Nyt äiti kyllä suuttuu.

Onnellista on se, että tuo lapsi on viimeinki ruvennu nukkumaan niitä kolmen tunnin päikkäreitä, joista olin aiemmin kuullu vain puhuttavan. Harmillista taas se, että niistä ensimmäiset puoli tuntia se nukkuu ulukona rattaissa, ja loput tissillä torkkuen. Ei, ei päiksyjä mulle - kun pääsen unneen, Oliver haluaa vaihtaa tissiä.

Olin toivonu myös, että menis pikkusen kauemmin, ennenko minun täytyy taisteluin opettaa, ettei maailmassa montaakaan asiaa saa jalakaa polokemalla. Rinssille on kehittyny oma tahto mitä tulisinta laatua, ja kun sen yhistää herkkään temperamenttiin niin voi nenä. Jos Oliver pudottaa jotain, pudottaa vain iliman sen kummempia draamallisia ketjuja, se murisee kiukusta ja harmista ehkä vartin. Jos kiellän siltä jotain, välitön reaktio on yhyy, ja jos yritän katkaista tilanteen vaikkapa kantamalla sen muualle, se murisee taas pää punasena hyvän tovin.

En aio ennää edes ehottaa, josko tämä kiukkuilu johtuis hampaista, koska niitä ei hyvät naiset ja herrat yksinkertaisesti tule. Tai mahdollisesti ne kasvaa suoraan ikenistä ulos, tipahtavat sitä mukkaa kun ilmestyvät. Ei sitä voi puolustella millään, minun lapseni vain kerta kaikkiaan on ikävä tyyppi kun sille päälle sattuu, hampaaton pikku paholainen. Beelsebubbi housuvaipassa.

Ei niin että vaikeustaso olis mitenkään radikaalisti muuttunu. Oi ei, Oliver on ollu tasasen vaativa koko ajan. Ensimmäiset puoli vuotta sen syntymästä oltiin jatkuvassa ihokontaktissa kuin hipit ainaki. Suurimman osan vuorokauvesta mie kannoin Oliveria sylissäni ympäri kämppää, kolomen kuukauven jäläkeen sillä ravilla alako olla edes jotain rauhottavaa vaikutusta. Oliver ei huolinu tuttia, Oliver ei nukkunu rattaissa, Oliver ei suostunu sitteriin, Oliverille ei kelevannu kukkaan muu ko mie, Oliverilla oli vatsavaivoja. Mie valutin vaniljajukurttia suoraan purkista kurkkuuni ja kävin pesulla aniharvoin. Opettelin käymään vessassa vauva sylissä, puin ja riisuin itseni vauva sylissä. Oliverilla tuntu kaikesta vaivannäöstäni huolimatta olevan enimmäkseen perkeleen huono olla. Minulla ei ole aavistustakaan, miten me ollaan oikein selevitty tähän päivään asti.

Miksen mie sitte ole antanu tuota pois vaikkapa espanjalaisena katukoiranpentuna? Tai pistäny korriin ja suorimpaa jokiväylää myöten Kuopiota kohti, kera lapun että pitäkää, Poutiaiset. Siksi, että mie en ole koskaan elämässäni ollu näin onnellinen ko tuon diktaattorin kans. Joka ilta nukkumaan mennessä, miten väsyny ja hermot riekaleina ikinä olenkaan, ja joka jumalan aamu riippumatta siitä kuinka aikaisin se meille koittaa, mun sydän rutistelee itteään kun on vain niin hyvä olla. Missään muussa asiassa en ole ollu näin varma siitä, että mie olen valinnu oikein. Että joka ainoa poloku joka tähän on tuonu kannatti kontata, kaikesta huolimatta. Puhumattakaan siitä mitä on edessä, yhtäkkiä tulevaisuus on täynnä kaikkea ihanaa mitä odottaa. Ennää ei kuulosta typerältä väittää, ettei vaihtais päivääkään pois - kaikkein karseimpaankin päivään mahtuu hetki tai kaksi joista ei luopuis mistään hinnasta.

