Syksyn ja uusien tuttavuuksien myötä joutuu itse kukanenkin esittelemään itsensä kerta toisensa jälkeen. Ikävä kyllä se ei ole enää ollenkaan niin yksinkertasta kun lapsena. Kukkaan ei tule kysymään sulta noin vain mutkattomasti, mikä sun nimi on ja haluatko sä leikkiä. Jos tutustuminen ei tapahu luontevaan suomalaiseen tapaan ajan kanssa ja arvailemalla annetun tiedon perusteella, homma on monesti kerta kaikkiaan kiusaannuttavaa puolin ja toisin. Jos sattuu olemaan a) sosiaalisesti rajoittunut, b) ristiriitaisuuksien ja äärimmäisyyksien värittämä silti suht kasassa pysyvä persoona ja c) huono kuvaamaan yhtään mittään asiaa lyhyesti ja ytimekkäästi, homma on piru vie tuskallista. Sellaista kuin mulla. Ylleensä päädyn klassisiin ja varovaisiin avauksiin, kerron kuka ja mistä olen ja mitä opiskelen, ja sitten pistän naamalle sen ilmeen kuin useimmilla on liukastuessa jotta porukka älyäis siirtyä seuraavaan hiillostettavaan. Multa on turha odottaa mittään persoonallisia ja hauskoja, kuvaavia pikku yksityiskohtia itestäni.
Jos maailma olis mun, kaikki olis poneja, söis perhosia ja kakkais sateenkaaria tietenkin. Lisäksi mie saisin jakkaa uusille ihmisille otteita niistä biiseistä, joissa sanotaan asiat paremmin ko mie ossaan. Silloin mulla olis helpompi tapa kertoa millanen ihminen mie olen. Se menee näin.
Ei vaivata voi mikään elämän ies
En matkaile niin kuin matkailee järkimies
Niin kuin tunnen, niin teen
Ja kaikki hapannaamat tikahtukoot kateuteen.
Mie olen periaatteessa äärettömän impulsiivinen ihminen. Minun tunnekuohut on arvaamattomia ja voimakkaita, ja mie heittäyvyn niihin hyvin intohimosesti. Minut on aivan yhtä helppo saaha itkemään ko nauramaanki. Innostun helposti ja kyllästyn äkkiä, enkä todennäkösesti vuojen päästä ennää suurin surminkaan muista, mikä se mun taannoinen elämäntarkotus olikaan. Mie en kuitenkaan näytä läheskään kaikkea poltteluitani, mutta siinä ei ole kysymys niinkään itsehillinnästä kuin kyvyttömyyestä ilmasta itteäni haluamallani tavalla. Mun vietit on raivoisat, mutta pelkään silti liikaa antaakseni niille täyven vallan. Ja se oikiastaan harmittaa minua. Olis joko tyyni ja järkevä tai sitte kunnolla kuriton, mutta kun on kamalan villi ja pelkästä pakosta asiallisesti, niin se on vähän ahdistavaa välillä.
She takes just like a woman, yes she does
She makes love just like a woman, yes she does
And she aches just like a woman
But she breaks just like a little girl.
Mie pidän itteäni vahvana naisena. Mie olen selvinny helvetin kovista paikoista, en väitä että missään mielessä kunnialla mutta mie olen. Mulla on voimakkaat näkemykset joitten takana mie seison, ja ossaan olla aika kipakka. Mutta vahvathan ei taivukaan, ne katkeaa. Silloin mie olen niin heiveröinen, etten pysty muuhun ko käyttäytymään hysteerisesti ja toivomaan, että tulis joku ja korjais kaiken. (And nobody ever came.)
Ja minä en enää milloinkaan
aio rakastua kehenkään.
Mie en ole niitä naisia, jotka odottaa messiastaan. Viimesen verrattain paskamaisen kokemuksen jäljiltä on hyvinki mahollista, etten mie ennää ruppee rakkaushommiin ollenkaan. Ihastumaan olen yhtä herkkä ko ennenki, mutta kyllä mie itteni sen verran pahasti satutin, etten tiedä pystynkö menemään sen pitemmälle vielä tai ennää ikinä. Tässä on nyt tärkeä huomata olennainen ero: Minä loukkasin itteni, ei niin että tuli paha mies joka teki pahasti ja nyt on pilalla kaikki. Just because I'm hurting doesn't mean I'm hurt.
Varmasti pitkälti Oliverin myötä mulle on kuitenki tullu vahva unelma kokonaisesta perheestä. Niistä pienistä asioista jotka tekkee kodin, palasokerit kipossa ja avain kynnysmaton alla. Kerran kuulin käytettävän termiä susipari, se olis vaikka kuin hyvä mulle. Joku ihminen, josta mie välittäisin, ja joka pyörittäis arkea minun kanssa, ei minun tarvis olla siihen mitenkään in lööv. Sun Blur-levysi mun Kaukojeni viereen. Tai ehkä kokonainen kommuuni! Miksei? MIKSI ei!?!
Jos sen on oltava niin,
olkoon sitten niin.
Minun olemiseen on tullu helpottava keveys sen kaiken jälkeen, mitä on tapahtunu sen jälkeen kun sain tietää oottavani Oliveria. Mie olen saanu hirveän paljon takasin sitä minua, joka olin ollu ennen, ihan pienestä asti. Ehkä eniten itessäni arvostan sitä, miten mie ossaan nauttia pienistä asioista ja hetkistä ja ossaan nähä yksinkertasten asioitten kauneuven. Nuuhkin tuomet / taivutan kaulaa / edessäsi nauran. Mie saatan jäähä moneksi minuutiksi ihastelemaan sitä, miten kivannäköstä on kun bussissa on sisällä violettia, pinkkiä ja mintunvihreää vierekkäin. Suihkussa mie käännän suuttimen ylöspäin niin että vesi tullee kuin suihkulähteessä, ja se on minusta hirveän kaunista. Eilen naapurintyttö löysi tuosta pihalta oikean orvokin, ja jukra että mie olin innoissani, en ollu koskaan nähny sellasta. Sitten se näytti mulle, miten päivänkakkaroilla voi piirtää kiveykseen, mie piirsin kukan ja olin varmaan enempi mielissäni ko se pikkutyttö. Jos minun naiivius on kostautunukki mulle, niin on siitä käsittämättömän paljon iloaki, joka päivä. Mie kiinnitän paljon huomiota siihen, miltä tavalliset asiat näyttää, kuulostaa, tuoksuu ja tuntuu.
Syystä että väsyttää, en pysty nyt kummempaan. Lisäksi mulla on ollu jo pitkään harmillisen kuiva kausi niin musiikillisesti ko lyyrisestikki, en taho saaha kiksejä oikein mistään. Ehkä toisella kertaa tullee mieleen sitaatteja, joita voisin jakkaa sitten tokilla treffeillä.
(Mainittakoon nyt vielä, että tällä kertaa vein sanoja Martikaisen Jarkon, Bob Dylanin, Jeff Buckleyn, Anssi Kelan, Coldplayn, Itkevän tytön ja SMG:n paremmista suista. Asiallista lähdeluetteloa ei tipu eikä lirise.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti