Rysäytin elämäntapani remonttiin tuossa ennen joulua. Tavoitteet olivat tavattoman traditionaaliset: muutama liikakilo ja etenkin selluliitti lipettiin ja mieluiten äkkiä, tilalle timmi vatsa ja kiinteät reidet*. Minulla oli vedenpitävä strategia, jonka oli määrä johtaa mitä mieluisimpaan metamorfoosiin. Näin se käy leikiten, tuumin ma:
1. Lakkaan lappamasta paskaa naamaani.
Ei enää lohtumättöjä, ei pikkuasioiden juhlistamista pitopöydin.
2. Alan käydä kaikilla niillä tanssillisilla tunneilla, jotka syksyllä aloitin.
Ihmismieli on katala kaveri. Käytyäni pari-kolme kertaa afrobicissä elin koko syksyn siinä illuusiossa, että minä oikein harrastan sitä, vaikka parhaimmillaan oli jo kuukauden kerrat "ilmaantunut jotain muuta". Ei näin.
3. Kunnostaudun kuntosalilla.
Koko ikäni olen karttanut kyseisiä kellarikoloja, koska käsitykseni mukaan siellä ensinnäkin törmää 99 prosentin todennäköisyydellä rasittaviin urpoihin, ja toisakseen tuntee itsensä räävittömän rumaksi idiootiksi. Voimieni tunnossa päätin kuitenkin, että tällä kertaa minua ei pidätä mikään. (Yeah, right.)
4. Saunahoitoa.
Jossei saunomalla lähe niin se saapi olla. Antaumukselliseen löylyttelyyn yhdistän ongelma-alueiden suihkuttelun niin kylymällä vellä ko raanasta nestemäisenä tullee. Mulla on teoria, jonka mukaan se hävittää appelsiini-ihon lähes sataprosenttisesti toistettaessa riittävän sinnikkäästi.
5. Rasvalla rasvaa vastaan.
Kaupoista saa nykyään hirmu edullisestikki kertymiä karkottavia geelejä ja voitehia. Ja ne auttaa, purkissa Luvataan!
Otin itsestäni sarjan inhorealistisia "ennen"-kuvia, ja hykertelin mielissäni ajatukselle siitä, miten saan julkaista ne täällä upeiden "jälkeen"-otosten vierellä. Kansa haukkoo henkeään ihastuksesta, hurraa onnistumiselleni ja huokaa kaihoisasti haaveillen pystyvänsä samaaan. Turhaan, koska vain ja ainoastaan minä olen niin ihmeellinen.
No ihan hemmetin läskiksihän se sitten meni ja levisi reisille koko homma. Tuli joululoma, ja mamman muonavarantojen äärellä olin voimaton, sorruin heikkona herkkuihin suunnilleen joka päivä. 12-13 kertaa, arvioisin. Minä Miss' itsehillintähän kyllä yritin pidätellä itseäni. Saatoin kiertää kaappiin ilmestynyttä suklaalevyä koko päivän tarttumatta siihen, vain herätäkseni aamuyöllä nielemään sen miltei kokonaisena, ja ohikiitävän hetken vakavissani pohtien, josko laittaisin päälle pikkuisen pipareiden sokerikuorrutetta. Kyllä, tämä todella tapahtui.
Eikä se sykekään sitten oikein pysynyt yllä. Hirvittävän vastenmieliseksi kävi hikiliikunta hyvin pian. En todellakaan ole luonnostani mitenkään erikoisen dynaaminen tyyppi, vaan saan totisesti punoa jos jonkimoisia juonia potkiakseni itseni liikkeelle. Ikävä kyllä en ole kovin kummoinen juonittelijakaan.
Joulun jälkeen tässä turnauksessa itseäni vastaan olen kohdannut tappion toisensa jälkeen, ottanut totisesti turpiin ja selkään. Vastoinkäymisistä huolimatta voin ylpeänä ilmoittaa, etten ole vieläkään lopen lannistunut. Vaikka dunkkuun tulee tämän tästä, aloitan harva se maanantai alusta. Minun voi edelleen silloin tällöin nähdä ryömivän raivoisan reisitreenin jälkeen liikuntatilojen perkeleellisen pitkiä portaita ylös, enkä luista keskimäärin kuin yhdeltä kolmesta minulle mieluisasta ryhmäliikuntatunnista viikossa. Ja ihmesalvat ja sauna ovat sentään olleet systemaattisessa käytössä. Sanotaanko näin, ettei tuloksia voi aivan laihoiksikaan väittää.
Ei kamppailu nyt tyyten tuloksetonta ole ollut. Heti tammikuun alkuun pääsin sentään pahimmasta pöhöttyneisyydestä, eivätkä reidetkään ole enää aivan niin kuokkaa kutsuvat. Ja mitä onkaan tapahtunut mun säärille! Voi olla että intoilen liikaa kun sanon näin, mutta minusta näyttää kuin pohkeisiin olisi puhjennut ehtaa lihasta. (Rehellisyyden nimissä tästä en kyllä hirveästi saisi onnitella itseäni. Jalkani ovat vipattaneet niin vinhasti tasan sen takia, ettei meillä ole ollut nyt autoa käytössä, ja on yksinkertaisesti pakko kinnertää kamalaa kyytiä paikasta toiseen. Paluu ruutu ykköseen odotettavissa niin pian kuin on uskollinen Mazda-ratsu taas alla.)
Jollen siis voi sanoa pistäneeni elämäntapojani uusiksi, on sentään julkisivu saanut uutta ilmettä. Minä edes yritän, mikä on tällaiselle alisuoriutujalle meriitti sinänsä. Jos jokseenkin puolet ajasta on ruotu ja roti sekä ruokailu- että reippailutavoissa, on sentään pienempi häpeä viettää toinen puoli täysin tapoja vailla, jos ei nyt kunnian kukko vielä laulakaan. Kohtuutta ja kultaista keskitietä on turha tälle tytölle tässäkään asiassa edes esittää, sitä ollaan joko renttelisti rappiolla tai ranka viimeistä nikamaa myöten sotilaallisessa ryhdissä.
Kuka tietää, ehkä satunnainenkin sinnikkyys palkitaan. Kenties jonain päivänä minä vielä huomaan todella omaksuneeni paremman elämän tavat ja jopa nautin niiden noudattamisesta. Sinä samana kuvankauniina päivänä, kun selluliittini on viimeinkin viimeistä muhkuraa myöten sulanut - ja helvetti vastaavasti jäätynyt.
* Lienee tarpeen tähdentää, ettei minulla kumma kyllä ole sitten teinivuosien ollut mitään sen kummempaa pläskikompleksia. Liikakilot tarkoittaa mulle lähinnä sitä, että lempparihousut ei sovi ennää jalkaan, eikä viime kesän bikinit viereenkään. Puntaria en edes omista, eivätkä sen näyttämät lukemat minua kiinnosta pientä vähää. Sen sijaan minulta kyllä löytyy neuroosia nenälle, leuvalle, silmäluomille, huulille, otsalle, kainaloille, tisseille, (transu)lantiolle, pyllylle, reisille, polville, pohkeille ja jalkaterille. Oh ja tukalle ja hampaille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti