Teenage dreams revisited

Näin minä kirjoitin 22.3.2008.

"Siivosin kaappeja lukioroinasta ja löysin vanhasta matikanvihosta kolomen sivun tilityksen Niistä Oikeista ja muusta seurusteluun liittyvästä propagandasta. En ole aikoihin jaksanu ajatella asiaa, osittain siksi etten ole tykänny kenestäkään (uuesta) monneen vuoteen, joten minulle on periaatteessa yksi lysti mitä seurustelusta ajatellaan ja olenko sammaa mieltä eli en. Nyt minua kuitenki alako kaivelemaan uuestaan.


- -


Entä miksi se sitten olis mulle mahottomuus ellää niinkuin muutki, rakastua, sittoutua ja perustaa perhe. No, ensinnäkään mie en yllättäen usko, että jossain ihimiselle tavottamattomassa tilanteessa olis määrätty Yksi tyyppi, jonka kanssa on mahollista löytää onni, piilotettu se n. kuuen milijardin muun joukkoon ja tokastu, että ettikää sieltä. Tehokasta etsintäaikaa hyvällä tuurilla about 60 vuotta. Jänskäksi jutun tekkee se, että seassa on lisäksi muutama kappale Niitä Ehdottomasti Vääriä, joihin suhteellisen väistämättä rakastuu ja tuhlaa aikaansa vuosikausia. Hassua kyllä, niistä ei ylleensä pääse erroon sen jäläkeenkään.- -




Vaikka nyt tuntuu meleko epätodennäköseltä, saatanpa joskus rakastuakki niin mahottomasti etten voi olla toista iliman. Mutta mie en myöskään ossaa olla iliman minua. Mulla niin vituttaa kuunnella niitä "olin vain puolikas kunnes löysin sut" -juttuja. Ihiminen pilikkoontuu tasan siinä vaiheessa, kun se sittoutuu toiseen ehdottomasti ja yksinomaan, JOS se niin haluaa. Ja ihmiset haluaa. Käsittämätöntä. Toiselle ojennetaan noin vain fileitä omasta itestä, ollaan valamiita luopumaan siitä mitä ite ollaan ja miten ite elämä ollaan ymmärretty ja kaikki ne toimintamallit, pois vain kaikki kunhan sinä olet minun ja minä sinun. Eikö tämän kysymyksen pitäny raueta jo sillon ko orjuus lakkautettiin: omistusoikeus ei ulotu ihimisiin. Eikö olis järkevämpää haluta toinen itsenäisenä kokonaisuutena, sellasena ko siihen on rakastunukki?


 Ja se, miten enimmäkseen ajatellaan vaan fyysistä koskemattomuutta. Pettäminen on tulukinnasta riippuen toisen kanssa suutelemista, vehtaamista tai naimista. Harvoin kuulee kenenkään kieriskelevän syyllisyyessä, koska on pitäny jotaki muuta ko ommaa hanitsubuväbäpuppeliaan (pahoittelen vittumaista sanavalintaa, olen vähän tuohduksissa) uskomattomana tyyppinä, jonka kanssa vois viettää enemmänki aikaa. Ei sillä, että minun mielestä muut ihmissuhteet olis pettämistä, mietin vain mikä ero periaatteessa on piettää yllä niitä tai muita seksisuhteita. Tai, kun se erottelu kerran ilimiselevästi tehhään, eikö henkisen ulottuvuuen petturimaisen toiminnan pitäis olla se vakavampi juttu? Jos nimenommaan fyysinen toiminta on se, mitä ei saa toisten kans tehä, eikö se kerro siitä, että oma suhe perustuu varjeltuun fyysisyyteen? Pyhhää on siis seksi. Tässä kohti tullee vastaan se, mikä minun näkökulumassa enemmistön silimissä mättää. Minun mielestä kun seksissä ei ole mittään pahhaa enkä piä sitä pelekästään parisuhteeseen kuuluvana muutenkaan, miksi sitten ajattelisin niin jos alakaisin seurustella? Sen sijjaan se, mitä kahen ihimisen välillä voi parhaimmillaan henkisesti olla, on erittäinki intiimiä. Jos saisin tietää, että toisella on samantyyppinen yhteys johonki muuhun, niin kyllä olis sepelvaltimot repeämispisteessä. Silloin mie tuntisin itteni petetyksi.


- - Ja jos määrittelenki itteni keskimäärästä vähän onnettomammaksi, niin pitäkääki mielessä, ettei se johu siitä, ettei Valittu ole suvainnut saapua elämääni. Ainut huoli on se, etten mie usko hirveän monen ajattelevan samoin ko mie. Pelekään, että päävyn loukkaamaan ja loukatuksi hamaan loppuun saakka vain siksi, etten ole valamis Tiettyihin kompromisseihin, ja menetän vielä mahollisuuen siihen elämään jonka kuitenki haluaisin (vauvoja!)."

Ja vuonna 2009 pienen väittelyn tuoksinassa:

"Normiparisuhde on määriteltävissä seurustelun muodoksi, jossa seurustelun mahdolliset tavoitteet (yhteinen koti, lapset, perunamaa tms.) ja yhteiselämän normit, tavat ja säännöt määriytyvät yhteisössä vallitsevien ihanteiden mukaan. Tällöin esimerkiksi toisiin yksilöihin kohdistuvaa seksuaalista vetoa voidaan pitää paheksuttavana.

Elämäntapasinkut, joihin edelleen itsekin koen lukeutuvani, eivät ole kyvyttömiä vaan haluttomia taipumaan vallitseviin, ulkopuolelta omaksuttaviin yhdessäolon normijärjestelmiin. Usein näin ajattelevat henkilöt joutuvat kuitenkin niin sanotusti myymään sielunsa ko. asiassa, koska lämpimien tunteiden kohde edustaa valtaväestön kantaa. Tämä ei kuitenkaan ole este onnelliselle yhteiselolle.


- - Yhteisön normeilla tarkotan niitä oletuksia, joita vallittee kulttuuurin sisällä, ei siis esim. appivanhempien lapsenlapsien kerjuuta. Kyllähän se on yksinkertaisesti totta, että sellasia oletuksia on: Jos mainitaan miehen ja naisen nimi samassa lauseessa, kysytään meleko ussein, onko kyse jonkilaisesta parista. Jos vastataan vaikkapa että kyllä, aviopari on, jatketaan kysymällä onko lapsia jne. Kihloihin liitetään yhessä asuminen, avioliittoon lapset, parisuhteeseen uskollisuus (Kyllä silimät suurenee ja suu aukiaa jos kuullaan että Maija onki viettäny yön Keijon kanssa vaikka on Karpin kans yksissä, riippumatta siitä tiietäänkö mittään Karpin ja Maijan välisistä sopimuksista) ja niin pois päin."




Nämä manifestit vähän naurattaa minua nyt, ja osittain hävettääki vielä tässäkin muodossaan, kaikkein karmeimmat aivopierut jouduin häveliäisyyssyistä editoimaan bittipiiloon. Mutta nämä luettuani on pakko myös vähän röyhistää rintaani. Ensinnä siksi, että minussa on kuin onkin tapahtunut jonkinlaista henkistä kasvua viime vuosina (puhumattakaan itseilmasusta, voi hyvä hirveys sentään :D). Toiseksi siksi, että mie olen hulivilihupakkonakin omannut ja esittänyt sellaisiakin näkemyksiä, joiden takana seison edelleen, ja taas, entistä vakaammin. Eikä mulla ole ennää tarvetta räiskähellä asiasta, vaan kuljen valitsemaani tietä ilman totista torvensoittoa kulkuni kunniaksi.


Minä en vieläkään usko, että parisuhde tyypillisimmässä määreessään on hyvä tai edes luonnollinen ajatus. On täyttä itsepetosta ja joukkoharhaa väittää kenenkään sydäntä niin ahtaaksi, että siihen mahtuisi yksi ainut ihminen kerrallaan. Parisuhde on sopimus, joka useimmiten allekirjoitetaan kun halutaan elää ja edetä toisen kanssa. Ja sehän on ihana asia se, so far so good. Problematiikka piilee siinä, millaiset perustavanlaatuiset artiklat sopimukseen useimmiten sisällytetään. Ongelmallisin niistä on nähdäkseni isolta Jayltä plagioitu älä pidä muita jumalia -pykälä. 


Biologisista syistä useimmilla ihmisillä on jonkintasoinen tarve yhdistellä vehkeitään. Näinkin yksinkertainen vietti on todellisuudessa helkkarin moninainen kokonaisuus, joka pitää sisällään mm. toisista ihmisistä viehättymisen  ja tietyistä asioista kiihottumisen. Niitä ei ole luontoäiti hoksinu laittaa vapaan tahdon sektorille, joten sille ei juuri maha minkään, millaset asiat ja ihmiset kutittaa navan takkaa. Rakastuminen supistaa sykkeet enimmäkseen tiettyyn toiseen suuntautuviksi, mutta kyllä niitä ihana kyllä pääsee sinkoilemaan muihinkin suuntiin. Se, kenen kanssa tahtoo elää ja olla, ei kenelläkään ikikokomaailmassa ole ainoa, joka enää milloinkaan saa väreet juoksemaan selkää pitkin. Tosiasia, joka tuskin loukkaa kettään objektiiviseen arviointiin kykenevää. Vapaa valinta tulee mukaan ennen toimintaa, eikä viettiensä viemäksi ole välttämätöntä heittäytyä. Monilta pieni pitäytyminen käyttää suuremmitta ponnistuksitta, mutta useille se tuottaa ylitsepääsemättömiä vaikeuksia.


