Ollaan oltu taas mierolaisina niin pitkään, että minun ihmissuhdevalaistumiset tuli, meni ja näivetty jo. Pähkinänkuoressa, purtavana minulla on se perustavanlaatuinen pulma, etten mie rakastu ite, omin nokkineni. Minut talutetaan rakkauteen ko pässiriepu narussa kenen tahansa typeryksen toimesta. Mulle ja mun surkealle itsetunnolle riittää hämmennys siitä, että voi hyvä ihmetys kun joku minusta. Pistää vihaksi. Haluaisin nähä itteni huomattavasti pippurisempana, enkä aiokkaan ennää antaa moisen tapahtua. Täytyy vain karaistua sen verran, etten juokse kirkuen karkuun kaikkia, jotka oikiasti kiinnostais minua. Tai rakastua vastedes ainoastaan (rehellisesti) fiktiivisiin hahmoihin niinkuin prätkähiirien Turboon tai Serranojen Àfricaan. Voi África, minun Àfricani..!
Ennää kuukausi niin ollaan taas tamperelaisia. Ja Oliver täyttää vuojen, hullua! Odotan molempia asioita kasvavassa materiannälässä. Meijän uuteen kotikolloon haluaisin kaikkea värikästä ihanaa ja ainaki uuen tietokonepöyvän. Oliverille taas haluan tuhat lastenkirjaa, Dr. Seussia, Kirsi Kunnasta, Muumeja, Pikku Prinssin ja Jomppa Vompatteja. Ja ihania, puisia leluja, värikkäitä neki. Mullon papukaijakausi, suorastaan himoitsen kaikkea kirkkaanväristä.
Oliverilla on meneillään vinha kehitysvaihe. Se on oppinu kävelemään, näyttää vielä taskuravulta mutta lujaa menee. Eilen meinasin saaha paskahalvauksen kun se tokasi ensimmäisen (otaksun ettei namnamia ja eieieieieieiei:tä lasketa) sanansa. En osannu yhtään odottaa, kun raukalla ole vielä niitä hampaitakaan. Toisaalta on mainiompi juttu ettei niitä ole, haavereita kun on ruvennu tapahtumaan koko ajan enempi. Puhumattakaan pienistä melodramaattisista vinkeistä: Jos tyyppi ei saa tahtoaan läpitte, se heittäytyy mahalleen ja takkoo päätään lattiaan niin että minun on pakko ottaa se sylliin, ettei se loukkais itteänsä. Tätä emme kerro neuvolassa.
Olen enimmäkseen onnellinen, on tapahtunu palijon ihania juttuja. Silti minua kiusaa sellanen pieni määrittämätön surku. Haluaisin, että olis kylymä ja sattais vettä, eikä minun maailmassa olis hetkeen mittään muutako pörrösukat, kirja ja suklaakahavia. Tuntuu etten vielä edes jaksais auringon tuoksua tukassa ja naurua ja seikkailuja, haluaisin ensin olla oikein surullinen. Ei vain ole tarpeeksi hyvvää syytä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti