Epätodellisen seksikkäät

Huomattuani tässä päivänä muutamana, että Prätkähiirien Turbo aiheuttaa minulle edelleen sydämentykytyksiä, intouduin muistelemaan kaikkia niitä fiktiivisiä hahmoja, jotka ovat aikojen saatossa vieneet sydämeni mennessään. Marsilaisen moottoripyöräjyrsijän lisäksi mieltä lämmitti muisto seuraavassa esittäytyvistä hahmoista. Pyrin pitämään kieleni kurissa ja säilyttämään edes rippeet siveydestäni, mutta myönnän, se voi olla haastavaa näillä korteilla pelatessa.


África Sanz (Los Serrano)

Ilmeisesti suurin osa Serrano-faneista on sillä kannalla, että África on rasittava narttu. Olen samaa mieltä. Siitä huolimatta ja osittain jopa sen takia se on mulle aivan unelmien nainen niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mun ihastus Áfriin oli taannoin niinkin voimallista, että pidän sitä yhtenä selityksenä mun selviytymiselle Oliverin vauva-ajasta. Niihin aikoihin mie kävelin kilometrikaupalla edestakaisin heijaten huutavaa lasta sylissä Serranoitten pyöriessä aamusta iltaan.


Luka Kovač (ER)

En ole koskaan seurannut Teho-osastoa, se on aivan liian raaka minun makuun. Sekään ei pelastanut minua lankeamasta Lukaan.


Shane McCutcheon (The L Word)

Voi sitä kohua ja kohahdusta, minkä L-Koodi sai aikaan pikkupitäjän tyttöjen keskuudessa! Koko siinä ilmiössä oli jotain mystistä. Miten sitä joka viikko odotti sydän pamppaillen, mitä tällä kertaa tapahtuu maailmassa, joka oli aivan uusi ja vieras, mutta niin sanomattoman kiehtova. Samalla pelkäsi koko ajan, että joku tulee ja näkee, minkälaista ohjelmaa se tyttö oikein vahtaa.

Vuodet on rikkoneet lumouksen, ja nyt kun tätä ohjelmaa on katsonut uudelleen, on miltei mahdotonta tavoittaa sitä tunnetta ja transsia, johon silloin vajosi. Mutta jotain on sentään jäänyt jäljelle: intohimo Shanea kohtaan. Shanessa oli jotain, joka mullisti koko minän ja maailman. Kaikkein kunnollisimmatkin tytöt uhmasivat sovinnaisuuden rajoja, ottivat naisen päiväunelmiinsa ja julistivat IRC-Galleriassa "I'd go gay for Shane"... Taisin juuri saada nostalgiamyrkytyksen. Oli silloin ennen vanhaan sentään tyttörakkauskin aivan toisenlaista!


Dr. Gregory House (House M.D.)

Niin uskomattoman hieno hahmo kuin House onkin, arvelen olevani vähemmistöä himoitessani sitä. Kärsiiköhän kukaan muu samasta vaivasta?



Thirteen (House M.D.)

<3



Captain Jack Sparrow (Pirates of the Caribbean)

Niin, minäkin olen vain nainen. Eikai tältä ihastukselta voi välttyä kuin kaikkein koleimmat jääkuningattaret.

En kyllä ihmettele yhtään, että useimpien miesten mielestä koko sälli on aivan sietämätön. Onhan se nyt vähän epistä: kaiken sen jälkeen, mitä ne on luulleet oppineensa naisten mieltymyksistä, maailmanlaajuisen polvet heikoiksi notkauttavan epidemian pistää liikkeelle rommiin menevä, harhainen ja haiseva juoppohullu merirosvo, joka kerjää jatkuvasti verta nenästään.


Aragorn (The Lord of the Rings)

Tolkien ei ole järin ansiokas Amorin apuri, eikä Aragorn aiheuttanut minulle lukukokemuksen perusteella minkäänlaisia väristyksiä. Elokuvatrilogian päätösosaan mennessä olinkin sitten jo mennyttä miestä.


Rhett Butler (Gone with the Wind)

En ole vieläkään nähnyt elokuvaa, joten mun ylistävä arvio Rhettin miehekkäistä avuista perustuu täysin mun mielen ja Mitchellin yhteistyöhön. Rhett on maailmankirjallisuuden ihanin mies, sillä sipuli.


Heathcliff (Wuthering Heights 1992)

'

Tämä ysärifilmatisointihan on aivan järkyttävän huono. Heathcliffin hahmossa ei kyseissä versiossa ole jäljellä juuri varjon vertaa Brontën sanoinkuvaamattoman kiehtovasta ihmishirviöstä. Alkuperäisteoksen julmurista ei hevin hekumikseen haaveilisikaan, mutta tämä tulkinta täytyy kyllä todeta erinomaiseksi matskuksi romanttisiin kuvitelmiin.

Katsottuani elokuvan pari kuukautta sitten, innostuin niin kovasti, että rupesin ettimään muita elokuvia, joita kyseinen komeuden kruunaamaton kuningas tähdittäisi. No, joille nimi Ralp Fiennes on tuttu, tietävät miten paskainen oli ahneen loppu tässä tapauksessa. Tunsin oloni todella töykeästi petetyksi, kun miehen roolisuorituksiin paljastui kuuluvan mm. Punaisen lohikäärmeen psykopaatti ja Lordi Voldemort. Mikä pahinta, se on Victorin ääninäyttelijä Kanin Kirouksessa! Mun  viehtymys lopahti hyväksi aikaa. Tiedän, että se on naurettavaa, koska kyse on Fiktiosta, mutta en vain voinu mitään sille kieroutuneelle tunteelle joka alko kylmäämään minun sisuskaluja. Miehän en ollu tunnistanu tyyppiä, vaikka kaikki nuo inhat roolit olivat minulle tuttuja. Tuntu siltä, ko mie olisin oikeasti saanu tietää rakastuneeni sarjamurhaajaan.


Eric (True Blood)

Jännä kyllä, tähän tappajaan ei tehnyt tippaakaan pahaa hurahtaa. Noin yleisesti ottaen en ole mikään kovinkaan fanaattinen fang-banger, vampyyrihypetys ei ole koskaan oikein purru muhun. Mutta varjele että tämä yksilö on kiihottava!

Jane (Breaking Bad)

Tämä tyttö onkin tuorein ihastukseni. Ok, onhan se narkkari ja moraalisesti melko kyseenalainen toimija, ja hukkuu kaiken kukkuraksi omaan oksennukseensa. Mutta hei, ei kukaan ole täydellinen! Pakkohan siinä nyt joku vika on ollakin, kun kerran on noin sanoinkuvaamattoman kaunis.

Näiden fiktiivisten salarakastettujeni lisäksi harrastan vaihtelevissa määrin irtiottosuhteita oman mieleni luomusten kanssa. Olen parantumaton päiväuneksija, ja minulla tuppaa olemaan kierroksessa aina joku täysin keksitty taikka mielikuvituksen voimin hiukka hiottu tyyppi. Vaikkei intohimoni kohde olisikaan täysin tästä maailmasta, poden ihastumisen oireita siinä missä todellistenkin tuttavuuksien kanssa. Toisaalta joskus puran paineita pistämällä pystyyn pieniä kuvitteellisia kahakoitakin, jotka tietysti aina voitan 6-0. En piittaa pientä vähää, onko moisessa käyttäytymisessä ja kokemisessa mitään normaaliuteen viittaavaakaan. Se pitää minut hyvällä tuulella ja järjissäni, niin järjettömältä kuin se kuulostaakin.

Pahoittelen merkinnän sekalaista asettelua. Nämä kuvat pistivät niin Bloggerin kuin bloggaajankin pikkuisen sekaisen.

Kuntosalin kiusankappaleet

Kuten edellisessä merkinnässä paljastin, olen alkanut vierailla kuntosalilla. Motivaatio tahtoo olla vähän satunnaista, ja mitä siihen kuntoiluun tulee, olen edelleen varsinainen keltanokka. Hallitsen idioottivarmojen crosstrainerin ja kuntopyörän lisäksi vain ne kaksi laitetta, joissa levitetään reisiä. Kaikeksi onneksi olen naiskauneuden ja siis omankin kroppani suhteen varsinainen sovinistinatsisika, enkä koe edes tarvetta muiden kuin ala- ja keskivartalon lihasten treenaamiselle. Esimerkiksi naisten kainalolihakset ovat mielestäni erittäin epäesteettiset, ja lihaksikas olemus ylipäätään on minulle kauhistus. Mä haluun olla pehmeä, mutta kiinteä - niin kuin mango! Ja jos se ei onnistu, olen ennemmin pelkästään pehmoinen.

Siinä siksakatessani neljän laitteen välillä ja yrittäessäni olla kuin en olisikaan, on usemmin kuin kerran pälkähtänyt päähän kysymys, mitä minä kyseisessä paikassa oikein teen. Sitäkin useammin minut valtaa ällistys siitä, mitä ihmettä ne muut siellä kuvittelevat tekevänsä, ja mitähän riivattua varten. Oletukseni salien urpoprosentista on pitänyt vähintäänkin kutinsa, enkä edes kaikessa ennakkoluuloisuudessani osannut kuvitellakaan, minkälainen kavalkadi erilaisia häiritseviä tyyppejä salilla asioi. En suinkaan väitä, että kaikki minulle eriskummalliset toimintamallit olisivat varsinaisesti pahoja tai muutoin kenellekään haitaksi, mutta pistää jumaliste jurppimaan.

Aivan ensimmäisenä kunniansa ansaitsevat kuulla likaiset äijät. Jättiluokan rautajuntit, joilla on tasan kaksi motivaattoria vaivautua omista kellareistaan julkisiin tiloihin pullistelemaan: tsiigatakseen tsubuja ja saadakseen tsubut tsiigaamaan niitä.
          Verkkokalvoilleni on piirtynyt ikuisiksi ajoiksi vastenmielinen näky, johon tahtomattani törmäsin muuan reggaeton-tunnin tuoksinassa. Avoimen oven suulle ehti kerääntyä puolisen tusinaa käveleviä visvapusseja suupielet kuolaa tirskuen, estottomasti ja kaikella pokalla tapittamaan epäilemättä jokin muukin kuin näköelin kovana pyllyään pyöritteleviä pimatsuja, ennen kuin joku närkästyi tarpeekseen, ja kävi pamauttamassa oven kiinni näiden nenän edestä.
          Näihin samaisiin rasvanahkoihin törmää kuntosalilla joka ainoa kerta. Joskin, luojan kiitos, kyseinen laji on kehittynyt turkkilaisissa treeniolosuhteissa enimmäkseen osoittamaan jonkinasteisia sivistyksen merkkejä, eduksi omille elossaselviytymismahdollisuuksilleen. Limanuljaskat livistävät tätä nykyä luontevasti riskialtteimpienkin rysien päältä, ja heitä harvemmin yhyttää harjoittamasta inhoittavaa harrastustaan. Kuitenkin heidän röntgenkatseensa on havaittavissa herkimpien uhrien toimesta, minkä lisäksi tämän heimon edustajilla on eräs erittäin tunnusomainen, pahimmatkin pakoilijat paljastava piirre: perin rajoittunut theory of mind. Simpanssitkin tietävät koskettaa omaa otsaansa nähdessään punaisen täplän kuvajaisensa ylänaamassa, mutta nämä peijjatkaatpa eivät peilin perusolemusta täysin käsitä. Heijastuvat hauikset he kyllä kursailematta tuntevat oitis omikseen, mutta sen sijaan heidän ymmärryksensä ulottumattomissa on, että toinen ihminen saattaa kyseisen värkin välityksellä nähdä jotain, mitä idiootti itse ei rekisteröi - nimittäin oman katseensa kiintopisteen kanssakuntoilijan kannalta kiusallisissa kohdissa.
          Keräämäni empiirisen aineiston perusteella pidän myös mahdollisena, etteivät imbesillit koe kiususaantumista ja häpeää omista edesottamuksistaan valtaväestöön verrannollisella tavalla. Tuijotettuani paria torveloa peilin kautta silmästä silmään suu paheksunnasta puoliavoimena useita minuutteja, olen vakuuttunut, että tarkoittamani merkityksen sijaan onnistuin vain näyttämään kohteeni silmissä entistä enemmän pumpattavalta barbaralta. Niin paljon kuin naiseudestani nautinkin, toisinaan objektin osa oikein etoo.

Yhtä kaikki pidän paitsi kuntosalien, myös naiseuden suurimpana vitsauksena niitä viheliäisiä vosuja, jotka esiintyvät säännöllisesti jumppamatoillaan sattumoisin aivan nyrkkeilysäkin ja painonnostopaikan kupeessa. Pikkiriikkisissä verneissä ja täydessä tällingissä reittään selkä kutsuvasti notkolla kohti kattoa kurkottelevat kissat ovat kenties kuvottavinta ja kiusaannuttavinta, mihin olen kuunaan katseeni luonut. Itsehän olen suuri kurvien ja keimailun kaveri, enkä pistä pientä paljastelua ollenkaan pahakseni, mutta rajansa ja ennen kaikkea paikkansa kaikella. Onko se nyt liikaa pyydetty, että suvaittaisiin tyrkyttää itseään heivaamatta hyvää makua tyyten heitteille? Merkillinen mysteeri kyllä sekin, mikseivät aiemmin mainitut mäntit voisi vain linnoittautua kyyläämään ja sulkemaan muiden näkyvistä näitä neitokaisia. Lakoaisi kaksi kiusaa kertakaadolla.

