Koirat haukkuu mutta karavaani kulkee.

On olemassa kaksi asiaa, jotka minun mielestä kertoo ihmisen olevan yksinkertaisesti vähän tyhmä. Ei välttämättä pahalla tavalla, mutta tyhmä kuitenkin. Ensimmäistä en kerro. Toinen on se, että ihmisen elämänfilosofia on "kerrasta poikki". Tämän asian jos teet, niin en anna ikinä anteeksi. Yksiki virhe, niin se on siinä sitten, pois mun elämästäni ja äkkiä. Armoa ei tipu eikä lirise.

Mustavalkosuutta harrastin ite suurella sydämellä aivan viime aikoihin asti. Oli kaikenlaisia tekoja, joita pidin anteeksiantamattomina, mikä sikäli on aivan perusteltua, mutta lisäksi mie olin sitä mieltä, että sellaset asiat määrittää ihmistä. Jos valehtelet, olet mulkku. Jos kohtelet mua huonosti, et ansaitse hyvää kohtelua keltään.
        Nyt kun mietin, niin tuollaiset johtopäätelmät on aika pirun naiiveja ja uppiniskaisen lapsellisia. Mutta ne on hirveän yleisiä. Omalle kohalle sattuessa voidaan näistä periaatteista hieman tinkiä (hyvä esimerkki syyttää sitä narttua oman ihanan rakkaan uskottomuuesta), mutta mitä kauemmas oma napa jää, sitä kovempaan ääneen huuellaan paskaa jätkää ja omatunnotonta ihmistä. Ommaa moraalista selkärankaa tuetaan muilta revityillä kylkiluilla: Sinä olet huono ihminen, minä en suvaitse sitä joten olen parempi.
        Jokainen tietää että ihmiset tekkee virheitä. Se on helppo allekirjottaa ja uhota iskulausein, oletsä vittu ite sit täydellinen. Virheet on jees, virheet on vääriä valintoja ja rajan ylittämisiä. Mutta kun ruvetaan puhumaan vääryyksistä, ei nousekkaan ennää niin hanakasti käsiä osottamaan, että niitä mieki teen, ihminen kun olen. Mutta te teette. Jokanen ihminen satuttaa toista joskus, täyvessä ymmärryksessä kohtelee kaltoin. Sanoo tai tekee asioita, jotka sattuu niin paljon, että se horjuttaa koko minäkuvaa, ehkä pistää koko elämän kappaleiksi hetkeksi, ja ajan jälkeenki tuntuu haamukipu. Mikä karmeinta, rikkuri ei välttämättä edes ymmärrä, millaiset mittasuhteet teolla on, ei arvaa että juuri se asia oli toiselle pahin loukkaus. Mutta se ei ole pahuutta eikä piittaamattomuutta, se on tasan sitä  mitä se on, tietämättömyyttä. Ihminen on sen verran monisyinen kokonaisuus, että on mahdotonta piettää tarkkaa kirjaa, miten on kenenki elämään vaikuttanu.
       Sen sijaan on surullista, miten monta kirjanpitäjää löytyy henkilökohtasesti koetuille vääryyksille. Totta kai on luonnollista muistaa tilanteet, joissa on mielestään tullut kohdelluksi epäoikeudenmukasesti, mutta jos niitä ei unoha eikä myöskään anna anteeksi, mennään katkeruuen puolelle. Katkeruus on sellanen taakka, että siitä saapi kukin valita minkä verran vie mukanaan etteenpäin. Mutta se ei ole helppo valinta. Katkeruutta ja vihaa on petollisen helppo elättää ja ruokkia itessään jos niin haluaa tehä, ja ällistyttävän moni haluaa. Siinä ei ole kyse mistään muusta ko oman kunnian varjelemisesta, mikä tuntuu käytännössä ehkä hienolta ja arvokkaalta mutta narreja siinä todellisuuessa tehhään. Katu se paskiainen tai ei, pyysikö anteeksi tai muuttuko siitä miksikään että yritti sinun elämän pilata, sie et tule siitä hullua hurskaammaksi kuitenkaan, sie olet kokenu sen mitä koettava on ollu ja se on ohi. Täytyy oppia luopumaan luovuttamisen sijaan. Sinun ei tarvi hyväksyä sitä mitä sulle on tehty, mutta jos sie et hyväksy sitä että se on tapahtunu, se ei tee sinusta piirunkaan vertaa vahvempaa. Kannattaako siihen sitten heittää likoon sellasia asioita kuin perhe, ystävyys tai vaikka vähän pienempiki rakkaus, vessasta alas vain kaikki mutta tätä sie et jumaliste niele.
        Tosiasia on, että vaikka sie et antais anteeksi etkä sois ko. ihmiselle ennää mittään hyvvää elämässä, hyviä asioita sille tullee tapahtumaan. Se tullee olemaan onnellinen, saavuttamaan haluamiaan asioita, olemaan oma itsensä sellaisena kun sinäkin sitä arvostit ennen vääryyttä. Koska se on sama ihminen. Pistää aivan vihaksi, kun joku Cheek laulaa telkkarissa, että mikä siinä on kun menit muuttumaan toisenlaiseks. Ihmiset ei muutu. Se näkökulma, mistä ne nähään, muuttuu. Olosuhteet joissa ne toimii, muuttuu. Et välttämättä tykkää siitä, millasia asioita toisesta nousee esiin, mutta ne on osa sitä sammaa ihmistä, josta joskus tykkäsit, hyväksy se äläkä yritä vain pestä käsiäsi siitä mulkerosta. Se on yksinkertaistettuna sitä, että meissä jokasessa on hyviä ja huonoja puolia. Kaikki me halutaan ensin esitellä hyvät puolemme, ja luurangot kalistellaan näyttämölle mielellään esiripun takana, se on inhimillistä eikä sitä että oltaisiin paskamaisia petkuttajia.


Viimesten parin vuojen aikana mua on kohdeltu niin huonosti, että mie kyllä tiedän mistä puhun. Mun on ollu äärettömän vaikea hyväksyä, että sellasia asioita tekkee kukkaan kelleen, saati että mulle ja niissä tilanteissa. Olen ollu katkera ja verisesti, niin katkera etten uskonu ikinä pääseväni siitä. Mutta mie taidan sittenkin. Kuinka ollakkaan, myös minusta nousi siinä tuoksinassa esiin sellasia piirteitä, etten olis aiemmin antanu niitä anteeksi kenessäkään toisessa. Eikä oikiastaan edes kaduta pätkääkään. En voi sulkea niitä asioita itestäni pois, siellä ne on visusti tallessa, muttei ne tee minusta yhtään mittään sellasta, mitä en halua olla.

Yksi asia mitä haluan erityisen vähän, on olla niin typerä, että yrittäisin laatia etukätteen säännöt miten minun elämässä toimitaan, tai puh pah pelistä pois ja ikuset vihat niskaan. Siinä pelissä se, joka jää viimeisenä yksin jäljelle, ei todellakaan ole voittaja.