olen yrittäny kirjottaa, ja joka kerta olen joko pyyhkiny/viivannu kaiken yli ja kirjottanu vielä perrään muutaman nasevan nälväsyn siitä, millasta kelvotonta kuonaa minun pää nykyään yksinomaan tuottaa. Eikä siinä kaikki. Olen aika tavalla ruma, eikä mulla ole kaapissa edes puurohiutaleita kun niitä tarvisin, että ei minusta kukkaan akkaa kyllä ota. Persoonallakaan ei kannata lähteä peliä pelastamaan, törmätessäni komeaan naapuriin tokasen tärisevällä äänellä typerästi hymyillen "HERVE." ja matelen nujerrettuna paikalta. Kelvoton yksilö, ei siitä pääse mihinkään.

Raivostuttavaa. Nyt juuri pitäis riuhtoa se sisu essiin vaikka väkisin ja näyttää koko hela maailmalle, että mie olen kaunis, älykäs, lahjakas ja hauska, ja itse kenenkin kannattaisi  pitää minua silmällä, koska se on ensinnäkin miellyttävää ja siksi toisakseen tulen näyttämään teille taivaan merkit. Ei pidä unohtaa, että mie tulen vastedes kävelemään kaupungin katuja myös ilman apurattaita. En tarkota, että äitiys olis millään tavalla taakka tai negatiivinen leima, mutta eittämättä se asettaa minut tiettyyn kategoriaan, johon en aivan runnomatta sovi. Nyt mulla on tilaisuus kohdata ihmiset taas omana upeana ittenäni, joka vain on Myös pienen pojan äiti. Ei ole aika arkajalkojen nyt siis.

Ottaa päähän myöskin se, että kun sitten ruppeen muka itteäni kokoamaan, olenki yhtäkkiä niin naatti etten jaksa ajatella asiaa loppuun. Mua väsyttää koko ajan, nukahan siinä silmänräpäyksessä kuin Oliverkin päivin öin. Sitte herrään taas huomaten, että on hermo meleko napakkana kun en ole kerinny hetkeäkään tehä omiani. Vihhaan tätä, kaikki on muuten niin hyvin ja sitte mulla pittää itellä olla se liikkuva osa, joka ei täytä tehtäväänsä. Enkä mie maha sille mittään. Ei sille voi minkään, että olen väsyny, epävarma ja mieli maassa, vaikka kuin antaisin ruoskan paukkua. Olen paraikaa suht hyödytön, ja sitten pitäis vielä kattoa vierestä ja sallia se, kun en muutakaan voi. Syö naista.

Luojan kiitos minun ei ennää tarvi olla pelkästään itteni kanssa tekemisissä päivät pitkät. Siitä huolimatta että olen verrattain turhautunu tähän hommaan, olen viime päivinä nauranu ääneeni ja vähän itkenykki hyvvää oloani. Oliverin ensimmäinen päiväkotipäivä meni hirmusen hienosti, oli kuulemma kaikista reippain lapsi joka siellä on alottanu. Itki jonku aikaa kun mie lähin, eikä ollu oikein ruvennu leikkimään eikä syömään, mutta oli kuitenki rauhottunu seuraamaan muitten puuhia ja nukahtanukki sovinnolla. Kun menin hakemaan sitä, se rutisti minua ensin lujasti, mutta lähti sitten jo heti reippaana esittelemään leluja, niin aurinkoisena kuin se nykyään enimmäkseen on. Siinä vaiheessa mulla tuli se itku, lähtiessä olin niin syvällä syyllisyyen syövereissä etten saattanu. Toivotaan että ens viikollaki mennee yhtä hyvin, eikä Oliver nostattais hirveää kapinaa tätä elämänmuutosta kohtaan.

Nyt tämä luuska kiikkuu mököpuusta unipuuhun, ja tekkee taas sata lupausta ennen nukkumaanmenoa. Huomenna en, huomenna aion. Huominen on parempi, huomenna minä olen parempi.