Ylipäätään minua häveliäänä kaappikuntoilijana häiritsee suunnattomasti, kun ihmiset haalautuvat tieten tahtoen toisten silmäin alle tekemään suorituksia, jotka onnistuisivat aivan hyvin kotona tai muuaalla omassa rauhassa. Kaikki omalla painolla tehtävät lihaskuntoliikkeet lukeutuvat tähän sarjaan, ja henkilökohtaisesti teen venyttelytkin mieluummin pukuhuoneen puolella. Mutta kaikkein pahimpia ovat kellarilenkkeilijät. Säännöllisesti salille ilmaantuu kaksikoita, jotka asiasta selkeästi etukäteen sopineena asettuvat vierekkeisille juoksumatoille ja lähtevät yhdessä lenkille. Äly hoi älä jätä - painukaa kartanolle siitä! Eikö leijonanosa lenkkeilyn tenhosta olekaan raitis ulkoilma, luonnonvalo ja vaihtuvat maisemat? Että jotkut tulevat mieluummin tamppaamaan mekaanista mattoa keltaiseen keinovalaistukseen ja kollektiiviseen hienhajuun on minusta aivan älytöntä kerta kaikkiaan.

Toinenkin kinkkinen kuntoilijakööri esiintyy aina pareittain. Veljekset kuin kivekset asemoituvat repimään rautaa kilvan ja korrektisti vuorotellen. Sillä välin kun toinen nostaa, toimeton seuraa vierestä nojaten rennosti jalallaan reisienlevityslaitteeseen, niin että allekirjoittaneen mieli kovasti pahoittuu kun ei siihen esteettä pääse. Kummankin rutistus tapahtuu mitä tarkkaavaisimmassa seurannassa parin taholta, kamppailijoiden ylläpitäessä kevyttä keskustelua keskenään, mutta kadottaen kokonaan kaiken kontaktin muihiin olevaisiin samassa tilassa. Todennäköisesti tällainen toiminta ei näyttäytyisi minulle laisinkaan niin absurdina, jos minulle olisi käynyt kromosomeja jaettaessa toisin. En ole koskaan nähnyt minkään naisparivaljakon mittelevän voimiaan näin merkillisellä tavalla.

Sen sijaan tietynlainen sisaruus vetää mielen väkisinkin matalaksi, kun juoksumatolle astuu anorektikko. Siinä on jotain aivan saatanan karmivaa ja samalla surullista, kun ihmisluuranko läpikuultavassa ihopuvussaan tekee toistoja toisensa jälkeen, kirjaten joka ainoan pieneen muistikirjaan ja vilkuillen vertaillen toisten vartaloita omaansa. Tuntee väkisinkin refleksinomaista tarvetta syöksyä tuuppaamaan tyttö alas matolta kuin vääjäämättä lähestyvän junan edestä. Kukaan ei kuitenkaan tottele tätä impulssia, ja sehän se tietysti varsinaisen syömishäiriökäyttäytymisen sijaan suututtaa. Kaikki läsnäolijat näkevät heti, mistä on kysymys, mutta kukaan ei voi itse auttaa eikä edes mielenrauhakseen tietää, onko tilanne millään tavalla tiedostettu ja hallussa. "Terve, ihan vaan tarkistaisin, että olethan tietoinen tästä sun taudista, että oothan lääkäriä jututtanu ja näin?" Mmm, ei. Ei auta kuin seurata sivusta ja toivoa, että kaikki on vielä jonain päivänä ok.

Viimeisimpänä ja vähäisimpänä kerrottakoon lehtilukupiiriläisistä. Kuntolehtien lukeminen on ymmärrettävää vastaanottohuoneissa, vessassa, ja aamukahvilla motivaatiota nostattaessa, mutta niiden virittäminen mitä mielenkiintoisin systeemein kuntolaitteisiin luettavaksi suorituksen aikana on yksinkertaisesti turhaa ja pirun typerän näköstä. Jos se treenaaminen on niin pitkäveteistä että täytyy tappaa aikaa samalla, kannattais varmaan kokeilla nostaa vastusta tai hankkia jokin mielekkäämpi harrastus.


