Aamulla kun herään, hänen kenkänsä ovat eteisessä. Kahvinkeitin naksahtelee hiljaa, avaan lehden viimeiseltä sivulta, ja hänet minä vielä menetän.
Minä en pelkää mitään muuta kuin mehiläisiä, ja porraskäytäviä aamuseitsemältä. Minä en pelkää juuri mitään, mutta kun.
Hänen kenkänsä katoavat, tässä talossa naksahtelevat kymmenet kahvinkeittimet ja minä menetän järkeni jos en vieläkään häntä. Menen porraskäytävään paljain jaloin, enkä ole yhtään rohkeampi kuin ennenkään.
Painan oven kiinni ja lähden hänen peräänsä. Kirjoitan hänen nimensä jokaiseen aamun huurtamaan ikkunaan, etsin hänen kenkiensä jälkiä asfaltista ja laulan niitä lauluja, joita hän aina kuuntelee.
Tuuli puhaltaa hiuksistani hänen tuoksuaan ja päätän, etten tapaa häntä enää koskaan.
(Tällaista saa minut kirjoittelemaan muistikirjaani Itkevä Tyttö, joka alkoi taas tänään kiehtoa minua helvetisti.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti