Hetkiä, jolloin sankaritkin vapisevat.

Olen ollu viime päivät aivan saamarin kiukkunen itelleni. Kiukkunen siitä, että olen alkanu taas sättiä itteäni joka ainoasta pikku asiasta. Kaikki se itsevarmuus, jota olen saanu tämän vuojen aikana kerätyksi, tuntuu hävinneen ko tina tuhkaan. Nynny on takasin kuvioissa, se Merita jonka ei pitäisi hitto soikoon kuvitella itsestään yhtikäs mittään, koska siitä ei kerta kaikkiaan ole yhtään mihinkään. Monta iltaa olen yrittäny kirjottaa, ja joka kerta olen joko pyyhkiny/viivannu kaiken yli ja kirjottanu vielä perrään muutaman nasevan nälväsyn siitä, millasta kelvotonta kuonaa minun pää nykyään yksinomaan tuottaa. Eikä siinä kaikki. Olen aika tavalla ruma, eikä mulla ole kaapissa edes puurohiutaleita kun niitä tarvisin, että ei minusta kukkaan akkaa kyllä ota. Persoonallakaan ei kannata lähteä peliä pelastamaan, törmätessäni komeaan naapuriin tokasen tärisevällä äänellä typerästi hymyillen "HERVE." ja matelen nujerrettuna paikalta. Kelvoton yksilö, ei siitä pääse mihinkään.

Raivostuttavaa. Nyt juuri pitäis riuhtoa se sisu essiin vaikka väkisin ja näyttää koko hela maailmalle, että mie olen kaunis, älykäs, lahjakas ja hauska, ja itse kenenkin kannattaisi  pitää minua silmällä, koska se on ensinnäkin miellyttävää ja siksi toisakseen tulen näyttämään teille taivaan merkit. Ei pidä unohtaa, että mie tulen vastedes kävelemään kaupungin katuja myös ilman apurattaita. En tarkota, että äitiys olis millään tavalla taakka tai negatiivinen leima, mutta eittämättä se asettaa minut tiettyyn kategoriaan, johon en aivan runnomatta sovi. Nyt mulla on tilaisuus kohdata ihmiset taas omana upeana ittenäni, joka vain on Myös pienen pojan äiti. Ei ole aika arkajalkojen nyt siis.

Ottaa päähän myöskin se, että kun sitten ruppeen muka itteäni kokoamaan, olenki yhtäkkiä niin naatti etten jaksa ajatella asiaa loppuun. Mua väsyttää koko ajan, nukahan siinä silmänräpäyksessä kuin Oliverkin päivin öin. Sitte herrään taas huomaten, että on hermo meleko napakkana kun en ole kerinny hetkeäkään tehä omiani. Vihhaan tätä, kaikki on muuten niin hyvin ja sitte mulla pittää itellä olla se liikkuva osa, joka ei täytä tehtäväänsä. Enkä mie maha sille mittään. Ei sille voi minkään, että olen väsyny, epävarma ja mieli maassa, vaikka kuin antaisin ruoskan paukkua. Olen paraikaa suht hyödytön, ja sitten pitäis vielä kattoa vierestä ja sallia se, kun en muutakaan voi. Syö naista.

Luojan kiitos minun ei ennää tarvi olla pelkästään itteni kanssa tekemisissä päivät pitkät. Siitä huolimatta että olen verrattain turhautunu tähän hommaan, olen viime päivinä nauranu ääneeni ja vähän itkenykki hyvvää oloani. Oliverin ensimmäinen päiväkotipäivä meni hirmusen hienosti, oli kuulemma kaikista reippain lapsi joka siellä on alottanu. Itki jonku aikaa kun mie lähin, eikä ollu oikein ruvennu leikkimään eikä syömään, mutta oli kuitenki rauhottunu seuraamaan muitten puuhia ja nukahtanukki sovinnolla. Kun menin hakemaan sitä, se rutisti minua ensin lujasti, mutta lähti sitten jo heti reippaana esittelemään leluja, niin aurinkoisena kuin se nykyään enimmäkseen on. Siinä vaiheessa mulla tuli se itku, lähtiessä olin niin syvällä syyllisyyen syövereissä etten saattanu. Toivotaan että ens viikollaki mennee yhtä hyvin, eikä Oliver nostattais hirveää kapinaa tätä elämänmuutosta kohtaan.

Nyt tämä luuska kiikkuu mököpuusta unipuuhun, ja tekkee taas sata lupausta ennen nukkumaanmenoa. Huomenna en, huomenna aion. Huominen on parempi, huomenna minä olen parempi.