Kuntosalin kiusankappaleet

Kuten edellisessä merkinnässä paljastin, olen alkanut vierailla kuntosalilla. Motivaatio tahtoo olla vähän satunnaista, ja mitä siihen kuntoiluun tulee, olen edelleen varsinainen keltanokka. Hallitsen idioottivarmojen crosstrainerin ja kuntopyörän lisäksi vain ne kaksi laitetta, joissa levitetään reisiä. Kaikeksi onneksi olen naiskauneuden ja siis omankin kroppani suhteen varsinainen sovinistinatsisika, enkä koe edes tarvetta muiden kuin ala- ja keskivartalon lihasten treenaamiselle. Esimerkiksi naisten kainalolihakset ovat mielestäni erittäin epäesteettiset, ja lihaksikas olemus ylipäätään on minulle kauhistus. Mä haluun olla pehmeä, mutta kiinteä - niin kuin mango! Ja jos se ei onnistu, olen ennemmin pelkästään pehmoinen.

Siinä siksakatessani neljän laitteen välillä ja yrittäessäni olla kuin en olisikaan, on usemmin kuin kerran pälkähtänyt päähän kysymys, mitä minä kyseisessä paikassa oikein teen. Sitäkin useammin minut valtaa ällistys siitä, mitä ihmettä ne muut siellä kuvittelevat tekevänsä, ja mitähän riivattua varten. Oletukseni salien urpoprosentista on pitänyt vähintäänkin kutinsa, enkä edes kaikessa ennakkoluuloisuudessani osannut kuvitellakaan, minkälainen kavalkadi erilaisia häiritseviä tyyppejä salilla asioi. En suinkaan väitä, että kaikki minulle eriskummalliset toimintamallit olisivat varsinaisesti pahoja tai muutoin kenellekään haitaksi, mutta pistää jumaliste jurppimaan.

Aivan ensimmäisenä kunniansa ansaitsevat kuulla likaiset äijät. Jättiluokan rautajuntit, joilla on tasan kaksi motivaattoria vaivautua omista kellareistaan julkisiin tiloihin pullistelemaan: tsiigatakseen tsubuja ja saadakseen tsubut tsiigaamaan niitä.
          Verkkokalvoilleni on piirtynyt ikuisiksi ajoiksi vastenmielinen näky, johon tahtomattani törmäsin muuan reggaeton-tunnin tuoksinassa. Avoimen oven suulle ehti kerääntyä puolisen tusinaa käveleviä visvapusseja suupielet kuolaa tirskuen, estottomasti ja kaikella pokalla tapittamaan epäilemättä jokin muukin kuin näköelin kovana pyllyään pyöritteleviä pimatsuja, ennen kuin joku närkästyi tarpeekseen, ja kävi pamauttamassa oven kiinni näiden nenän edestä.
          Näihin samaisiin rasvanahkoihin törmää kuntosalilla joka ainoa kerta. Joskin, luojan kiitos, kyseinen laji on kehittynyt turkkilaisissa treeniolosuhteissa enimmäkseen osoittamaan jonkinasteisia sivistyksen merkkejä, eduksi omille elossaselviytymismahdollisuuksilleen. Limanuljaskat livistävät tätä nykyä luontevasti riskialtteimpienkin rysien päältä, ja heitä harvemmin yhyttää harjoittamasta inhoittavaa harrastustaan. Kuitenkin heidän röntgenkatseensa on havaittavissa herkimpien uhrien toimesta, minkä lisäksi tämän heimon edustajilla on eräs erittäin tunnusomainen, pahimmatkin pakoilijat paljastava piirre: perin rajoittunut theory of mind. Simpanssitkin tietävät koskettaa omaa otsaansa nähdessään punaisen täplän kuvajaisensa ylänaamassa, mutta nämä peijjatkaatpa eivät peilin perusolemusta täysin käsitä. Heijastuvat hauikset he kyllä kursailematta tuntevat oitis omikseen, mutta sen sijaan heidän ymmärryksensä ulottumattomissa on, että toinen ihminen saattaa kyseisen värkin välityksellä nähdä jotain, mitä idiootti itse ei rekisteröi - nimittäin oman katseensa kiintopisteen kanssakuntoilijan kannalta kiusallisissa kohdissa.
          Keräämäni empiirisen aineiston perusteella pidän myös mahdollisena, etteivät imbesillit koe kiususaantumista ja häpeää omista edesottamuksistaan valtaväestöön verrannollisella tavalla. Tuijotettuani paria torveloa peilin kautta silmästä silmään suu paheksunnasta puoliavoimena useita minuutteja, olen vakuuttunut, että tarkoittamani merkityksen sijaan onnistuin vain näyttämään kohteeni silmissä entistä enemmän pumpattavalta barbaralta. Niin paljon kuin naiseudestani nautinkin, toisinaan objektin osa oikein etoo.

Yhtä kaikki pidän paitsi kuntosalien, myös naiseuden suurimpana vitsauksena niitä viheliäisiä vosuja, jotka esiintyvät säännöllisesti jumppamatoillaan sattumoisin aivan nyrkkeilysäkin ja painonnostopaikan kupeessa. Pikkiriikkisissä verneissä ja täydessä tällingissä reittään selkä kutsuvasti notkolla kohti kattoa kurkottelevat kissat ovat kenties kuvottavinta ja kiusaannuttavinta, mihin olen kuunaan katseeni luonut. Itsehän olen suuri kurvien ja keimailun kaveri, enkä pistä pientä paljastelua ollenkaan pahakseni, mutta rajansa ja ennen kaikkea paikkansa kaikella. Onko se nyt liikaa pyydetty, että suvaittaisiin tyrkyttää itseään heivaamatta hyvää makua tyyten heitteille? Merkillinen mysteeri kyllä sekin, mikseivät aiemmin mainitut mäntit voisi vain linnoittautua kyyläämään ja sulkemaan muiden näkyvistä näitä neitokaisia. Lakoaisi kaksi kiusaa kertakaadolla.