Kaikeksi onneksi salilla huhkiminen on siivouksen ohella siitä harvinainen tilanne, että pienet ylimääräiset adrenaliiniryöpyt ja jopa viattomat pikku aggressiot ovat suorastaan eduksi. Paitsi, että suorituksiin tulee aivan uutta boostia, tekee stressaantuneelle mielelle suorastaan ihmeitä suivaantua pikkuasioista ja oikein rypeä risomisessaan hammasta purren ja fyysisesti pahaa tuultaan purkaen.

Olenkin vilpittömästi otettu, mikäli pystyn antamaan jotain takaisin näille sietämättömille salityypeille. Toivottavasti edes joku polkee joskus kilometrin pitempään pelkästään siksi, että pistää niin vihaksi kattoa sitä raukkaa, joka luikkii paikalle kyräillen kuin kapinen piski, käyttää vain kourallista laitteista ja nulistaa nöyristelevän näköisenä piiloon pyyhkimään hikeään. Pokkaa ei riitä sen vertaa, että pysähtyisi tutkimaan laitteiden oheen laitettuja, hyvin selkeitä käyttöohjeita, että saisi sentään vähän vaihtelua treeniinsä, mutta yhtään ei hävetä mulkoilla äkäsenä joka suuntaan siitä iänikusesta crosstraineristaan.

Mikä mäntti!

Pientä pintaremonttia

Rysäytin elämäntapani remonttiin tuossa ennen joulua. Tavoitteet olivat tavattoman traditionaaliset: muutama liikakilo ja etenkin selluliitti lipettiin ja mieluiten äkkiä, tilalle timmi vatsa ja kiinteät reidet*. Minulla oli vedenpitävä strategia, jonka oli määrä johtaa mitä mieluisimpaan metamorfoosiin. Näin se käy leikiten, tuumin ma:

1. Lakkaan lappamasta paskaa naamaani. 

Ei enää lohtumättöjä, ei pikkuasioiden juhlistamista pitopöydin.

2. Alan käydä kaikilla niillä tanssillisilla tunneilla, jotka syksyllä aloitin. 

Ihmismieli on katala kaveri. Käytyäni pari-kolme kertaa afrobicissä elin koko syksyn siinä illuusiossa, että minä oikein harrastan sitä, vaikka parhaimmillaan oli jo kuukauden kerrat "ilmaantunut jotain muuta". Ei näin.

3. Kunnostaudun kuntosalilla. 

Koko ikäni olen karttanut kyseisiä kellarikoloja, koska käsitykseni mukaan siellä ensinnäkin törmää 99 prosentin todennäköisyydellä rasittaviin urpoihin, ja toisakseen tuntee itsensä räävittömän rumaksi idiootiksi. Voimieni tunnossa päätin kuitenkin, että tällä kertaa minua ei pidätä mikään. (Yeah, right.)

4. Saunahoitoa.

Jossei saunomalla lähe niin se saapi olla. Antaumukselliseen löylyttelyyn yhdistän ongelma-alueiden suihkuttelun niin kylymällä vellä ko raanasta nestemäisenä tullee. Mulla on teoria, jonka mukaan se hävittää appelsiini-ihon lähes sataprosenttisesti toistettaessa riittävän sinnikkäästi.


5. Rasvalla rasvaa vastaan.

Kaupoista saa nykyään hirmu edullisestikki kertymiä karkottavia geelejä ja voitehia. Ja ne auttaa, purkissa Luvataan!




Otin itsestäni sarjan inhorealistisia "ennen"-kuvia, ja hykertelin mielissäni ajatukselle siitä, miten saan julkaista ne täällä upeiden "jälkeen"-otosten vierellä. Kansa haukkoo henkeään ihastuksesta, hurraa onnistumiselleni ja huokaa kaihoisasti haaveillen pystyvänsä samaaan. Turhaan, koska vain ja ainoastaan minä olen niin ihmeellinen.

