Ensimmäiset sanat.

Viime heinäkuussa minusta tuli äiti. Osasin näytellä yllättynyttä aika pitkään, mutta tottuushan on varmasti ollu koko ajan kuultavissa juttuämmien teräviltä kieliltä: Eihän se ollu ko ajan kysymys. Mie halusin mitättömältä tuntuvalle elämälleni merkityksen ja sen mie sain, mutta sain palijon muutaki mitä en varsinaisesti tilannu. Siinä tuoksinassa minun on täytyny oppia elämästä ja minusta yhtä ja toista. Issoin ja vaikein läksy on ollu, että minun täytyy piettää itestäni huolta, että mie olen niin tärkiä. Muista mie olen ennenki kantanu vastuuni vähän liianki tunnollisesti, mutta jostain syystä mulle on ollu hirveän vaikea olla vastuussa itestäni.Varmaan siksiki mie olen suorastaan ettiny tilanteita, joissa joku muu on se pahis, ja mie voin jäähä osottelemaan että se oli toi joka satutti mua. Ettei vain tarviis myöntää, että on minun syy tai ansio millasta minun elämä on.

Sen jäläkeen kun aloin oottaa Oliveria, on tapahtunu niin palijon asioita, että välillä minusta tuntuu niinkuin minua ei olis ennää ollenkaan. Niinkuin koko maailmassa olis vain Oliver ja sen äiti. Eikä kaikki pelekästään tästä mylläkästä johu. Minulla oli jo ennen Oliveria vähän juttuja identiteettini kanssa, valtava ristiriita siinä mitä tunnen olevani ja millaisena kuitenkin mie ite ja ihmiset minun ympärillä minut näkkee. Edelleen minusta tuntuu, että vain muutama niistäkään ihmisistä, jotka on tunteneet minut vuosikausia tai jopa koko elämän, tietää ollenkaan millanen mie todella olen. Eniten tunnen itteni omakseni kirjottaessa, mutta se on sattuneesta syystä jääny vähemmälle. Siispä takasin satulaan!

Tarkoitus on siis löytää se tyttö, joka olin ennen Oliveria, ja sitten piilottaa se raakile ikiajoiksi. Tulla enemmän sellaiseksi, kuin olen aina halunnukki olla. Tämä ei suinkaan tarkota välttämättä pitkiä tilityksiä ja freudilaisuuksia, en aio edes väittää että se mitä kirjotan on vähhääkään totta. Aion kirjottaa mistä ikinä haluan, olokoon se silikkaa hölynpölyä tai hullua paatosta. Tärkeintä on, että kirjotan itteni näkyväksi taas. Vähän niinkuin Ninni muumeissa, vähä vähältä ehjemmäksi, ja lopulta mie tulen ja puren teitä kaikkia hännästä.

Jännä nähä, mitä kaikkea minusta löytyy.