Ylipäätään minua häveliäänä kaappikuntoilijana häiritsee suunnattomasti, kun ihmiset haalautuvat tieten tahtoen toisten silmäin alle tekemään suorituksia, jotka onnistuisivat aivan hyvin kotona tai muuaalla omassa rauhassa. Kaikki omalla painolla tehtävät lihaskuntoliikkeet lukeutuvat tähän sarjaan, ja henkilökohtaisesti teen venyttelytkin mieluummin pukuhuoneen puolella. Mutta kaikkein pahimpia ovat kellarilenkkeilijät. Säännöllisesti salille ilmaantuu kaksikoita, jotka asiasta selkeästi etukäteen sopineena asettuvat vierekkeisille juoksumatoille ja lähtevät yhdessä lenkille. Äly hoi älä jätä - painukaa kartanolle siitä! Eikö leijonanosa lenkkeilyn tenhosta olekaan raitis ulkoilma, luonnonvalo ja vaihtuvat maisemat? Että jotkut tulevat mieluummin tamppaamaan mekaanista mattoa keltaiseen keinovalaistukseen ja kollektiiviseen hienhajuun on minusta aivan älytöntä kerta kaikkiaan.

Toinenkin kinkkinen kuntoilijakööri esiintyy aina pareittain. Veljekset kuin kivekset asemoituvat repimään rautaa kilvan ja korrektisti vuorotellen. Sillä välin kun toinen nostaa, toimeton seuraa vierestä nojaten rennosti jalallaan reisienlevityslaitteeseen, niin että allekirjoittaneen mieli kovasti pahoittuu kun ei siihen esteettä pääse. Kummankin rutistus tapahtuu mitä tarkkaavaisimmassa seurannassa parin taholta, kamppailijoiden ylläpitäessä kevyttä keskustelua keskenään, mutta kadottaen kokonaan kaiken kontaktin muihiin olevaisiin samassa tilassa. Todennäköisesti tällainen toiminta ei näyttäytyisi minulle laisinkaan niin absurdina, jos minulle olisi käynyt kromosomeja jaettaessa toisin. En ole koskaan nähnyt minkään naisparivaljakon mittelevän voimiaan näin merkillisellä tavalla.

Sen sijaan tietynlainen sisaruus vetää mielen väkisinkin matalaksi, kun juoksumatolle astuu anorektikko. Siinä on jotain aivan saatanan karmivaa ja samalla surullista, kun ihmisluuranko läpikuultavassa ihopuvussaan tekee toistoja toisensa jälkeen, kirjaten joka ainoan pieneen muistikirjaan ja vilkuillen vertaillen toisten vartaloita omaansa. Tuntee väkisinkin refleksinomaista tarvetta syöksyä tuuppaamaan tyttö alas matolta kuin vääjäämättä lähestyvän junan edestä. Kukaan ei kuitenkaan tottele tätä impulssia, ja sehän se tietysti varsinaisen syömishäiriökäyttäytymisen sijaan suututtaa. Kaikki läsnäolijat näkevät heti, mistä on kysymys, mutta kukaan ei voi itse auttaa eikä edes mielenrauhakseen tietää, onko tilanne millään tavalla tiedostettu ja hallussa. "Terve, ihan vaan tarkistaisin, että olethan tietoinen tästä sun taudista, että oothan lääkäriä jututtanu ja näin?" Mmm, ei. Ei auta kuin seurata sivusta ja toivoa, että kaikki on vielä jonain päivänä ok.

Viimeisimpänä ja vähäisimpänä kerrottakoon lehtilukupiiriläisistä. Kuntolehtien lukeminen on ymmärrettävää vastaanottohuoneissa, vessassa, ja aamukahvilla motivaatiota nostattaessa, mutta niiden virittäminen mitä mielenkiintoisin systeemein kuntolaitteisiin luettavaksi suorituksen aikana on yksinkertaisesti turhaa ja pirun typerän näköstä. Jos se treenaaminen on niin pitkäveteistä että täytyy tappaa aikaa samalla, kannattais varmaan kokeilla nostaa vastusta tai hankkia jokin mielekkäämpi harrastus.


Kaikeksi onneksi salilla huhkiminen on siivouksen ohella siitä harvinainen tilanne, että pienet ylimääräiset adrenaliiniryöpyt ja jopa viattomat pikku aggressiot ovat suorastaan eduksi. Paitsi, että suorituksiin tulee aivan uutta boostia, tekee stressaantuneelle mielelle suorastaan ihmeitä suivaantua pikkuasioista ja oikein rypeä risomisessaan hammasta purren ja fyysisesti pahaa tuultaan purkaen.

Olenkin vilpittömästi otettu, mikäli pystyn antamaan jotain takaisin näille sietämättömille salityypeille. Toivottavasti edes joku polkee joskus kilometrin pitempään pelkästään siksi, että pistää niin vihaksi kattoa sitä raukkaa, joka luikkii paikalle kyräillen kuin kapinen piski, käyttää vain kourallista laitteista ja nulistaa nöyristelevän näköisenä piiloon pyyhkimään hikeään. Pokkaa ei riitä sen vertaa, että pysähtyisi tutkimaan laitteiden oheen laitettuja, hyvin selkeitä käyttöohjeita, että saisi sentään vähän vaihtelua treeniinsä, mutta yhtään ei hävetä mulkoilla äkäsenä joka suuntaan siitä iänikusesta crosstraineristaan.

Mikä mäntti!