Paluumuuttajat.

Heinäkuussa minusta ja Oliverista tullee taas tamperelaisia. Pitkän jahkailun jälkeen löin homman lukkoon silimät kiinni ja äkkiä -periaatteella. Koska minusta tuntu, että jouvuin päättämään tämän asian vähän turhan äkkiä, koko pähkäily on ollu lähinnä ahistavaa, ja on näyttäny siltä että lähetään tai jäähään niin kaltoin käy. Mie haluan lyyä sellaselle meiningille pisteen nytten ja ruveta elämään jollain muulla tavalla, ko kehitellen kaiken maailman kauhuskenaarioita siitä miten asiat ennemmin tai myöhemmin mennee plörinäksi ja vika on yksin minun. Mutta se on vaikiaa, kun elämä vettää kahtaalle.

Vaikka Tampere onkin mun kaupunki, kyllä se minua vähän hirvittää. Ensinnäki mulla jäi sinne kaapillinen luurankoja kolisemaan, enkä ole varma miten mulle käy kun ne ennemmin tai myöhemmin ruppee huutelemaan mulle hävyttömyyksiään. Paljon on vielä käymättä läpi niin kauniita ko kippeitäki muistoja, joita siellä tullee jokanen tuttu kadunpätkä, rakennus ja bussilinja räiskimään minun silimille. Sillä kaupungilla ja mulla on vielä paljon selvitettävää ennenko ollaan täysin sujut.
         Siksi toisakseen Tamperehan on Kaupunki, ja mie vain pieni maalaistyttö lopulta perinpohojin. Kun meille tarjottiin asuntoa ensimmäisestä kerroksesta, vastasin välittömästi ettei tule kysymykseenkään. Ei ikkunasta sissään hyppiviä kaheleita meille! Toinen kerros olis vielä menetelly, mutta toisaalta siellä ei voi vielä piettää huoletta kotteroita auki. Kaupunkilaisampiaisethan on ihan hulluja, en missään nimessä halua ikkunaani niitten lentokorkeuvelle (ötökät on ainut asia, mikä pelottaa mua yhtä paljon ko ihmiset). Kolmas kerros, josta me onnekkaat asunto saatiinki, on paras vaihtoehto, koska sinne jaksaa vielä tilanteen vaatiessa kulukia käyttämättä hissiä - nehän on tunnetusti raiskaajien ja tappajien kehittelemiä ansoja.
        Jo sillon ko ensimmäistä kertaa muutin Tampereelle, aion aluksi ihan vakavissani nukkua vessassa että olis edes yksi lukko enemmän minun ja psykopaattien välissä. Harmi ja onni, että minun ensimmäinen vessa oli niin pieni, ettei sinne sopinu patjaa. Ja sillon mulla oli kuitenki vain itteni suojeltavana, hypin seinille kun vain ajattelenki että nyt Oliverki joutuu sammaan jammaan. Yritän silti järkeillä itelleni, että kaupungeissa on niin lapsia ko aikusia vielä hengissä ja raiskaamattominaki. Eikä tämä joulumaakaan mikkään lintukoto ole.
       
Silti Rovaniemi on ollu meille hyvä ja turvallinen paikka olla, Koti hyvinki. Pelkään, että vien Oliverilta liian paljon kiikuttamalla sen satojen kilometrien päähän perheestä, jonka kans se on saanu tähän asti kasvaa. Minun tullee itelläki niin ikävä kaikkia ja kaikkea, mitä ollaan täällä porukassa voitu tehä. Mutta me ei olla lähössä pois ikiajoiksi. Ja minun täytyy myöntää, että olen vähän koukussa siihen palaamisentunteeseen, samoin ko alan aika ajoin kaivata lähtöä. Tove sannoo sen paremmin:

"On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi."

Mie olen niitä lähteviä - ja palaavia. Minusta elämä ei tunnu elämältä ilman ikävää jonnekkin ja sitä mieletöntä onnea, jota voi tuntea vain kun on menossa Takasin. Sitä tunnetta kun viimein pääsee kottiin, oli se siellä tai täällä. Hassumpaa ei ole myöskään se uuen elämän tuntu, se sulosen naiivi illuusio siitä, että nyt kaikki muuttuu.

Olen siis päättäny, että me lähetään, hirvittäköönkin. Olen sitoutunu allekirjottamaan vuokrasopimuksen heinäkuussa valmistuvasta kämpästä. Ja siitä kämpästä tullee upea! Kaiken mahollisen minun päähän sopivan huomioonottaen meille ei pitäis sen parempaa paikkaa ollakkaan, jos sen on Tampereella oltava. Nyt mie alan pikkuhilijaa uskaltaa olla jo innoissaniki.

Koska mehän kyllä selevitään. Ja mie pääsen taas kunnolla oman elämäni kimppuun, opiskelen jumalauta siksi piisamirotaksi niin kuin aioinki. Siinä sivussa höykkyytettään Tampereesta irti kaikki mitä se voi meille tarjota, eletään ja koetaan sillä mielin ettei pitäis jäläkikätteen harmittaa. Kun mie valmistun, Oliver on jo paljon isompi, (toivotaan nyt ettei Kovin paljon isompi kuitenkaan...) ja minun on helpompaa päättää taas seuraavasta suunnasta kun näen, miten se on soppeutunu. Tottuushan on, etten mie täältä niitä töitä saa joista haaveilen, mutta ei ole kyllä mittään takkeita että niitä löytyis etelästäkään. Silti, jossain se on työttömän humanistinki oltava, saa sitte nähä että missä.

Nyt täytyy vaan alakaa miettimään, miten meijän elämä käytännössä saahaan taas sinne kauaksi heilahtammaan. Vaikkei viime vuosien perusteella sitä uskoiskaan, niin mie vihaan muuttamista. Mulla ei edes ole mittään mahottomia määriä kampetta, mutta ihan tarpeeksi noin pitkää väliä raahattavaksi. Ruppeekohan mulle kukkaan ennää muuttokaveriksikkaan.

Jollain tavalla hurjan helepottunu olo, niin paljon ko mie tästä syyllisyyttä revinki.