No ihan hemmetin läskiksihän se sitten meni ja levisi reisille koko homma. Tuli joululoma, ja mamman muonavarantojen äärellä olin voimaton, sorruin heikkona herkkuihin suunnilleen joka päivä. 12-13 kertaa, arvioisin. Minä Miss' itsehillintähän kyllä yritin pidätellä itseäni. Saatoin kiertää kaappiin ilmestynyttä suklaalevyä koko päivän tarttumatta siihen, vain herätäkseni aamuyöllä nielemään sen miltei kokonaisena, ja ohikiitävän hetken vakavissani pohtien, josko laittaisin päälle pikkuisen pipareiden sokerikuorrutetta. Kyllä, tämä todella tapahtui.

Eikä se sykekään sitten oikein pysynyt yllä. Hirvittävän vastenmieliseksi kävi hikiliikunta hyvin pian. En todellakaan ole luonnostani mitenkään erikoisen dynaaminen tyyppi, vaan saan totisesti punoa jos jonkimoisia juonia potkiakseni itseni liikkeelle. Ikävä kyllä en ole kovin kummoinen juonittelijakaan.

Joulun jälkeen tässä turnauksessa itseäni vastaan olen kohdannut tappion toisensa jälkeen, ottanut totisesti turpiin ja selkään. Vastoinkäymisistä huolimatta voin ylpeänä ilmoittaa, etten ole vieläkään lopen lannistunut. Vaikka dunkkuun tulee tämän tästä, aloitan harva se maanantai alusta. Minun voi edelleen silloin tällöin nähdä ryömivän raivoisan reisitreenin jälkeen liikuntatilojen perkeleellisen pitkiä portaita ylös, enkä luista keskimäärin kuin yhdeltä kolmesta minulle mieluisasta ryhmäliikuntatunnista viikossa. Ja ihmesalvat ja sauna ovat sentään olleet systemaattisessa käytössä. Sanotaanko näin, ettei tuloksia voi aivan laihoiksikaan väittää.

Ei kamppailu nyt tyyten tuloksetonta ole ollut. Heti tammikuun alkuun pääsin sentään pahimmasta pöhöttyneisyydestä, eivätkä reidetkään ole enää aivan niin kuokkaa kutsuvat. Ja mitä onkaan tapahtunut mun säärille! Voi olla että intoilen liikaa kun sanon näin, mutta minusta näyttää kuin pohkeisiin olisi puhjennut ehtaa lihasta. (Rehellisyyden nimissä tästä en kyllä hirveästi saisi onnitella itseäni. Jalkani ovat vipattaneet niin vinhasti tasan sen takia, ettei meillä ole ollut nyt autoa käytössä, ja on yksinkertaisesti pakko kinnertää kamalaa kyytiä paikasta toiseen. Paluu ruutu ykköseen odotettavissa niin pian kuin on uskollinen Mazda-ratsu taas alla.)

Jollen siis voi sanoa pistäneeni elämäntapojani uusiksi, on sentään julkisivu saanut uutta ilmettä. Minä edes yritän, mikä on tällaiselle alisuoriutujalle meriitti sinänsä. Jos jokseenkin puolet ajasta on ruotu ja roti sekä ruokailu- että reippailutavoissa, on sentään pienempi häpeä viettää toinen puoli täysin tapoja vailla, jos ei nyt kunnian kukko vielä laulakaan. Kohtuutta ja kultaista keskitietä on turha tälle tytölle tässäkään asiassa edes esittää, sitä ollaan joko renttelisti rappiolla tai ranka viimeistä nikamaa myöten sotilaallisessa ryhdissä.

Kuka tietää, ehkä satunnainenkin sinnikkyys palkitaan. Kenties jonain päivänä minä vielä huomaan todella omaksuneeni paremman elämän tavat ja jopa nautin niiden noudattamisesta. Sinä samana kuvankauniina päivänä, kun selluliittini on viimeinkin viimeistä muhkuraa myöten sulanut - ja helvetti vastaavasti jäätynyt.




* Lienee tarpeen tähdentää, ettei minulla kumma kyllä ole sitten teinivuosien ollut mitään sen kummempaa pläskikompleksia. Liikakilot tarkoittaa mulle lähinnä sitä, että lempparihousut ei sovi ennää jalkaan, eikä viime kesän bikinit viereenkään. Puntaria en edes omista, eivätkä sen näyttämät lukemat minua kiinnosta pientä vähää. Sen sijaan minulta kyllä löytyy neuroosia nenälle, leuvalle, silmäluomille, huulille, otsalle, kainaloille, tisseille, (transu)lantiolle, pyllylle, reisille, polville, pohkeille ja jalkaterille. Oh ja tukalle ja hampaille.

