Pientä puhetta.

Mie oon aina ollu täysi tunari, mitä tullee small talkiin. Puhheen tuottaminen on mulle haastavaa sekä teknisesti että sisällöllisesti. Mun artikulointi on usein kuin purkista pursuava croissant-taikina, enkä ossaa esittää pieniä, kepeitä kysymyksiä, saati vastata niihin tilanteeseen sopivalla tavalla. Homma ei ota käyttääkseen edes tutumpien kans, kun en ennää niin jännitäkkään. En osaa kuunnella tarkasti ja muistini on kelvoton. En tarkota sitä pahalla, mutta en luultavasti muista mitä koulua käyt tai missä nykyään asut. Kadehdin sellasia ihmisiä, jotka muistaa kivoja pieniä yksityiskohtia jokasesta tapaamastaan ihmisestä, silloin on aina mistä alkaa rupattelemaan.

Nyt lapsellisena mie olen joutunu vielä aivan uudenlaiseen pikkupuheviidakkoon. Jos muitten tuntemattomien kanssa toistuu samat aiheet säästä päivän uutisotsikoihin, muitten vanhempien kanssa jutut on erit mutta yhtä uskollisina toistuvat. Mie en ole vielä onnistunu ratkomaan koodia. Edelleen mennee tuon tuostaki sormi suuhun, kun jään pähkäilemään mitä minun oikein odotetaan seuraavaksi sanovan.
        Tähän asti mie olen ollu samassa rajatussa tilassa muitten vanhempien kanssa lähinnä junan leikkivaunussa. Jos junassa nyt muutenki tuntuu olevan aina tismalleen sama setti matkustajia, (mm. ne pari nahkatakkista jätkää jotka kulkee junan päästä toiseen vain esitelläkseen hartioittensa levveyttä, joku porukka pellaamassa uno-korteilla, ja kuulemma joku vanha karpaasi kertomassa elämäntarinaansa tupakkakopissa) niin leikkitilassa sama ilmiö on vielä vahvempi.

