Eilen äänestin elämäni ensimmäistä kertaa, ensimmäinen kerta kun mulla on lupa. Löysin jopa mieleisen ehokkaan ja pikku vaivalla, en aio edes väittää perehtyneeni sen kummemmin. Lapin Kansassa vain sattu olemaan juttu, jossa mun ehokas vastasi Lapin suurpetokysymykseen: "Lapissa on liikaa suurpetoja vain, jos ihminen lasketaan mukaan." Pedoista en piitttaa vähhääkään, mutta se oli vain niin pirun hyvin sanottu että minun valinta oli tehty. Googletin mie sentään sen tyypin ja kävin kurkkaamassa, että puolue on oikia eli vasen, ja varmistin että issoimmissa minua kiinnostavissa asioissa se on samalla puolella ko mie. Tärkeintä siinä nyt kuitenki on, ettei se ole täysi mäntti. Sitä paitsi en ole nähny ainuttakaan sen vaalimainosta mikä on pelekkää plussaa, hyvätki tyypit mennee tyrkyttämällä pilalle.
En ole varmasti ainoa suomalainen, joka oli kahen vaiheilla, äänestääkö vai ei. Mulla ei kuitenkaan ollu kyse siitä, ettenkö uskois demokratiaan vaikken uskokkaan, tai että pitäisin kaikkia poliittikkoja tyhyjänpantteina vaikka vähän piänki. Mie olin vähällä jättää äänestämättä yksinkertasesti siksi, etten meinannu uskaltaa. Äänestäminen tilanteena oli mulle sen luokan painajainen, että mie murehin jo kuukautta etukätteen, pystynkö siihen vai en.
Koska mie pelekään ihmisten kanssa asioimista aivan kuollakseni. On aikoja, jolloin mie en pysty hakemaan postia laatikosta, koska saattaisin törmätä naapuriin, tai olen ennemmin nälissäni ko lähen kauppaan, koska siellä ei tietystikkään voi ihmiskontakteilta välttyä. Ja vaikka olisin rohkeimmillani, kierrän silti nuoret ja hyvännäköset ihmiset kaukaa, ja saatan jopa palauttaa ostokseni ja lähteä livohkaan, jos tarjolla ei ole sopivaa kassaa. Kerran näin kaupassa törkeän komian ilmeisesti sinkkuiskän, ja mulla jäi mehutki ostamatta ko painelin niin vinhaa vauhtia karkuun. Samalla reissulla näin myös vähän vanhemman, ei niinkään vetävän isän lastensa kanssa, ja sille mie hymmyilin. Kuin typerää se nyt on!
Kun muutin Tampereelle, mie poljin ennemmin n. 6 kilometrin matkan yliopistolle (se ei ole aivan totta, jätin pyöräni parkkiin parin kilometrin päähän koska jostain syystä pelekäsin pyörän jättämistä yliopiston pihalle) kuin käytin bussia, koska mie en uskaltanu. Enkä mie todellakaan ole mikkään sporttinen tyyppi. Kun sitten kavereitten helmoissa tuli kulettua sen verran että uskalsin jo yksinki, maksoin mieluummin kalliimman kertalipun ko hommasin bussikortin, koska mie en rohjennu käyttää sitä. Lopulta uskalsin kokkeilla, onnistuin sössimään tilanteen (ihan totta, bussikortin piippaamisen) ja sain kuskilta niin ruman katseen, että itkin kokonaisen päivän enkä aikonu ennää käyttää koko korttia. Apinan raivolla vaikka perse eellä puuhun, loppujen lopuksi bussilla kulukeminen alko minultaki sujua. Tosin mie pelekäsin joka kerta, että kuukausikortti olis ehtiny mennä umpeen ja mie joutuisin noloon tilanteeseen (kerran kävi niin), ja istuin aina mummojen suosimilla paikoilla koska kauniit ihmiset ylleensä välttelee niitä. Ja jos satuin istumaan ikkunapaikalla ja minun viereen tuli joku, mie ajoin monesti oman pysäkkini ohi kun en saanu sanotuksi, että mie jäisin tässä seuraavalla, pääsenkö ohi.
Puhelimitse asioiminen on mulle pääasiassa sula mahottomuus, mulla on rokotuksetki hoitamatta koska en ole uskaltanu soittaa terveyskeskukseen. Oliverin asiat mie saan hoijettua koska ne nyt vain täytyy, mutta omani mie annan hyvin pitkälti mennä retuperälle mieluummin kuin kohtaan pelkoni.
Oliver on muutenki vähän helpottanu asioita, se on minun pikku kätyri ja huijaus. Sen kans minusta ei tunnu että olisin ypökaksin paniikkini kanssa. Mie voin myös puhua ihmisille tavallaan sen kautta, puhua oikeastaan Oliverille vaikka asia on suunnattu sille kurjalle yksilölle, joka on aavistamattaan ajanu minut henkiseen satimeen. Minusta onki tullu mestari puhumaan ihmisille niin, etten ota niihin juuri mittään todellista kontaktia. En palijoa silimiin kattele, enkä jäläkeen päin muista mitä sanoja on vaihettu.
No, tällä kertaa mie rökitin itteni ja sain äänestettyä, niin hirveä kokemus kuin se oliki. Vaanin vaalipaikkaa ensin hyvän tovin korppikotkan lailla, varmistin ettei vaalivirkailijoitten joukossa ollu pelottavia tyyppejä. Monta kertaa kävelin jo pois, ajattelin että antaa nyt olla vain, en saata niin en saata. Ja kun sitten lopulta menin, tuntu kuin olisin teuraaksi kävelly. Tärisin ja niin äänikin, sanoin asiat hölömösti ja sähläsin kassieni kanssa. En ole varma, saako kukkaan minun piirtämistä numeroista edes selevää, ja nuolasin kuoren liimapintaa vaikka pöyvällä olis ollu liimapuikkoja, mutta muuten meni ihan hyvin. Silti mulle ei jääny minkäänlaista onnistumisen tunnetta, pelkästään ajatus, että ei ennää ikinä. Ehkä seuraavissa vaaleissa voi jo äänestä netitse.
Semmarithan on tehny musta biisinkin:
http://open.spotify.com/track/0kt6BrA7FneTC7hAvkK3xz Seminaarinmäen Mieslaulajat – Kukkakauppias
Tuon ongelman hoitamiseksi on kehitetty aika tehokkaita terapiamuotoja. Niissä jopa on tosi iso onnistumisprosentti, toisin kuin esim. masennuksen hoidossa.
VastaaPoistaItse aloin pelätä taas neuloja ja pahemmin kuin koskaan ennen. Olin melkein jo päässyt siitä. Sitten eräs hoitaja otti vähän verikoetta ja mutiloi molemmat kädet niin, että seuraavana päivänäkin vielä sattui. Ahistaa nykyään jo pelkkä kuva neulasta esim. telkkarissa niin, että alkaa sydän hakata. Jostain syystä lääkärissä aina luullaan, että pyörryn. Oikeasti joudun hillitsemään itseäni aika voimallisesti, etten repäise kättäni irti ja pakene. Sitten kun hoitajilla on se asenne, että "jaahas se pelkää, lyödääs tää neula mahdollisimman nopeasti". Niin eihän se sieltä ikinä mitään verta saa, kun jännitän käteni välittömästi, enkä pysty enää rentouttamaan sitä. Pitäisi vähän siedätyshoitaa itseään tuossa asiassa, mutta pitäisi saada joku luotettava ja rauhallinen tyyppi tekemään se pistäminen.
Varmasti, paha vain että terapiaan pääseminen on niin miljoonan pelkotilan takana. Mulla on vielä diagnisoitu tämä riesa paniikkihäiriöksi, mistä omasta mielestäni ei ole kysymys, ja siihenki on tarjottu avuksi lähinnä masennuslääkkeitä. Tuntuu aivan mahottomalta ajatukselta alkaa ennää oikasemmaan asiaa, yksinkertasemmanki kuvion selittäminen tuntemattomalle olis paniikin paikka.
VastaaPoistaEn muuten ymmärrä, miksei tällasissa tapauksissa olis mahollista hakea apua kirjallisesti. Kun pelkää nimenomaan asioimista, on aika vaikea hoitaa asiaa puhelimitse ja kasvotusten niin, että asia tulis todella esitetyksi ja ymmäretyksi oikein.