Petetyksi tulemisen tunne on seurausta toisen toiminnasta  tavalla, jonka on tiennyt satuttavan. Partnerin toiminta loukkaa, jos se rikkoo sitä vastaan, mitä on yhdessä sovittu ja katsottu oikeaksi.  Ihmisten, joilla on taipumus seurata impulssejaan, ei herrannimessä kannata mennä luppaamaan, että sellaista ei tapahtuisi. Tuosta poikki. Asia, joka ei millään tavalla itsessään ole paha, väärä tai luonnoton, on järjetöntä sellaiseksi sopia. Jos niin tehdään pelkistä konventiosyistä, niin se on suorastaan raukkamaista.


Se, mihin selkeät säännöt on vaikeampaa ulottaa, on henkinen viehtyminen muihin ihmisiin. Viehtyminen ja rakkaus, kaikissa mahdollisissa ilmenemismuodoissaan. Sen vuoksi kai pettäminen määritelläänkin useimmiten fyysiseksi toiminnaksi, henkisiä yhdyntöjä on paitsi vaikeampi yhyttää myös mahdotonta ehkäistä. Kurja kyllä, niistäkin voi saada itselleen mustat sukat taikka säkillisen syyllisyyttä. Ja se on aivan turhaa. Rakkaus on yksi niistä asioista, joita voi kauhakaupalla antaa vaikka olis lusikoittain saanu. Se ei ole mikään määrällinen luokka, jota tulisi jakaa harkiten ettei vain pääse hupenemaan. Millä tavalla ja kuinka paljon sitten ihmistä rakastaakaan, se ei ole rahtuakaan pois keneltäkään muulta. Se on totta, en edes anna teille varaa eriäviin mielipiteisiin. Miksi ihmiset sitten piettää sitä pahana, miksi miekin pienempänä tyttönä katsoin sen suureksi rikokseksi ja pyhäksi vääryydeksi, ettei joku olisikaan kiintynyt ainoastaan minuun? Kyse on ihan omasta henkilökohtaisesta epävarmuudesta, mahdollisesti yhdistettynä suhteen solmukohtiin. Kaikki pelko on menettämisen pelkoa. Mustasukkaisuus on juuri sitä. Pelkoa siitä, että toinen menee pois, jonkun toisen luo. Jos suhde on vakaalla pohjalla, tällainen pelko on  irrationaalinen. 


Mutta myös irrationaaliset pelot pelottavat. Kaikkia tunteita ei voi selittää ja selvittää pois. Jos tuntuu pahalta, niin se on paha asia, eikä sen pitäisi antaa jatkua vain siksi ettei sille ole riittäviä todellisia perusteita. Siksi minä ymmärrän sen, että niin monet haluavat piettää parisuhteensa suljettuna yksikkönä, enkä pidä sitä kenenkään tyhmyytenä tai heikkoutena enää.


Minä haluisin kuitenkin elää toisin. Minä kyllä haluan parisuhteen, nykyään jopa niin klassisen kliseisissä mittasuhteissa joille nuorempana yökkäilin. Sitoutumista mie en kylläkään katso enää ollenkaan valinnaksi enkä sopimukseksi, niin hyvässä kuin pahassakin ihmisiin voi jäähä kiinni ilman että keneltäkään kysytään luppaa. Mutta mie haluan olla tyttöystävä, haluan yhteisen elämän ja tulevaisuuen. Saatan joskus haluta vielä isomman perheenkin, vaikka olenki vähän huuellu yhen lapsen kiintiötä. Koiran mie ainakin haluan, ja luumupuun. Mie haluan yhden ison rakkauven, mutta en silti halua muista ihmissuhteista ja kontakteista luvanvaraista toimintaa. Mie haluan myös pienempiä rakkauksia ja seikkailuja, kaikkea mille mulla on lupa mun omalta sydämeltä.

Näin monen "mie haluan" jälkeen voisi luulla, että mie olen jotensakin tyytymätön. En ole. Kerranki elämässäni mie haluan asioita, joita mulla hyvin pitkälti jo on, ja toisaalta sellaisia, jotka ei ennää tunnu ollenkaan mahottomilta saavuttaa. Sen takia minusta varmaan tuntuu nyt siltä, että olen aika onnellinen.