Sunnuntain tuntu.

Mie toivon ja haluan aina aivan törppöjä asioita. Esimerkiksi viimeiset kuukauvet mie olen haaveillu siitä, että Oliver nukkuis kellon ympäri. Kuka ikinä maailmanmenosta onkaan vastuussa, sillä on erinomaisen kiero huumorintaju vastatessaan ihmisten rukouksiin. Miekin sain jälleen kerran mitä pyysin ja ylläri, se ei ollukkaan alkuunkaan niin hieno juttu. Oliverin 12 tuntia alakaa ennen ko lastenohjelmat loppuu illalla ja päättyy hyvän aikaa ennenko ne taas alakaa seuraavana aamuna. Miten väsyny tahansa aikunen ihminen on, niin ei se ossaa tuollasella aikataululla nukkua, minut nukkumatti viekotteli vasta yheksän jälkeen. Ja ossaattako edes kuvitella, kuinka monta kertaa 12 tunnin aikana ehtii herättää mutsin! Tällä unen määrällä mie en ossaa laskia niin pitkälle. Tällä unen määrällä mie en kykene laskemaan edes nelijään kahvisakkamitalliseen torkahtamatta välillä.
         Ei Oliver minua tietysti pahhuuttaan valavota, vaikka minusta puoliunessa tuntuuki siltä. Tämän viikon aikana mulla on ruvennu eppäilyttämään, josko se oireilis maitoa. Google on pettäny minut jälleen kun sitä eniten tarvisin, haut "vauva maitoallergia", "vauva laktoosi-intorelanssi" ja lopulta turhautunu "vauva läpipasko" eivät ole antaneet kerrassaan mittään argumentteja puolesta eikä vastaan. Tarkottaa sitä, että huomenna joku viaton terveysalan ammattilainen saa jälleen yhden "kun musta tuntuu että..." -puhelun epätoivoselta äitiltä. Ja luultavasti vastaus kuuluu, että "sinusta nyt vain tuntuu että", eikä ammattilaisista ole sen enempää apua ko Googlestakaan. Maito-oireilu kuitenki selittäs hirmusen palijon ja melkein toivon, että olis kyse siitä. Olispahan ainaki jotaki mitä tehä.

Mutta menipähän aamupuuro laulamatta alas kun illalla jäi syönnit välistä. Jännä miten tiukkaan pieni hampaaton kita voi napsahtaa kiinni, jollei ruokailun yhteyvessä tarjota tarpeeksi viihdykettä. Onneksi hommaan on helppo konsti: Suu aukiaa välittömästi kun syöttäjä tekkee itestään täyven idiootin. Minun bravuurejani ovat erilaiset uudelleensanoitukset tutuista hiteistä, esim. Tuomari Nurmion sävelin "PUUUUUUUUUUUUROA minun Oliverille" (tää on aamuisin aika haastava kun henki ei vielä täysin kule) ja "Vielä on lihaa jäljellä" Mamban tahtiin. Toisaalta tyypilliset lastenlallatukset toimii myös, vaikka muistan korkeintaan 1/3 ja sepitän ite loput. Nyt on laulettu jo viikkotolokulla jäniksen töpöhännästä, sitä ennen oli Pate sekä kissa, ihan pistoksissa.        
        Päivään mahtuu myös muita kinkkisiä tilanteita, joista pääsee vain laulamalla. Päikkäreille mennessä laulan "Karhu nukkuu" käet kyynärpäitä myöten ristissä, ettei tarviis laulaa "eipäs nukukkaan". Pesullemeno taas onnistuu parhaiten kylpykärpäsenä: "Tahdon olla saunanraikas aina sekä lauantaina". Erinäiset oodit jouvun vetämään myös joka kerta, kun siirryn hetkeksi olkkarista keittiön puolelle, jotta Oliver tietäis etten häviä minnekkään. Vessassakäydessä en ennää huua jatkuvalla syötöllä "ÄITINONPAKKOPISSATAENJÄTÄSUATULENHETITAKASIN" vaan laulan menemään mitä nyt mieleen juolahtaa. Se ei itse asiassa kylläkään toimi, mutta ei toiminu huutelukaan, Oliver sai ja saa kohtauksen aina kun katoan näkökentästä.
        Aina ei laulattais, mutta päivän läpi rallattelussa on eittämättä ollu oheisetuja. Ensinnäkin, itteänsä ei ennää ole ylipäätään mahollista ottaa turhan vakavasti. Toisakseen, kun ääntä on pakko käyttää koko ajan, on väistämätöntä että jonkinlaista kehitystä tapahtuu. Nykyään mie olen mielestäni jopa ihan hyvä laulaja, ja aivan tykkään kuunnella ommaa ääntäni. Saattaisin myös olla jo aika haka jossain improhommissa, kun lauluja tullee sovitettua uuelleen aivan lennosta. Englannin ääntäminenki on huomattavasti parantunu.

Nämä pari päivää on olleet hyviä vastustamisesta huolimatta. Vielä perjantaina mie vihasin itteäni ja lujjaa kuin angstinen teini ainaki ja olin tähän meijän tilanteeseen aika tavalla kyllästyny, mutta nyt minusta tuntuu ettei elämä vois tämän paremmalta maistua. Ollaan väsyksissä kyllä ja Oliver on nuhanen ja mahavaivanen, mutta sellasta se on. Ollaan sylikkäin kun itkettää ja jatketaan touhuja kun helpottaa. Mie kokoan palikoista torneja ympäri olkkaria ja Oliver kiertelee tuuppimassa niitä nurin, naamallaan jostain syystä. Ensiaskeleet on ihan hilikulla, paljon jo seistä tönöttää ilman tukia ja kattelee, josko uskaltais kokkeilla mutta vielä rohkeus pettää. Ulukona on kauniimpaa, mussiikki kuulostaa paremmalta, sanatki kuulostaa kauniimmilta, tuntuu kovemmin kuin pitkiin aikoihin. On sellanen määrittämätön tunne sisällä, niinkuin jotaki suurta olis alkamaisillaan, jotaki mielettömän ihanaa, eikä mulla ei ole aavistustakaan mitä se vois olla. Mutta voi kun se tapahtuis pian.


Psst. Mulla harmittaa kun en ehi juuri hiomaan näitä minun juttuja, kirjotan vähän mitä ja miten sattuu. Haluaisin niin tehä jokasesta merkinnästä aivan jymyjutun, mutta ehkä tätä hommaa ei kannata pilata hullulla itsekritiikillä. Tullee mitä on tullakseen.