Mitä kuuluu.

Mun ikkunasta näkkyy päivisin kommeita raksamiehiä ja iltasin söpöjä pikku pupuja.

Ollaan viimeinki selevitty muuttohulinoista ja yksistä pienistä häistä, ja manseuduttu maan pinnalle. Ei ole ollu kuut eikä tähdet meikän puolella ollenkaan. Supersankari Vituiks Man palveluksessanne! Supervoimana katse, jolla saa kaiken muuttumaan läjäksi paskaa käden käänteessä, ja pienellä pinnistyksellä vielä jonkun onnettoman sivullisen liukastumaan siihen torttuun. Onni onnettomuuessa kaikki minkä kanssa on vastustanu, on menny niin perusteellisesti mönkään, ettei ole pahemmin ressiä siitä miten asiat korjais. Siksi toisakseen nyt alakaa taas kuitenki elämän perusasiat olla mallillaan ja jopa rahtunen elämänhallintaa mukana, joten kyllä tässä ihan onnen kintereillä ollaan.


Tampere on ihana ja tekkee sekä mulle että Oliverille älyttömän hyvvää. Nyt minusta vasta tuntuu, että me kahestaan ollaan se perhe, jolla on ikioma koti. Ja uusi koti on aivan pirun sievä ja hieno, kyllä meijän täällä kelepaa. Ja on astianpesukone! <3 Mulle se on pala taivasta. Nyt pystyy laittamaan ruokaaki, ko ei tarvi pelätä sitä sotkua jota ei koskaan oikiasti kerkiä siivoamaan. Ja näkisitte meijän vessanpytyn! Siinä ei ole jalakaa ollenkaan, kuin Siistiä se on. Naapurit on sellaisia joita uskallan moikata, ja näkkyy olevan palijon lapsia. Melekeen vieressä on järvi ja kiva uimapaikka, ja kauppoihin on juuri sopiva rattailumatka. Niin että jos se on jossaki minunki oltava niin kyllä tämä on tällä hetkellä paras paikka siihen.

Oliver täytti vuojen noin vain, ja on ollu ihan älyttömän reipas. Se on muutamassa viikossa itsenäistynykki niin ettei se minua aivan joka hetki kaipaakkaan. Pelekäsin vähän, että näin iso elämänmuutos pistäis sen pasmat sekasin, mutta ei sitä näytä huolettavan vähhääkään. Se on samanlainen kuin sillon ko mie näin sen ensimmäistä kertaa kunnolla ultrassa. Mie olin pelänny aivan kuollakseni että sille on käyny pahasti, kun se minun odotus nyt ei alakanu ollenkaan sillä tavalla ko kuuluis, ja ensimmäiset raskausviikot mie taisin lähinnä itkeä ja huutaa ja oksentaa. Mutta siellä se vain sitte oli, sinkoili sinne tänne karkuun kun neuvolantäti yritti sitä pyyvystää. Ihan ko sillä olis vain huvittanu se, että mie olin hetkeäkään murehtinu etteikö Se pärjäis. Nyt se on jo noin iso, ja aina kun mie meinaan, etteihän sillä vain ruppee hirvittämään joku uusi juttu, se pistää suun niin suoraksi viivaksi että näyttää Nintendo-sieneltä ja pärjää menemään.

Ja miehän se olen ajatellu pärjätä kanssa.