Sellasia hetkiä, kun Oliver nauraa. Tai kakkaa - se näyttää niin hauskalta kun se äkistää ohta sinipunasena (tiedän, marenkiraja on niin kaukana takana että se näyttää pisteeltä, voi nyt hellanlettas). Ja I could totta vie stay awake just to hear you breathing, vaikken ennää säpsähtelekkään öisin tarkistammaan, hengittäähän se varmasti vielä. Mie olen haleta ylpeyvestä, kun se pukkaa kävelykärryjä ja kattoo minua niin leuhkana: Siinäs äiti näet mie ossaan. Ja onhan se nyt hyvänen aika koko maailman kaunein lapsi. Koko maailman ihmeellisin asia, niin se vain on. Mutta ei se saa tarkottaa, ettei mulla ole oikeutta valittaa. Kuka tahansa alakaa ajoittain tuntua riivinraudalta, jos sen kanssa viettää joka ainoan hetken päivässä. Etenki, ko mie olen kuitenki Oliverin kans yksin. Se tarkottaa aika palijon muutaki ko sitä, että on joka kerta minun vuoro vaihtaa vaippa.

Jos äitiys on työtä, ja sitä se totta vie on, Oliver on mun säälimätön pomo, eikä se ole kuullukkaan mistään työehtosopimuksista. Välillä mie turhauvun totaalisesti, haluaisin vain huutaa että jätä mut jo rauhaan, mutta onneksi aika harvoin. Eikä ole vielä koskaan huuto päässy. Ylleensä tukalimmat tilanteet kaatuu ommaan mahottomuuteensa ja päättyy usiammin nauruun ko itkuun. Enimmäkseen mie kulenki ne vaalianpunaset kakkulat silimilläni, joita ylleensä käyttää vain umpirakastuneet ihmiset. Vaikka pistävä ironiantaju ja hirtehishuumori ovat nousseetki arvoon arvaamattomaan, meijän elämä on suorastaan vaahtokarkkia ja hattaraa ilman sarkasmin häivääkään.

Paitsi silloin, kun se EI ole.

Ensimmäiset sanat.

Viime heinäkuussa minusta tuli äiti. Osasin näytellä yllättynyttä aika pitkään, mutta tottuushan on varmasti ollu koko ajan kuultavissa juttuämmien teräviltä kieliltä: Eihän se ollu ko ajan kysymys. Mie halusin mitättömältä tuntuvalle elämälleni merkityksen ja sen mie sain, mutta sain palijon muutaki mitä en varsinaisesti tilannu. Siinä tuoksinassa minun on täytyny oppia elämästä ja minusta yhtä ja toista. Issoin ja vaikein läksy on ollu, että minun täytyy piettää itestäni huolta, että mie olen niin tärkiä. Muista mie olen ennenki kantanu vastuuni vähän liianki tunnollisesti, mutta jostain syystä mulle on ollu hirveän vaikea olla vastuussa itestäni.Varmaan siksiki mie olen suorastaan ettiny tilanteita, joissa joku muu on se pahis, ja mie voin jäähä osottelemaan että se oli toi joka satutti mua. Ettei vain tarviis myöntää, että on minun syy tai ansio millasta minun elämä on.

Sen jäläkeen kun aloin oottaa Oliveria, on tapahtunu niin palijon asioita, että välillä minusta tuntuu niinkuin minua ei olis ennää ollenkaan. Niinkuin koko maailmassa olis vain Oliver ja sen äiti. Eikä kaikki pelekästään tästä mylläkästä johu. Minulla oli jo ennen Oliveria vähän juttuja identiteettini kanssa, valtava ristiriita siinä mitä tunnen olevani ja millaisena kuitenkin mie ite ja ihmiset minun ympärillä minut näkkee. Edelleen minusta tuntuu, että vain muutama niistäkään ihmisistä, jotka on tunteneet minut vuosikausia tai jopa koko elämän, tietää ollenkaan millanen mie todella olen. Eniten tunnen itteni omakseni kirjottaessa, mutta se on sattuneesta syystä jääny vähemmälle. Siispä takasin satulaan!

Tarkoitus on siis löytää se tyttö, joka olin ennen Oliveria, ja sitten piilottaa se raakile ikiajoiksi. Tulla enemmän sellaiseksi, kuin olen aina halunnukki olla. Tämä ei suinkaan tarkota välttämättä pitkiä tilityksiä ja freudilaisuuksia, en aio edes väittää että se mitä kirjotan on vähhääkään totta. Aion kirjottaa mistä ikinä haluan, olokoon se silikkaa hölynpölyä tai hullua paatosta. Tärkeintä on, että kirjotan itteni näkyväksi taas. Vähän niinkuin Ninni muumeissa, vähä vähältä ehjemmäksi, ja lopulta mie tulen ja puren teitä kaikkia hännästä.

Jännä nähä, mitä kaikkea minusta löytyy.