It's a day that I'm glad I survived .

Minun merkinnät on olleet tähän asti petollisen hyväntuulisia. Loppuu se kulissibloggaaminen! Nyt teen tiivistetyn selonteon siitä, millasta kakkaa ja pissaa minun elämä on viime aikoina ollu. On nimittäin muutaman päivän ollu sellaset maailmanlopun tunnelmat, etten käsitä mikä universumin vahinko piettää minun psyykettä ennää jotenkaankuten kasassa.

Oliver on ollu satunnaisia mainion tuulen puuskia lukuunottamatta ko kirkon seinästä revitty perkeles. Kiukkunen ko ampiainen, murisee ja kiroaa pienimmästäki vastoinkäymisestä. Ja kaikki se itsenäistyminen, mistä mie olin muutaman kuukauven niin mielissäni, on kaonnu jäljettömiin. Ei riitä että raivari tullee välittömästi jos katoan näkyvistä, vessaan vaikkapa. Hermo mennee myös jos harjotan jotain Oliverin mielestä sen luvan varasta toimintaa. Näihin lukeutuu syöminen, ruuan laittaminen ja pukeutuminen muutamia mainitakseni. Eli me ollaan oikiastaan taas palattu kolomen kuukauven koliikkiin. Myös sikäli, että Oliver saa jälleen tuntikausien itkukohtauksia, joihin ei auta edes parasetamoli eikä sylittely. Yöt on niin levottomia, että se herrää joka kerta kun mie liikahankaan, aamuyöt mennee tuntikausia tissitellessä. Jos se päivällä jotaki touhuaaki, se on lähes poikkeuksetta pirruutta. Joka jumalan vaipanvaihosta ja pukemisesta paini ja huuto, eikä ruoka meinaa upota sitte millään. Lähinnä se on syöny paahtoleipää ja pieniä kiviä. Ehkä olenki erehtyny, ja se on ankanpoika eikä lapsi ensinkään.
        Ja kaikesta tästä huolimatta minkäänlaisia tuloksia ei näy, ei vieläkään hampaita. Ei niillä muuten mikkään hoppu oliskaan, mutta jos tämä villin lännen meininki johtuu niistä, niin kuin on lupa olettaa, niin kyllä alakaa minusta olla korkia aika ilmaantua.

Mitä tullee minnuun henkilökohtasesti, niin asiat on yhtä huonolla tolalla. Olen korviani myöten kyllästyny itteeni. Mie olen aivan raivoissani siitä että minun annetaan ylipäätään olla olemassa, kun se näin kehnosti käyttää. Pakokauhu iskee joka ainoasta pikkiriikkisestä asiasta, joka täytyy hoitaa tai käsitellä tai ajatella edes. Loistava ajotus menettää viimesetki rippeet sosiaalisista kyvyistään, kun on tuhannen asiaa järkkäiltävänä.

Itteni lisäksi minua kyllästyttää mm. koko ihmiskunta. Jostain unettomien öitten ja panikoimisen ja vesisatteen keskeltä minnuun on livahtanu maailmantuska kyynisintä laatua tähän asti. Paskamainen juttu loppujen lopuksi koko elämä. Ja mie olen nakittanu vielä syyttömän lapsenki siihen hommaan. Vaikka kuin on olemassa ihania ja hyviä asioita, kaikki on hetkessä turmeltavissa sillä inhottavalla korkkiruuvimaisen kierolla pahhuuella, jota on ihan joka puolella ja kaikissa. Tullee hätä kun kuulee ja lukkee ja kokkee jatkuvasti sellasia asioita, joita ei pitäis saaha tapahtua ikinä kellekkään. Sikaepistä.

Pienemmälläki kaavalla mitotettu karma tuntuu olevan minua vastaan. Vastustaa, yksinkertasesti. Ja tällanen tappiomielialahan tuppaa ruokkimaan itteään, niin että tässä alakaa vituttaa nyt kaikki ja kaikkien kaverit. Turhauttaa kaikki sellanenki, mille normaalisti nauraisin.

Niin että ajatella. Minunhan täytyy olla eri tärkeä henkilö, kun koko maailma pyörii sen mukkaan miten minulle olis mahollisimman kenkku. Näine hyvineni painun parantelemaan asennettani ja muistelemaan, miten onnellinen mulla on aihetta olla kaiken tämän väsyn ja kiukun ja turhautumisen alla. Toivotaan ettei tämä angsti ole kovin tiukassa.