Joka kerta meijän kanssa sammaan aikaan on sattunu joku Oliveria muutamaa kuukautta vanhempi muksu, joka ei ossaa vielä kävellä. Ja joka kerta keskustelu mennee tismalleen samalla tavalla. Seurattuaan Oliverin läpsyttelyä hetken, ja kysyttyään sitten sen ikkää, äiti kertoo oman päivänsätteensä mittarilukemat, ja hieman nolostuneena: "...eikä vielä kävele". Tämän jäläkeen toistellaan yhessä sitä itsestäänselvyyttä, että jo vain se joku päivä vielä kävelee, mutta silti tilanne jää roikkumaan, aivan kuin minun pitäis sanoa vielä jotain kannustavaa tai lohuttavaa, niin naurettavaa kuin se onki. Onneksi minulla on siihen vielä ässä hihassa: "Tällä ei ole vielä hampaita."
       Sitten on ne äiskät, jotka marssii helemat hulumuten laskemaan lapsosensa keskeisimmälle maholliselle paikalle, huikkaa kollektiivisen "moi":n ja alkaa välittömästi luetteloimaan Santerin 1v 7kk taitoja ja mieltymyksiä. Jää epäselväksi, kelle tämä mamma monologinsa osottaa, joten jokanen onnettomuuekseen paikalle sattunu joutuu kiipeliin. Tällasten äitien kans small talk on kuitenki itse asiassa kaikkein helepointa. Ne kun ei ole alkuunkaan kiinnostuneita mistään vastavuorosesta viestinnästä, vaan niille riittää muutama "mm" ja "jaa" tasasin väliajoin. Mikä vielä parempaa, se tarkottaa sitä että niitten kuuntelemisen voi hyvällä omallatunnolla lopettaa välittömästi kun ne on tunnistettu tähän kategoriaan kuuluvaksi.
        Sen sijaan kaikkein vaikeimpia tapauksia jutustelun kannalta on ns. "voi sentään" -äidit. Niille ominaista on lystikkään näkönen kumara ja vinhoin pikkiriikkisin askelin eteneminen tenavansa kannoilla, jota säestää tasanen, hiljaisella äänellä sopotettu "oi-voi-miten-sinä-nyt-noin-ei-saa-anteeksi-vain-kaikille". Miten minusta tuntuu, että se pikku Joel ei ole ainut alle 5-vuotias, joka toisinaan tuuppaa leikkikaveria, heittäytyy mahalleen kirkumaan tai kaivaa häpeilemättä nokkaa tahi pyllyreikää. Keskustelu käy äkkiä aika ahdistavaksi, kun koko ajan saa olla vakuuttelemassa, että ei se mittään, kaikki okei. Se on myös käytännössä meleko vaikiaa, kun juttu keskeytyy tämän tässä äidin syöksyessä estämään sitä tragediaa, että Joel pudottaisi kirjan lattialle eikä laittaisikaan takaisin hyllyyn. Tunnustettakoon, että mulla itellä on luontasta taipumusta tämäntyyppiseen hössöttämiseen, ja pitääkin oleman varuillani, etten äidy yhtä hysteeriseksi ko jotku kanssasisaret.
      Aina mahtuu mukkaan myös äiti, joka tokasee äkkiyllättäen jotain niin totutusta poikkeavaa, että täytyy oikiasti olla kieli keskellä suuta kun vastaa. Kun perusrupattelun tuoksinassa toinen avautuuki varottamatta koetuista kauhunhetkistä, kun puolivuotias vauva sai toisen asteen palovammoja, täytyy olla tosissaan vikkelä että kerkiää vaihtaa spontaanin "herra varjele!":n hieman lievempään ilmasuun. Äitit on tunnetusti paitsi suht kykenemättömiä vastaanottamaan minkäänlaista kritiikkiä ominaisuuksistaan vanhempana, myös taipuvaisia tulkitsemaan kaikki kommentit sellaiseksi. Yritä siinä sitte keksiä jotain sanottavaa, kun olet vielä aidosti järkyttyny ensinnäki tapahtuneesta, mutta myös siitä että kukkaan haluaa jakkaa moista ventovieraan kanssa.
        Kiusalliseksi paukkuu myös silloin, jos jossain yhteyvessä jouvun mainittemaan, että mie olen yksinhuoltaja. Se on oikiastaan aika yllättävää, koska eihän meikäläiset mittään luonnonoikkuja ennää nykyään ole. Eikä mulle itelle ole vaikia siitä sellasenaan puhua, olen asian kanssa jo niin sinut ko suinki voin. Mutta siinä vaiheessa, kun toinen pyytelee punastellen anteeksi "tunkeiluaan" ja painiskelee saahakseen säälin naamallaan sympatiaksi, tullee sellanenki mieleen, että pitäiskö minun tätä sitte jotenki hävetä. Onko tämä nolo homma kun siitä sivullinenki noin kiusaantuu..? Tiiän, että se on höpönpöpöä, mutta kyllä mulle tällasten jäläkeen tullee aina kurja olo. Joskus olen jopa miettiny, että valehtelen itelleni koko äiti-identiteetin miehineen päivineen etten joutuis ennää moiseen tilanteeseen.
        Isäihmisen kanssa olen joutunu juttusille vain kerran, joten niistä mulla ei ole tarjota mittään yksisilimäsiä yleistyksiä. Se oli kyllä yksi elämäni epämielyttävimmistä juttutuokioista se. Vaikka itse keskustelu oli sitä tavallista minkäs ikänen -tättädäddädäätä, mie huomasin alta aikayksikön vaistomaisesti kiskovani topin miehustaa ylemmäs ja hammeen helemaa alemmas. Sillä miehellä oli riettain katse mitä on kuunaan nähty. Se soti hämmentävästi vastaan sitä paras isi -habitusta joka sillä oli, kun se luki pienelle tytölleen Suurta piirakkaryöstöä. Hyrrr.

Vaikka mulle tällaset tilanteet on monesti pulma ja kauhistus, mie en loppujen lopuksi ole ollenkaan pahoillani siitä miten paljon niitä Oliverin myötä tullee. Päin vastoin, mie olen yllättyny positiivisesti siitä, miten ystävällisiä ja avoimia ihmiset on, kun mukana on tuollanen pikku jäänmurtaja. Hetkellinen tutina ja änkytys on pientä siihen nähen, miten hyvä mieli muutamasta sanasta tuntemattoman kanssa voi tulla. Nykyään mie olen vähän niinkö karavaanari, mulla on aina kavereita. Ei ne Minun nimestä ole kiinnostunu ja ilimaahan mie niille olisin iliman Oliveria, mutta se on sitä symbioosia se. Loisitaan sumeilematta ja iloisin mielin toinen toisessamme.
        
Sitä paitsi, mie olen oppinu jo hetkittäin nauttimaan vieraitten ihmisten seurasta. Jos äitiyttä ylleensä kuvataan lintuemometaforalla, niin kyllä tuo lapsi ihan vastaavasti on opettanu minua lentämään.