Nyt se on sitte all over baby blue. Viikon jäläkeen voinen virallisesti todeta, etten imetä ennää. Samalla rytinällä siirrettiin Oliverin punkka kainalopaikalta pinna sänkyyn. ("pinna_sänkyyn", mä en usko tätä. Siinä näettä, mun aivoparat on siinä pisteessä että ne alakaa tuottaa alkeellisia yhdyssanavirheitä.)
Kaiken kaikkiaanhan homma on menny uskomattoman hienosti. Olin arvellu, että Oliver roikkuis päivää yötä kirkuen minun miehustassa ja taistelis kynsin hampain evväästään, mutta se ei mokoma ole oikein ollu edes vailla, ei ainakaan kerjänny. Parina ensimmäisenä yönä nukahtaminen oli tunnin huuon takana, mutta sekkään ei ollu mitenkään hysteeristä kamppailua, perusitkua vain. Nyt se nukahtaa jo melkein heti kun tehhään iltapuuhat ja ruppeen sylittelemään sitä. Olen yrittäny laittaa sen koko ajan nopeammin pettiin sitten, ehkä se joku päivä nukahtais jopa kokonaan omikseen ilman syliä. Itse asiassa se välillä jopa selvästi haluaa ite pinnikseen, kun on tarpeeksi uninen.Yöllä se herrää 2-12 kertaan, ylleensä enemmän aamua kohti.
Vaikka ollaanki onnistuttu missiossamme, onhan tämä selvästi hetkellisesti huonontanu meijän elämänlaatua. Oliver on kiukkusempi, ja päiväunirytmi on pilalla. Mie puolestani olen kuolemanväsyny ja enimmäkseen ihan kelevoton. Tiuskin, itken ja tuijottelen tyhjää. Se on mulle suoranaista kidutusta, kun täytyy nousta kantamaan toista juuri kun olen päässy makkeimpaan unneen. Vaikka siinä ei mene kun ehkä 5 minnuuttia, se on koko ajan vain kovemman henkisen taistelun takana. Jopa siinä määrin, että mie ennemmin nousen ommiin aamupuuhiini nelijältä ko yritänkään ennää nukkua. Puoliunessa kiukku vielä kolminkertastuu, mitä seuraa hillitön morkkis kun unihiekat on karisseet. Ei minun sais kärtytä, nyt tarvitaan muumimammamaisia elkeitä ja ymmärrystä. No multa ei heru kyllä, ja sätin itteäni siitä aina tilanteen lauettua.
Eikä helepota yhtään, että Oliver on keksiny sata uutta viheliästä temppua. Yllättävää, miten paljon katastrofin aineksia yhteen tavalliseen asuntoon mahtuu. Liesi on jatkuvan tarkkailun alla, ja kaikki penkit kannetaan päivisin parvekkeelle. Tietokone ei luultavasti elä ennää kauaa, niin paljon tihutöitä se saa päivän aikana osakseen. Tuo tenava on kerta kaikkiaan joka paikassa, enkä mie kerkiä varjella sitä saati meijän irtaimistoa kaikilta vahingoilta vaikka kuin yritän. Elämme siis mitä tyypillisintä taaperoarkea. Se vain tuntuu nyt jatkuvalta hätätilalta, mie en nimittäin kestä painetta nimeksikään. Väsyneenä yksi ainut stressitekijä riittää lamauttamaan minut täysin, ja kun niitä alakaa olla ko tiussa munia, homma leviää totaalisesti kässiin.
Mutta jälleen on havaittavissa edes jonkinlaista kehitystäkin. Aiemmin mie pääsin pinteistä lähinnä panikoimalla aikani ja karsimalla kaikki toiminnot minimiin. Ylleensä siitä seurasi lissää pulmia, jotka mie lopulta pakotin jonku muun ratkomaan minun kaverina tai jopa minun puolesta vetoamalla ommaan hättääni. Nyt mie saatan säntäillä päivän miten sattuu, mutta usseimmiten jo illalla tai viimeistään seuraavana päivänä pystyn asettamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja laatimaan toimintasuunnitelman, jossa priorisointi ei tarkoita vain pakollisten asioitten hoitamista miten kuten. Nyt mie ossaan luovia niin, että myös vähemmän elintärkeät mutta kuitenki merkitykselliset asiat tullee hoijetuksi. Enkä ennää mene niin tolaltani, jos joku homma jääki seuraavaan päivään. Mulla on kuitenki tunne siitä, että kaikki on lopulta hallinnassa, poikkeamat aiotusta on varasuunnitelmia eikä täydellistä kaaosta.
Nyt tapitetaan vain silimä kovana siintävää palkintoa. Kun tämä kammottava siirtymävaihe on ohi, saatetaan viimeinki päästä nukkumaan kokonaisia öitä! Se olis todellaki sata jänistä se. Eikä meijän elo ja olo nyt silkkaa piinaa ole. Oliver on välillä oikein aurinkoinen ja touhukas, ja on oppinu sulosiaki temppuja. Ehdottomasti sulattavin taito on "ei", jonka merkiksi se pudistaa päätään kutakuinki jokaselle mun ehotukselle. Tanssiminen, taputtaminen ja tömistäminen on kivointa maailmassa. Meijän täytyyki ens viikolla metästää kirjastosta jotain laululeikkirensseleitä, jotka ei riipis hermoja kappaleiksi kovin pienellä toistomäärällä. Kevväällä mennään kyllä muskariin!
Ja kun tästä on selevitty, voijaanki siirtyä kuivaksiopetteluun.
(Luppaan muuten opetella tagittamaan mun merkinnät jahka kerkiän, mun merkinnät kun näyttää jakautuvan aika selkeisiin kategorioihin. Tarkotus olis myöskin laajentaa tätä repertuaaria, huomaan olleeni aika toisteinen :D )
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti