Poikani Leijonamieli

Tänä keväänä olemme saaneet uuden perheenjäsenen. Sen nimi on Uhma ja sillä on erittäin huono vaikutus sekä minuun että Oliveriin. Kovista ponnistuksista huolimatta itkupotkuraivarien tuoksinassa kasvatusoppaiden kultaiset säännöt pakenevat mielestäni ja ärräpäät kielenkärjeltäni, vaikka pyhä aikomus olisi vielä ensimmäiset varoitusmerkit huomatessa ollut pysyä rauhallisena ja jämeränä. Mennee hermo, ei maha minkään, kun saa pukea kirkuvan ja kamppailevan kakaran alusta loppuun väkipakolla ja raahata sen tiukassa kainalo-otteessa hikinorot naamalla ja selkää pitkin valuen niin kovin kaukaiselle autopaikalle asti. Ehkä vielä jonain päivänä äidinrakkaus on koulinut mielenmalttini niin rautaiseksi, että selviän näistä tilanteista verenpaineen ja äänenvoimakkuuden kohoamatta kovin kauas normaalista. Toivon hartaasti, että se tapahtuu ennen Oliverin murrosikää.

Vaikka viime kuukaudet ovatkin kuluneet tätä pikku riivaajaa vastaan taistellessa, olen yhä tietoisempi siitä tosiasiasta, että minun poikani on maailman paras jätkä. Ei niin, ettenkö olisi jo vajaat kolme vuotta pullistellut  liitoksistani äidillisestä ylpeydestä, mutta mitä enemmän Oliver kasvaa omaksi itsekseen, sitä ällistyneempi minä sen ihmeellisyydestä olen.

Oliver on aina iloinen. Missä ikinä se viilettääkiin, sen silmät nauraa ja ihmiset ympärillä saavat hymytartunnan. Eikä sen hyväntuulisuutta helpolla lannisteta. Kun se lentää nurin, se nousee ylös ja toteaa, että minä kompastuin, sellaista sattuu. Kun Oliver innostuu, ja sitähän tapahtuu yhtenään, se tulee luo ja rutistaa lujasti koko onnellisuutensa voimalla. Ylipäätään tämä äijä ei hellyydenosoituksia säästele, vaan halailee ja suukottelee spontaanisti, ja iltaisin likistyy kainalopaikalle nukkumaan niin lähelle, että mä saan aina tukkaa nokkaani. Oliver on myös hyvin huolehtivainen ja ymmärtäväinen. Jos istun penkin reunalla, se tulee ja pitää minusta kiinni, "ettet vain äiti tipu", ja jos mulle sattuu joku töppäys, se lohduttaa: ei se haittaa mitään, vahinkoja sattuu aina. Silloin tällöin kuuluu myös se kaunein, "minä karastan sinua".

Ylitsevuotavasta lempeydestä huolimatta tyypillä on myös aimo annos kadehdittavaa luonteenlujuutta. Sisua ja temperamenttia tältä sinnikolta löytyy, eikä isommatkaan leikkikaverit varmasti pääse hyppimään nenille.

Mitä isompi Oliver on, sitä enemmän sen kanssa voi tehä siistejä juttuja. Me saahaan jo melko hyvät jalkapallohöntsyt pystyyn, ja nyt kun saatiin ihka eka isojen poikien pyörä, me voidaan käydä pikku lenkeilläkin yhdessä. Ruuan laittamista yhessä ollaan harjoteltu nakkeja paistamalla, ja  se sujuu jo niin hienosti, että ollaan Tassulan iloisen keittokirjan kannustamina valmiita siirtymään seuraavalle levelille. Oliverin kanssa voi tapittaa hyviä lastenohjelmia, kuten muumeja, (viimeinkin! Luulin ettei se koskaan syttyis niille.) prätkähiiriä ja disney-klassikoita.

En tiedä, onko rakkaus kirjoihin geneettistä perimää vai minun vimmaisan, vauva-ajasta alkaneen altistamiseni tulosta, mutta meillä luetaan jokailtaisen lukutuokion lisäksi päiväleikkien tuoksinassa, ja kirjastoissa vieraillaan säännöllisesti. Aivan mahtavaa on, että nyt voidaan lukea yhdessä niitä klassikoita, jotka mie muksuna missasin, niin kuin Peppi Pitkätossua ja Pekka Töpöhäntää, jotka on niin riemastuttavia että nauraa häkätetään yhtenään sylityksin.

Toinen yhteinen intohimo on musiikki. Tässä kodissa raikaa yhteislaulua ja jamittelua, vaikka toisinaan äitin revittelyt saa naperon vaikeroimaan: "älä enää laula korviin sattuu!"

Oliverin käytöstavat on satunnaista huolimattomuutta lukuunottamatta ensiluokkaiset. Kaveri taitaa sujuvasti ja kattavasti erilaisia kohteliaisuusfraaseja. Kiitos, ei kiitos, ole hyvä, eipä kestä, ja saisinko tulevat automaattisesti, ja lisäksi herra osaa mm. kehua ruokaa todella makoisaksi ja äitin silmiä hauskannäköisiksi. Tämän johdosta nykyisin mm. erilaisissa kahviloissa ja lounaspaikoissa piipahtaminen ei ole enää temppu eikä mikään. Tällä viikolla piipahdettiin La Fondassa, hurmaavassa lattaripaikassa, jossa minä nautin quesadilloja kera taivaallisimman kuunaan syömäni lisukesalaatin (oikeasti, en ymmärrä millä taikuudella perussalaatti saadaan maistumaan niin herkulliselta) ja Oliver palan käsittämättömän hyvää maapähkinä-suklaakakkua vaahtokarkeilla höystetty kermavaahtovuori kyljessään. Kehotan kaikkia kanssamanselaisia tsekkaamaan paikan, totally worth it.

Ehkä kaikista hienointa kuitenkin on, miten paljon Oliverin kanssa voi jo keskustella asioista. On ällistyttävää, miten älykäs lapsi voi jo noin olemattomalla iällä olla. Ei ole hirveästi sellaisia asioita, joista ei voisi yhdessä puhua, ja toisinaan pieni antaa aivan uutta perspektiiviä omiin, uomiinsa ruostuneisiin ajatusmalleihin.

Vanhemmuus tuo mukanaan paljon raskaita asioita. Asioita, jotka väsyttää ja kuluttaa, ja jotka saa tuntemaan ittensä jatkuvasti riittämättömäksi. Mutta en mie mistään muusta omastani ole milloinkaan ollu niin ylpeä ja onnellinen kuin tuosta lapsesta. Kaikkea kunniaa en toki voi itselleni ottaa, mutta on minun yksinkertasesti täytyny tehä jotaki oikeinki, ko se on noin ihana mitä on.

Sen kanssa mie olen mielettömän onnellinen.