Nynnyjen manifesti

Vallankumousten pyörteissä harvemmin eniten hyötyvät he, jotka etulinjassa lakoavat itseään likoon. Vallankin kun valtaa kumoaa ihmisryhmien sijaan jokin ilmiö, varsinaisia voittajia ovat useimmiten todelliset luuserit. Mistään mitään ymmärtämättömät läskipäät, jotka pompahtavat omaksi yllätyksekseen pintaan vireämpien vanavedessä ja huomaavat hetkensä koittaneen. Alta aikayksikön nämä luihut hännystelijät nousevat aallonharjalle rintamamiesten kanssa rinta rinnan ja rohki rohkeammin rottingilla.

Ihminen on utelias pikku pirulainen. Eritoten, kun kyseeseen tulee tämän ylivertaisen nisäkkään omat edesottamukset, mielenkiinnon herätysliike on ikiluonteinen. Maailma kiertää akseliaan radallaan ja Mary Shelley haudassaan, kun Homo Sapiens kerta kerran jälkeen lyö itsensä ällikällä. Luontaisen ensireaktion onomatopoeettisesta WAU:sta siirrytään intensiteetiltään vaihtelevaan polemiikkiin koskien keksinnön taikka uudistuksen lopullista arvoa tai arvaamattomuutta. On näet joskus käynyt niinkin, että ihmiskunta on taapertanut hoippuen yhden askelen ojaan ja kaksi allikkoon.

Elämme aikoja, jolloin yhä useammin kontakti toisen ihmisen kanssa pyritään korvaamaan sähköisellä menettelyllä. Tutkijoiden syynätessä hiki hatussa seurauksia psykofyysissosiaaliselle kokonaisuudellemme, kukkahattutätit kaakattavat heltta heiluen ja kontaktihenkilökunta kiitää komean kopsahduksen saattelemana kortistoon, kun tekninen innovaatio toisensa jälkeen niittää voittoja ja kylvää kertomatta kenellekään, mitä loppuviimein laittaakaan itämään. Kaikenmaailman kapitalistithan tässä maailmanmenossa taloudellisesti hyötyvät, mutta varsinaiset mittaamattomat rikkaudet itsellemme raaputtamme rääppeistä me tavalliset supisuomalaiset uppiniskat, jotka mieluummin kiipeämme pumppu pomppien viidenteen kerrokseen kuin jaamme hissin naapurin kanssa. Mehän se varsinainen valittu kansa olemme!

Varasin juuri kampaamoajan Facebookissa, ensin "henkilökohtaisesti" tiedusteltuani palvelun hintaa päätäni operoivalta ammattilaiselta. Silmälääkärin sovin nettilomakkeella, Kelan karistin kintereiltäni muutamalla tarkkaan valitulla sormennäpäytyksellä, ja tieto suuhygienistini tekemistä ohareista saapui tekstiviestiäänen saattelemana: "Valitettavasti joudumme peruuttamaan aikasi. Sorry!" Kirjastossakaan ei tarvitse enää vaivautua kuiskaamaan vaivaantuneita tervehdyksiä ja pelkäämään virkailijan muistutusta maksamattomista sakoista sekä lainaamisen että palautusten tapahtuessa koneen välityksellä. Menneitä ovat ajat, jolloin piti pistäytyä pirttiin tai pirauttaa puhelimella, mikäli mieli tietää mitä toiselle kuuluu: näkkeehän sen nyt hyvän tähen Facebookistaki. Enää ei jänskätä pyytää ketään kahville, kun sähköinen on tilanteen sijaan viestintäväline, eikä ole puoliksikaan niin noloa peruuttaa epämieluisaa tapaamista tekstiviestitse kuin ruveta asian tähen soittamaan. Ahdistavista kohtaamisista on alati helpompaa päästä nulistamaan kuin koira veräjästä konsanaan.

Mutta vielä ei olla kuin puolimatkassa Shangri-Lahan. Yhä vain on keskusteltava kiusallisista ruumiinvaivoista ensin vastaanottovirkailijan kanssa puhelimitse, ja sitten vielä lekurin kanssa nokakkain. Kampaamon penkissä piinasta ei pääse, vaan on siedettävä, mikäli tukkalääkäri haluaa keskustella opiskelu- tai työpaikastasi. Apteekin tiskillä ei voi kuin toivoa, että apteekkarilla olisi hienotunteisuutta madaltaa ääntään kertoessaan impotenssilääkkeiden käytöstä. Kunnon lihan himoa ei kontaktitta saa tyydytettyä, vaan on asioitava tuoretiskin tyypin kanssa. Jo on nämäkin markkinat! Selvästikään kehkeytynyttä tilannetta ei nähdä vielä kaikessa potentiaalissaan.

Kun kerran tietyt tilanteet ovat kaikille kiusaannuttavia, eiköhän kitketä koko kohtaamiskulttuuri niiltä osin. Pääsisi punastelematta, kun peräpukamiaan voisi esitellä lääkärille näyte-wc:n luukusta. Kun tutkimus olisi valmis, saisi asiakas ilmoituksen tekstiviestinä. Nolostuttaviin vaivoihin määrätyt lääkkeet saisi e-reseptin avulla tilattua siinä kuuluisassa huomaamattomassa paketissa suoraan kotiinsa. Hammaslääkärin rakentavan kritiikin voisi vaivaannuttavan keskustelun sijaan vastaanottaa siististi sähköpostin liitetiedostona. Tiukan vanteen kiertyessä käärmeen lailla salakavalasti pään ympärille olisi mielenterveyttä arvioiva nettilomake pyssyä vaivattomammin käden ulottuvilla. Vaikutukset kansanterveyteen olisivat mitä todennäköisimmin mullistavat!

Kaikkia asiakaspalvelutilanteita ei kuitenkaan kannata noin vain eliminoida. Minulla on toisen käden tietoa, että jotkut yksilöt jopa nauttivat pienistä päivittäisistä ihmiskohtaamisista, ja asioivatkin mieluummin lajitoverin kuin koneen välityksellä. Meitä on totisesti moneen junaan. Sähköistämisen ohella voitaisiin myös harkita muitakin toimia, jottei kämmenhikeä vastaisuudessa suotta vuodatettaisi.

Ehdotankin, että meille tuiki tavallisille Jaana-sosiaalistentilanteiden-pelkosille lanseerataan tunnusmerkistö, joka osoittaa ulkopuolisille rajoituksemme heti kättelyssä. Tarkemmin sanottuna jo ennen kuin mitään niin hirveää kuin käsipäiväätä meiltä epähuomiossa edellytetään. Esimerkiksi Sanna-Raipe Helmisen kuvalla varustettu pinssi olisi helppo nipsauttaa näkyvälle paikalle kiinnittämättä kuitenkaan liikaa epätoivottua huomiota. Näin tietäisi henkkamaukan kassa keskittyä pussittamaan ostoksia sen sijaan, että yrittäisi turhaan avata keskustelua kauden väreistä, eikä ravintoloissa tai ruokaloissa ruuhka-aikaankaan kukaan tunkeutuisi samaan pöytään. Parturintuoliin parkeeratessa voisi tyynesti laittaa kampauspöydälle invakortin kaltaisen läpyskän osoittamaan, ei ainoastaan haluttomuutta, vaan suoranaista kyvyttömyyttä suoriutua tukanleikkuu-talkista (ihan totta, käykö kampaajat jonkun koulutuksen jossa ne opettelee johdattelemaan juttutuokiota joka ainoa kerta tismalleen samalla kaavalla?). Samainen läpyskä oikeuttaisi sujauttamaan lihatiskin ali toivelistansa, jonka mukaiset tuotteet toimitettaisiin vaikka siinä huomaamattomassa paketissa suoraan ostoskärryyn. Joka kauppaan tulisi lakisääteisesti Ikean kassat. Rikoslakiin puolestaan kirjattaisiin uusi pykälä, "Pakottaminen sosiaaliseen kanssakäymiseen". Rikkurit velvoitettaisiin maksamaan tuntuvat korvaukset henkisestä kivusta ja särystä. Feissareiden ja maistattajien toimintaa valvottaisiin tarkasti.

Menneitä olisivat ajat ahdistuksen! Kun ihmissuhteiden luominen ja ylläpitäminen jo sujuvat suht vähillä fyysisillä kohtaamisilla, on korkea aika päivittää myös asiakaspalvelukulttuuri kansan tarpeiden mukaiseksi. Eritoten sosiaaliset erityisryhmät sorron yöstä nouskoot, ja tasa-arvo langetkoon viimein jokapäiväisten kanssakäymisten ylle.

Helekkarin heleppoa tämä maailmanmullistaminen loppujen lopuksi.