En tiedä miten hyvin opiskeluvaiheessa hoitohenkilökuntaa perehytetään potilaitten mahollisiin pelkoihin, mutta ei ilmeisesti tarpeeksi :S Pelot on niin arkoja, että voijaan saaha tosi pahhaa jälkeä aikaan, jos niihin suhtauvutaan väärin.
Luojan kiitos mulla ei ole piikkipelkoa, olen jatkuvasti niin kovalla kortisonikuurilla että multa täytyy suonet tosissaan kaivaa essiin. Paitsi punkteerausneula, se kyllä pelottaa minua aivan perkeleesti!
Hmm.. Se pelkoihin perehyttäminen aika varmasti riippuu palio siitä mihin suuntautuu. Meillä ainaki päihde- ja mielenterveyspuolella on jo nyt tullu hyvin esille. Varmasti vielä paremmin sitte ku suuntautuminen alakaa. Sitä odotellessa. :)
VastaaPoistaOmista peloista voi muuten alakaa harjottelleen pois jonku luotettavan ihmisen kanssa (esim. sisko, veli tai hyvä ystävä). Sillon ku toinen tuntee sinut hyvin ja johon sinä voit luottaa, on kaikkein paras apu peleko tilanteissa. Voi auttaa joskus jopa paremmin, entä terapiat.
Maajo
Ps. Mulla pittää vissiin alakaa oma profiili tekemään tänne, jos enemmän alan kommentoimaan.. :D
On kyllä ihan älyttömän kurjaa, että on olemassa moneenkin asiaan toimiva hoito, mutta sitä on mahdoton saada. Tulisi yhteiskunnallekin halvemmaksi. Esim. kiva saada ihmiset takaisin töihin.
VastaaPoistaVarmaan tiedätkin, mutta älä vaan syö masennuslääkkeitä. Niistä ei ole mitään hyötyä, pelkkiä inhottavia sivuvaikutuksia. Se on fakta. (terveisin aika iso kasa tutkimusta käyty läpi)
Koskaan ei ole liian myöhäistä.:)
...ja nuolasin kuoren liimapintaa vaikka pöyvällä olis ollu liimapuikkoja, mutta muuten meni ihan hyvin... :D
VastaaPoistaVisualisoin tilanteen mielessäni ja nauratti.
Pieni miinus siitä äänestä, vaan piruko mie oon ihmisten äänestyskäyttäytymistä valvomaan, ois se minunki mielestä voinu huonompaanki paikkaan mennä :)
Pieni ihmisten ja asioinnin pelko on onneksi tervettä, emmiekään sitä mielelläni tee, vaan onneksi me tullaan kuite keskenämme toimeen :)
Marjo: Minun hirvityksien kans tarvittais niin paljon aikaa ja vaivaa ettei sellasta voi odottaa keltään joka ei siitä palakkaa saa :) Mutta ihan oikiassa olet!
VastaaPoistaKaisa: Jätin masennuslääkkeet vähän omin lupineni pois kun tulin raskaaksi, yrittivät kyllä että vaihettaisiin vain merkkiä mutta niitä lääkkeitä en koskaan edes apteekista hakenu. Kyllä niistä enempi haittaa oli ko hyötyä, niin kuin arvelinki, mutta mulla oli silloin niin paha tilanne (Kierre: Mitä enemmän paniikin paikkoja, sitä enemmän itseinhoa ja jopa masennusta, ja jälleen aina vain pahempaa paniikkia jne.) että jotaki oli jo kokkeiltava.
Ville: Älä naura se oli kammottavaa! En miekään minnekkään barrikadeille nousis ehokkaani puolesta, en tosiaan ehtiny enkä edes viittiny paneutua asiaan. Edes vasemmistoliitosta sinänsä en ole ennää niin varma kun ne ääliöt möykkää siitä lex soininvaarasta :) Mutta eniten ne silti mulle tärkeitä asioita ajjaa.
Äläs sano, mie pelekään sinuaki ko tautia :D
Hihii.. :) Mutta hyvähän se olis aina yrittää yhtä pelekoa vähemmäksi saaha. :)
VastaaPoistaMarjo