Pääaineena yleinen kirjallisuustiede.

Mulla on pääaineeseeni roihuava viha-rakkaus -suhde. Mie rakastan kirjallisuustiedettä sikäli, kun se rakastaa kirjallisuutta. Minun on vaikea pysyä nahoissani, kun törmään johonki mielenkiintoseen näkökulmaan, tai johonkuhun todella asiantuntevaan ja innostavaan tutkijaan. Mutta sitten. Kirjallisuustieteen kentällä on yksinkertasesti olemassa harmillisen monipäinen joukko akateemisia mulkkuja. Aivan perkeleen ärsyttäviä snobeja, jotka on asenteiltaan ja olemuksiltaan niin identtisiä, ettei maksa vaivaa opetella niitten nimiä erikseen. Lasken säälimättä tämän ihmistyypin edustajat kaikkein pohjimmaiseksi sakaksi auringon alla, yhdessä kaikkien muitten Parempien Ihmisten kanssa.

Tässä päivänä muutamana kirjoitin eräällä harjoituskurssilla seuraavanlaiset muistiinpanot, punaisella kynällä raivokkaasti painaen niin että sama teksti näkyy haamuna puolessa konseptipinon papereissa:

"Alalala, alalala tsup. VOI ELÄMÄN KEVÄT."

Mie aivan hikosin kun yritin niin kovasti olla muljauttelematta silmiäni ja tuhahtelematta ääneeni. Minua ottaa jonkun verran päähän muutenkin, mutta kanssaopiskelijani, te ajatte minut hulluuen partaalle. Pahinta on, ettei näitä ihmisiä voi edes rauhassa nälviä, vaikuttamatta itse vain happamalta, toistaitoiselta ketturepostelijalta. Tässä tapauksessa pätee vanha tuttu lainalaisuus: "If you can't beat them, join them." Jotta voisi kritisoida ko. kieroutunutta tapaa hahmottaa oma norsunluinen soppensa (yliopisto)maailmassa, täytyy itse tuntea ne samat, älyttömät termit ja teoriat sovelluksineen, oppi-isineen. Ansaitakseen oikeuden tuomita turha turhaksi, täytyy sukeltaa siihen tekotieteelliseen tunkioon, jonne ei maalaisjärki paista. Vastenmielistä.

Ollakseni reilu, siloittelen kulmia vähän: Tietenkin on olemassa rutkasti mielenkiintoisia teorioita ja käsitteitä, joiden pohtiminen on jopa jossain määrin hedelmällistä. Eikä mulla niitä rikkiviisaita ihmisipolojakaan vastaan sinänsä mittään ole, enkä varsinkaan koe olevani niitä kummoisempi elämänmuoto. Koen vain olevani hyvin selkeästi erillinen. Mie en voi sietää silmissäni ja korvissani niitten käsittämättömän itseriittoista ulosantia, enkä ymmärrä, miksi kukkaan haluaa esittää itsensä sillä tavalla. Koska eihän ne nyt oikiasti voi olla sellasia pohjimmiltaan, eihän.

Niitä varten, jotka eivät tiedä, miten käyttäydytään paskamaisesti tavalla, jolla vain ehta kirjallisuustieteilijä osaa, annan näppärän kymmenen kohdan tärppilistan.

1. Älä missään olosuhteissa ikinä anna minkäänlaisia merkkejä siitä, että sinua oikeastaan kiinnostaisi paskaakaan se, mitä olet juuri sanomassa. Nyhjötä hassun hattusi alla epäryhdikkäästi, puhu narisevalla äänellä, äläkä päästä kasvoillesi ilmeen häivääkään. Osallistu yhtä kaikki uutterasti keskusteluun.

2.  Ainut hyvä syy aukaista suusi, on osoittaa kuinka älykäs olet. Sanotun on aivan hyväksyttävää olla kaikille kuulijoille joko itsestäänselvää tai toisaalta keskiverto ihmisymmärryksen ylittävää, eikä sinun tarvitse tuntea minkäänlaista aitoa innostusta aiheeseen. Sano vain, koska sinä olet siihen riittävän kyvykäs, ja kaikkien läsnäolijoiden tulisi se tiedostaa.

3. Käytä sekä suullisessa että kirjallisessa esityksessä mahdollisimman pitkiä, vaikeasti lausuttavia termejä, joita ei edes niiden keksijä ole tyydyttävästi kyennyt määrittelemään. Jokaiselle yksinkertaiselle asialle ja ilmiölle on olemassa käsittämätön käsite, jota kannattaa suosia tilanteessa kuin tilanteessa. Esimerkki: Älä puhu rinnastuksesta tai vertauksesta, vaan juxtapositionista.

4. Jokin teos tai kirjailija on kaikesta huolimatta syytä esityksessä mainita. Pidä vain huoli, että vähintään 2/3 sanomastasi on silkkaa monimutkaisuuksien vatvomista, ja loppukin niiden valossa esitettyä.

5. Selitä käyttämäsi vaikeat ilmaisut ohimennen pitkin hampain. Esitä olettavasi kaikkien läsnäolijoiden jo ymmärtävän mistä on kyse, kun tosiasiassa hykertelet mielessäsi siitä tiedosta, ettei kenelläkään ole harmainta aavistustakaan mistä sinä puhut. TODELLA tehokas keino saada yleisö tuntemaan itsensä saamarin tyhmäksi.

6. Jokainen tyhjän tynnyrin kolistelija tuntee muutaman gurun tuotannon tarkoin. Eri kätevää, koska tällöin ei tarvitse vaivautua itse asian ytimeen. Riittää, että tietää, mitä muutamat arvostetut tutkijat ovat mieltä. Näin on täysin mahdollista lausua näkemyksiä teoksista, joita ei ole kuuna päivänä nähnytkään.

7. Valitse kirjallisesta kaanonista pari kolme klassikkoa, joita dissaat armotta. Ole kuitenkin tarkkana: Siinä, missä Jane Austenin sumeilematon kritisoiminen voi oikein suoritettuna nostaa statusta monta pykälää, esimerkiksi Kafkaan ei tule pilkkakirvein kajota muitten kuin urpojen ja rahvaitten.

8. Kirjallisuustieteellisessä keskustelussa naurun virkaa voi toimittaa vain ivallinen hymähdys nasevan kommentin kirvoittamana.

9. Vältä henkilökohtaisia mielipiteitä. Hyvin harvoin kuulee kirjallisuudentutkijoiden olleen teoksesta liikuttunut, riemuissaan, vaikuttunut tai millään muullakaan tavalla tunteellisesti reagoinut. Sekin, että tykättiinkö tuotoksesta vaiko ei, täytyy piilottaa rivien väliin.

10. Tuottamasi verbaalilervan tulee muodoltaan olla matkarattailla väenpaljoudessa pujottelun kaltaista, etupyörät lukittamattomina. Tiedättehän: Jos haluaa päästä eteen, täytyy ensin peruuttaa taakse viistoon ja koukata päinvastaisen suunnan kautta, ja pienikin este aiheuttaa koukun ja kiemurtelun toisensa perään. Mikäli liibalaaba sisältää riittävästi viittauksia oikeille tahoille, voit saada tuotettua massiivisesti tavaraa aivan absoluuttisesta tyhjiöstä. Mikä tärkeintä, egosi kissankulta kiiltää puhtauttaan.

Kas näin pysyy intellektuellismin fallos sievästi erektiossa, eikä ketään tunnu häiritsevän sen jöpötyksen sijainti keskellä otsaa. Kirjallisuustieteilijät, siinä vasta uljas joukko, joka sietää tulla otetuksi hyvin, hyvin vakavasti. Ainakin omiensa keskuudessa. Sen sentään itsekin tiedostavat, että kukaan muu ei sitä tule tekemään.