Oliverin syntymän jälkeen olen ollu huomattavasti enemmän muitten avun varassa, kuin perusluonteelleni olisi mieluisaa. En varsinaisesti ole ihmeittentekijä, joten en kerta kaikkiaan pysty enkä edes ossaa tehä kaikkea ite. Minua maanantaikappaletta on lisäksi meijän perheessä yksi ainokainen, joten toisinaan loppuu käet kesken yksinkertaistenki hommien hoijossa.
Mutta jos mie en muutoin olekkaan onnettaren lempilapsi, se on suonu mulle yhen valttikortin. Vaikka olen äärettömän huono luomaan ja ylläpitämään ihmissuhteita, mun puhelimessa on muutama sellanen numero, että sieltä tullaan takuuvarmasti auttamaan jos hätä tullee. Eikä aina tarvi olla edes paniikin aika kun tarvii jo apua, ja sitä mie toden totta olen saanu. Olen potenu jo huonoa omaatuntoaki siitä, miten paljon monet minun ystävistä on minun ja Oliverin etteen tehny. Minusta kun tuntuu, etten millään pysty korvaamaan tai antamaan mittään takasin päin vaikka kuin haluaisin.
Mutta tiiättäkö mitä. Mie olen teille hyödytön ehkä nyt, mutta mie olen
satsaus tulevaisuuteen. Olen näet kerryttäny sellasta tietoa ja
osaamista, jota monella minun ikäsellä kaverilla ei ole. Sanotaanko että
kymmenen vuojen sissään te kaikki vielä lapsettomat rukoilette, että olisitta
sulkeutuneet mun suosioon aiemmin.
Koska mie tiiän, millasta on olla äiti kaupunkiolosuhteissa. Ja voin kertoa, että näillä kentillä vallitsee yhtä aikaa sekä viidakon, villinlännen, että erämaan karut lainalaisuudet. Behold, luvassa on näyte verrattoman hiljaisen tiedon salaisen arkkuni aartehista.
Oppintunti numero 1, rattaat.
Rattaat on kaupunkilaisäidin panssarivaunut. Kaduilla vallitsee kaikkien kylmä sota kaikkia vastaan, jossa jokaisen on samanaikaisesti kyettävä puolustamaan omaa fyysistä olemassaoloaan ja toisaalta hoitamaan homma vieden mahdollisimman vähän tilaa ja liikkuen niin vikkelästi kuin suinkin. Suopeasti äiteihin suhtaudutaan vielä silloin, kun vauva on somasti masussa eikä uhkaa astua kenenkään muun henkilökohtaiselle tilalle, mutta kun kumpu katoaa, puhkeaa myös myötämielisyyden kupla. Kun lapsi viekin yhtäkkiä rattaitten verran julkista tilaa, keräävät äidit yhä enemmän jäätäviä katseita puoleensa. Tämän huomaa etenkin kolmessa eri tilanteessa:
1. Hississä. Kerran päädyin monen onnettoman sattuman kautta Sokoksen hissiin jouluruuhkan aikaan. Se oli pojat elämää suurempaa hirveätä. Yrmeät ihmiset tekivät yhtä kaikki ystävällisesti joskin tyytymättömästi murahdellen sen verran tilaa, että mahduimme juuri ja juuri kyytiin. Tämän jälkeen hissiin tunkee vielä NELJÄN hengen seurue, laulavalla nuotilla ilmoittaen, että tilaa on tehtävä. Miksi tällainen tilanne vituttaa juuri minua massiivista yksikköä niin armottomasti? Koska kaikki muut henkilöt siinä hississä olisivat aivan hyvin voineet käyttää hissin sijaan rullaportaita, vieläpä huomattavasti sukkelammin ja mukavammin.Siitä huolimatta mie olen tietysti se, johon kaikkien turhautuminen suuntautuu. Jos mulla olis rullatuoli rattaitten sijaan, niin tuskinpa katottais yhtä rumasti. Hetkinen! Mitäpä jos sijoittaisinkin uusien rattaiden sijaan pyörätuoliin ja pukkelisin Oliveria sillä?
2. Surkean talvikunnosapidon myötä leveydeltään puolittuneilla jalkakäytävillä. Matkalla päiväkottiin meijän pittää joka päivä ylittää yksi silta (Miksi sanotaan sellaista alikulkusiltaa, jonka alla mennee autotie? Alikulkusillaksi..?), jonka yhtä puolta mennee kävelytie. En oikiasti pistä tuumaakaan Lapin lissää, kun sanon, ettei siitä ihan totta ennää ole enempää tillaa, ko meijän matkarattaijen levveyveltä. Niin paljolti sitä peittää suunnaton lumijätemuuri. Kävelytiet kun tuntuu olevan kaikelle autotieltä auratulle shaiballe varattu tila. Tämä johtaa siihen, että meijän astuessa sillalle, kaikki vastaantulijat joutuvat ohittamaan meijät autokaistaa pitkin. Arvaatta varmaan, ketä katotaan taas pahasti.
3. Bussit. Voi nenä, bussit. Ennen seuraavaa vuodatusta katson tarpeelliseksi korostaa, että olen hyvin kiitollinen siitä, että me todellakin saamme kulkea bussilla rattaiden kanssa ilmaiseksi. Se ei nimittäin ole mikkään itsestäänselvä etu, ja kyllähän bussilla pääsee parhaimmillaan älyttömän näppärästi paikasta toiseen. Ja Tampereellahan bussit kulkee mahottoman hyvin, ei voi Rovaniemen paikallisliikenteestä puhua edes samana päivänä. Siispä kiitos TKL, ilman teitä minun elämä olis huomattavasti vaikiampaa. Sen sijaan valtaosalle kanssamatkustajista toivoisin vilpittömästi kuukauven ripulia sen johdosta, miten vaikeaksi ne tekkee muitten olon omalla ajattelemattomuuellaan.
Ensinnäkin meijän rattaat on kyllä siitä pienimmästä mahollisesta päästä, joten me ei niin paljoa sitä arvokasta tillaa loppujen lopuksi viiä. Niissä on kuitenki se harmi, ettei niitten työntöaisaa saa taitettua alas. Jos se onnistuisi, veisimme pituussuunnassa vielä kymmenisen senttiä vähemmän tillaa. Ja toisinaan oikiasti tuntuu, että mie saan joku päivä sen kymmenen sentin takia vielä puukosta. Sen verran äkäsesti minua mulkoillaan, kun kavutaan bussin takaossaan ja runtataan mennessä meijän menopeliä kyynärpäillä, urheilukasseilla, tai mitä nyt kelläkin sattuu olemaan mukana. Tämän voisi aivan pienellä lantion liikkeellä täysin välttää pystyen yhä kulkemaan menemättä liian lähelle toisia ihmisiä.
Koska se tässä on villakoiran ydin. Kukkaan ei halua bussissakaan joutua liian liki toisia, saati koskemaan niitä mennessään. Ollenkaan tavatonta ei ole istua käytäväpaikalle tai varata viereinen penkki kassilla vain siksi, ettei kukkaan istuisi viereen. Ja toisaalta, bussin täyttyessä kuljetaan matka mieluummin seisten, kuin istutaan jonkun viereen. Minnekkä sitä sitten mennään seisomaan? Joko rattaitten/invapaikalle tai oven etteen. OVEN ETTEEN, mitä =(/"(=/¤"?& urpot!!! Jos nyt edes sitten tajuaisi väistyä, kun joku yrittää ulos, mutta tiiättäkö että harva sellanen tajuaa, joka tämän paikan ruhtinaalliselle paskamaisuuelleen valitsee. Siinä on yksittäisellä ihmiselläki tekemistä päästä ulos ennenko bussi jatkaa matkaansa, saati sitte rattailla. Samaten rattaitten paikalla seisominen on ihan ok vielä silloin, jos kyydissä ei rattaita taikka muita apuvälineitä ole, mutta ei ole yhen käen sormilla laskettavissa, miten monesti me ollaan oikiasti jääty bussin kyytistä sen takia, että siitä ei olla suostuttu siirtymään.
Mainitsemisen arvoinen on myös eräs yksittäinen tapaus, koska se oli niin kerta kaikkisen kurja. Eräs äiti-ihminen oli nimittäin onnistunut valtaamaan yksiköllään koko sen tilan, johon normaalisti mahtuu kolmet, pientä mallia neljätki rattaat. Rouva itse istua tönötti yhdellä taitettavalla istuimella rattaat vieressään, ja oli istuttanu kolme muuta mukulaa juomaan jumalauta pillimehua viereisille taitettaville penkeille. Oli kovempi pakkanen, ja bussin ovien auettua mie kattoin sitä naista suoraan silmiin, ja kysyin kohteliaasti mahtuisiko vielä. Ovet pysyivät auki, akka ei ollu tietääkseenkään, mie kattoin sitä järkyttyneenä ja rukoilevasti ja hoin että eikö ihan totta pysty tekemään tillaa. Ovet meni kiinni ja bussi lähti, me jäätiin kyytistä ja mie purskahin itkuun.
Mitä tästä opimme? Hankkikaa mahdollisimman pienet, tarvittaessa vielä siitäkin kutistuvat rattaat. Joillain tuplarattailla mie en edes uskaltais kaupungille lähteä. Oppikaa kovaksi, koska kovasti teitä tullaan kohtelemaan. Tottukaa siihen, että rattaitten kanssa te oletta osa vihattua vähemmistöä.
Lisäksi annan pienen, mutta elintärkeän tärpin. KOVARENKAISET MATKARATTAAT EIVÄT SOVELLU YMPÄRIVUOTISEEN KAUPUNKIKÄYTTÖÖN. Ne on lumella suunnilleen yhtä hyvät pukata ko ostoskärryt. Me ollaan puolitoista vuotta köyhyyttämme sellasilla kittuuteltu, vieläpä päivittäin, ja aika monta päivää mie olen uhonnu vihoviimiseksi. Tännään on viimein oikiasti se päivä. Ystävieni avulla lähen ostamaan uuet, kunnolliset rattaat. Toivottavasti mie voin joskus auttaa niitä omien hommaamisessa.
